Lue keskustelun säännöt.
Kadutteko ikinä valintojanne (koulutus, puoliso, asuinpaikka)
17.11.2020 |
Viime yönä heräsin jäätävään ahdistukseen. Aloin miettiä olisiko elämäni mennyt toisin, jos oisin valinnut kumppanikseni jonkun aiemmin tapailevani miehen. Olisinko tuon miehen kanssa saavuttanut jo vaikka oman asunnon ja tyyliin koiran ja lapsen joista haaveilen. Nyt olen kolmekymppinen ja asun miehen kanssa viidettä vuotta vuokralla pienessä asunnossa paikkakunnalla, jossa minulle maisterille ei ole töitä. Mieskin oli hetken työtön ja elää muutenkin kädestä suuhun. Ei meillä ole varaa noihin haaveisiin.
Olen salaa kateellinen kavereilleni, joilla on hyvin tienaavat miehet vakavaraisilta aloilta. Kavereillani on minua alemmasta koulutuksesta, työttömyydestä ja koti äitiydestä huolimatta parempi elintaso hyvin tienaavien miestensä takia kuin vaikka minulla, joka paiskinut pätkätöissä koko ikäni. Minulla oli nuoruudessa myös miehiä elämässä jotka menestyvät nyt hyvin. Välillä mietin olisiko minunkin elämäni mennyt eri tavalla jos oisin noiden miesten kanssa. Nykyinen mies paljastui aika huolettomaksi kädestä suuhun eläjäksi kun olimme olleet jo pidempää suhteessa. Välillä mietin myös, että olisiko pitänyt pyrkiä yliopistossa jollekin toiselle alalle, että olisivatko rahkeet riittäneet muuallekin kuin humanistiselle alalle. Onko muilla ikinä vastaavia ajatuksia? Itsellä heräsi ensi kertaa valtava ahdistus siitä olisiko pitänyt valita elämässä eri tavalla ja olisinko voinut saada toisenlaisenkin elämän.
Kommentit (86)
Kadun
1. sitä että en tajunnut hakeutua terapiaan vuosia aikaisemmin
2. hain ja pääsin opiskelemaan alaa, joka ei ollut minulle sopiva
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Neljäkymmentä lähestyy ja monta vuotta olen haaveillut toisesta alasta. Hoitoala aiheuttaa mulle lähinnä oksetusta ja ahdistusta, vaikka hyviä puoliakin siinä on. Työtön en ole ollut päivääkään.
Kouluun olen hakenut, mutta en ole päässyt. Muun alan työtä olen hakenut, päässyt haastatteluun ja siihen se on jäänyt.
Ahdistaa suuresti.
Nyt juuri jäin varasijoille syksyn haussa.
Itseäni kaduttaa myös, etten yrittänyt lukemaan haaveilemaani psykologiaa tai puheterapeutiksi. Nyt olisi töitä tarjolla. En uskonut itseeni tarpeeksi. Nyt sitten vastaan tulee ensikertalaiskiintiot. No minäkin hain yhtä toista työllistävampaa koulutusta, jonne luulin pääseväni, mutta ei. Minäkin pääsen työhaastatteluihin, mutta kokeneemmat menee ohi. Ap
Miksi muutit vieraalle paikkakunnalle miehen perässä jolla ei ole kunnon ammattia ja siksi työtön. Ei kai siellä sinullekaan ole työtä. Onhan tuo olkeasti " väärä " valinta. Jos et nyt hankkis lapsia tuon taivaanrannan maalarin kanssa. Varo ettei tee salaa velkaa sinun nimiisi. Ollaan me muutkin tehty nuorena ja kokemattomana huonoja valintoja. Sitten vaan alotettu uudestaan vähän vauraampi elämä. Korjaa virheesi jos haluat saada kunnon töitä.
Kadun syvästi että aloin suhteeseen joka pilasi puolet elämästäni ja teki toisestakin puolesta vaikeaa.
Kadun omaa ammatinvalintaani. Olen akateemisessa ammatissa vakityössä ihan ok palkalla. Työ on vain henkisesti todella rankkaa ja kuluttavaa.
Yksityiselämän valintoja en oikeastaan kadu. Harmittaa olla köyhä, mutta enemmän miellän sen perinnön ja hyvätuloisen perhetaustan puutteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi muutit vieraalle paikkakunnalle miehen perässä jolla ei ole kunnon ammattia ja siksi työtön. Ei kai siellä sinullekaan ole työtä. Onhan tuo olkeasti " väärä " valinta. Jos et nyt hankkis lapsia tuon taivaanrannan maalarin kanssa. Varo ettei tee salaa velkaa sinun nimiisi. Ollaan me muutkin tehty nuorena ja kokemattomana huonoja valintoja. Sitten vaan alotettu uudestaan vähän vauraampi elämä. Korjaa virheesi jos haluat saada kunnon töitä.
Muutin, koska sain silloin itsekin kesätyön täältä ja viimeistelin yliopisto-opintojani. En tiennyt, että tämä paikkakunta on niin sisäänpäin kääntynyt ettei ole töitä eikä oteta muualta tulleita. Mies oli kyllä töissä koko yhdessäoloaikamme kunnes irtisanoutui. Tosin hän sai pian uuden työn. Palkka tosin pieni eikä siitä jää säästöön. Minullakin jäi enemmän säästöön pienestä palkasta ja nyt ansiosidonnaisella pärjään ihan ok. Ap
Ensimmäinen ajatus, että joo. Seuraava, että enpä enää jaksa, kun nuo kaduttavat asiat ovat yli kymmenen vuoden takaa. Keskityn nyt vain tekemään elämästäni mahdollisimman hyvää tässä hetkessä sekä tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin kyllä, että miksi näin.
Minulla on ”se kaikki”. Mies, koti, lapsi, kesämökit ja unelmatyö.
Elämänilo on kuitenkin tiessään. Puolisoni on negatiivisin ja vaativin ihminen jonka tunnen. Riitelemme lähes päivittäin, ja joka riidan yhteydessä hän vyöryttää päälleni ihan joka asian jonka olen ikinä tehnyt väärin. En uskalla enää oikein edes yrittää keskustelua, kun näen miten se ilta tulee menemään siitä eteenpäin.
En kutsu enää ystäviä kylään (vaikkei olisi koronaakaan) koska vaikka se olisi miehelle jotenkin ok, hän takuulla syyllistää siitä sitten jälkikäteen. En naura, en kuuntele omaa musiikkia (kuinka tällainen **** voi sinusta olla hyvää). Omiin harrastuksiini menevä aika pitäisi käyttää siivoamiseen.
Olen surullinen. Tuo puoliso on hyvä isä, mutta tämä kodin ilmapiiri on tukahduttava. Mietin päivittäin, rikonko perheen vai yritänkö vielä. Lapsemme on varmasti onnellinen silloin kun emme riitele, mutta mikä painaa vaakakupissa eniten?
Lasta en ikimaailmassa kadu. Mutta mietin, että miksi muutin elämääni alkamalla seurustella ja muuttamalla yhteen silloin aikanaan, kun kaikki oli niin hyvin. Tästä ei ole enää mitään sellaista tietä ulos, joka ei sattuisi kaikkiin kolmeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on myös se periaate, että vaikka olisi suhteessa niin itsensä pitää pystyä elättämäan. Tulisin toimeen itsekin ilman miestäni. Kadehdin välillä kuitenkin kavereitani joilla on omakotitalot, lapset, koirat, mökit ihan vain miestensä ansiosta. Monet ovat olleet kotona tai pätkätöissä, mutta silti tuo elintaso on mahdollista. Itse olen panostanut opintoihin ja koittanut työllistyä hyvin, mutta tässä ollaan vuokra-asunnossa työttömänä persaukisen miehen kanssa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Neljäkymmentä lähestyy ja monta vuotta olen haaveillut toisesta alasta. Hoitoala aiheuttaa mulle lähinnä oksetusta ja ahdistusta, vaikka hyviä puoliakin siinä on. Työtön en ole ollut päivääkään.
Kouluun olen hakenut, mutta en ole päässyt. Muun alan työtä olen hakenut, päässyt haastatteluun ja siihen se on jäänyt.
Ahdistaa suuresti.
Nyt juuri jäin varasijoille syksyn haussa.Itseäni kaduttaa myös, etten yrittänyt lukemaan haaveilemaani psykologiaa tai puheterapeutiksi. Nyt olisi töitä tarjolla. En uskonut itseeni tarpeeksi. Nyt sitten vastaan tulee ensikertalaiskiintiot. No minäkin hain yhtä toista työllistävampaa koulutusta, jonne luulin pääseväni, mutta ei. Minäkin pääsen työhaastatteluihin, mutta kokeneemmat menee ohi. Ap
Tuota puheterapeuttia itsekin miettinyt. Vieläköhän sinne yrittäisi... Nyt hain insinööriksi, kuten aiemminkin. Ensikertalaiskiintiöt on kyllä syvältä. Itsellä reilusti paremmat pisteet ja jään rannalle ruikuttamaan. Kerta toisensa jälkeen. Ei tunnu reilulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisen syyllistäminen on vielä pahempaa.
Kadun sitä, että päästin yhden suhteen käsistäni, josta olisi voinut tulla se suhde, jossa saan lapset ja elän tyytyväistä avioelämää. Nyt olen 45-vuotias ja lapset jäivät kokonaan saamatta, puoliso myös. Muuten olen tyytyväinen kotiini, uravalintaani, koiriini, ystäviini jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi muutit vieraalle paikkakunnalle miehen perässä jolla ei ole kunnon ammattia ja siksi työtön. Ei kai siellä sinullekaan ole työtä. Onhan tuo olkeasti " väärä " valinta. Jos et nyt hankkis lapsia tuon taivaanrannan maalarin kanssa. Varo ettei tee salaa velkaa sinun nimiisi. Ollaan me muutkin tehty nuorena ja kokemattomana huonoja valintoja. Sitten vaan alotettu uudestaan vähän vauraampi elämä. Korjaa virheesi jos haluat saada kunnon töitä.
Muutin, koska sain silloin itsekin kesätyön täältä ja viimeistelin yliopisto-opintojani. En tiennyt, että tämä paikkakunta on niin sisäänpäin kääntynyt ettei ole töitä eikä oteta muualta tulleita. Mies oli kyllä töissä koko yhdessäoloaikamme kunnes irtisanoutui. Tosin hän sai pian uuden työn. Palkka tosin pieni eikä siitä jää säästöön. Minullakin jäi enemmän säästöön pienestä palkasta ja nyt ansiosidonnaisella pärjään ihan ok. Ap
30-vuotiaana on vielä hyvin aikaa kääntää suunta ja vaikka aloittaa uudet opinnot! Mutta jos nyt jätät toimimatta, niin 40-vuotiaana sua harmittaa jo ihan oikeasti.
No en nyt tiedä kadunko, mutta kyllähän sitä joskus tulee ajatelleeksi, että toisinkin olisi voinut valita, minun kohdallani asia koskee koulutusta ja ammattia.
Mutta se katuminen hyödyttää?
Silloin aikoinaan sitä toimi niillä tiedoilla jotka oli, ei tulevaisuuteen voi kukaan nähdä.
Miksi katkeroittaisin mieleni omista valinnoistani, etenkin kun nykyisin voi halutessaan vaihtaa työtä ja ammattia jos välttämättä haluaa.
En oikeestaan kadu muuta kuin paikkakuntaa minne muutti.Siuntio no talo on ihana,luonto.Mut siihen se jääkin.Ajattelin tääl on laatuu mukava lapsien käydä päiväkoti,koulu,eipä..kaikki se mitä koki pitäs kirjottaa kirja.Nyt on lapsetkin omaa elämää elämässä muualla ,kaikki ketä haastatellut ei ikinä tänne :) ..Se oli ehkä virhe muuttaa tänne ei täältä saa kamuja ,ne jäi naapuri-kuntaan.Sinne olisi pitänyt jäädä..
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä, että miksi näin.
Minulla on ”se kaikki”. Mies, koti, lapsi, kesämökit ja unelmatyö.
Elämänilo on kuitenkin tiessään. Puolisoni on negatiivisin ja vaativin ihminen jonka tunnen. Riitelemme lähes päivittäin, ja joka riidan yhteydessä hän vyöryttää päälleni ihan joka asian jonka olen ikinä tehnyt väärin. En uskalla enää oikein edes yrittää keskustelua, kun näen miten se ilta tulee menemään siitä eteenpäin.
En kutsu enää ystäviä kylään (vaikkei olisi koronaakaan) koska vaikka se olisi miehelle jotenkin ok, hän takuulla syyllistää siitä sitten jälkikäteen. En naura, en kuuntele omaa musiikkia (kuinka tällainen **** voi sinusta olla hyvää). Omiin harrastuksiini menevä aika pitäisi käyttää siivoamiseen.
Olen surullinen. Tuo puoliso on hyvä isä, mutta tämä kodin ilmapiiri on tukahduttava. Mietin päivittäin, rikonko perheen vai yritänkö vielä. Lapsemme on varmasti onnellinen silloin kun emme riitele, mutta mikä painaa vaakakupissa eniten?
Lasta en ikimaailmassa kadu. Mutta mietin, että miksi muutin elämääni alkamalla seurustella ja muuttamalla yhteen silloin aikanaan, kun kaikki oli niin hyvin. Tästä ei ole enää mitään sellaista tietä ulos, joka ei sattuisi kaikkiin kolmeen.
Kuulostaa tosi raskaalta. Jatkuva riitely ja pienten kivojen asioiden puute.
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä, että miksi näin.
Minulla on ”se kaikki”. Mies, koti, lapsi, kesämökit ja unelmatyö.
Elämänilo on kuitenkin tiessään. Puolisoni on negatiivisin ja vaativin ihminen jonka tunnen. Riitelemme lähes päivittäin, ja joka riidan yhteydessä hän vyöryttää päälleni ihan joka asian jonka olen ikinä tehnyt väärin. En uskalla enää oikein edes yrittää keskustelua, kun näen miten se ilta tulee menemään siitä eteenpäin.
En kutsu enää ystäviä kylään (vaikkei olisi koronaakaan) koska vaikka se olisi miehelle jotenkin ok, hän takuulla syyllistää siitä sitten jälkikäteen. En naura, en kuuntele omaa musiikkia (kuinka tällainen **** voi sinusta olla hyvää). Omiin harrastuksiini menevä aika pitäisi käyttää siivoamiseen.
Olen surullinen. Tuo puoliso on hyvä isä, mutta tämä kodin ilmapiiri on tukahduttava. Mietin päivittäin, rikonko perheen vai yritänkö vielä. Lapsemme on varmasti onnellinen silloin kun emme riitele, mutta mikä painaa vaakakupissa eniten?
Lasta en ikimaailmassa kadu. Mutta mietin, että miksi muutin elämääni alkamalla seurustella ja muuttamalla yhteen silloin aikanaan, kun kaikki oli niin hyvin. Tästä ei ole enää mitään sellaista tietä ulos, joka ei sattuisi kaikkiin kolmeen.
Välillä mietin tätäkin, että eihän se materia ja elintaso välttämättä kerro onnesta. Oma mieheni on kyllä muuten sydämellisin ja auttavaisin ihminen mitä tiedän. Ei vaan ole mikään pitkäjänteinen ihminen ja on köyhästä perheestä jne. Mikä sitten tuo onnen loppujen lopuksi. Välillä tulee kiittämätön olo ja kun väitän ettei materia silti ole se tärkein itselleni, mutta näköjään se onkin kun ahdistun tästä tilanteesta. Ap
Lähinnä harmittaa se, että en voi olla kiinnostunut tavallisista asioista ja hyvin työllistävistä ammateista ja se etten ole kiistaton nero, joka pärjäisi missä tahansa, mitä sitten valitseekin. Mutta valintojani en harmittele. Olisin varmaan ikuisesti katkera, jos en olisi edes yrittänyt seurata unelmiani.
Kyllä. Neljäkymmentä lähestyy ja monta vuotta olen haaveillut toisesta alasta. Hoitoala aiheuttaa mulle lähinnä oksetusta ja ahdistusta, vaikka hyviä puoliakin siinä on. Työtön en ole ollut päivääkään.
Kouluun olen hakenut, mutta en ole päässyt. Muun alan työtä olen hakenut, päässyt haastatteluun ja siihen se on jäänyt.
Ahdistaa suuresti.
Nyt juuri jäin varasijoille syksyn haussa.