Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia että lasten tultua teineiksi on kauhea syyllisyys kaikesta
16.11.2020 |
Oli aika rankkaa allergioineen ja sairauksineen ja erokin tuli. Ei nukuttu kunnolla ja tuntuu että en muista noista ajoista kuin sen miten toivoin omaa aikaa. Nyt on syyllinen olo. Olinko läsnä, iloitsinko ja olinko hyvä äiti. Onko muilla samanlainen olo?
Kommentit (6)
En valitettavasti osaa vastata, mutta täältä löytyy 6v ja 4v ja voi luoja kuinka haaveilen omasta ajasta. Rakastan lapsiani tottakai yli kaiken, mutta EN JAKSA kun koko ajan pitää tehdä jotain (töitä, hakee päiväkodista/eskarista, tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, kuskata kaverisynttäreille, muistaa käydä mummoja kattomassa, serkkukin soitteli että avioero tulossa ja yrittää olla tukena, yrittää olla myös hyvä vaimo miehelle ja IHAN KOKO ajan jotain. Haaveilen että saisin vaan istua yksin hiljasessa kodissa. Ehkä sitten kun lapset on teinejä? Ja sitten saa syyllisyyden kaverikseen, niinkö? Eipä sekään houkuta... en tiedä. Oon niiiiiiiiiiiiiiiiin väsynyt, etten jaksa edes ajatella enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa sanon kuin eka vastaaja: teini tarvitsee läsnäolevaa aikuista, erityisesti rakkautta ja rajoja..ja silloin voi hyvittää ns. menneitä virheitä ja korjata suhdetta. Käyttäkää se aika oikeasti hyväksi.
T. Pienten lasten jälkeisestä ajasta paljon viisastunut
Olet yrittänyt parhaasi.
Olen todennut, että lasten kasvatuksessa ihan hyvä on riittävä suoritus. Jos joskus vaikka onkin väsyneenä jättänyt lapset vähälle huomiolle tai korottanut ääntään, niin ei sillä vielä ihmistä pilalle saa. Jos jatkuvasti ja toistuvasti jättää huomiotta, niin sitten aiheuttaa jo vahinkoa. Yksikään vanhempi ei ole täydellinen. Kaikki tekevät virheitä. Mutta se ei haittaa, jos pääasiat ovat olleet kunnossa.
Mitä, tätä pohtii siis joku muukin kuin minä, helpotus sinänsä!
Välillä kauhea syyllisyys asioista joita väsyneenä joskus teki (huusi, kiroili) lasten ollessa pieniä. Tuntuu tosi pahalta.
En tiedä muistaako lapset näitä edes, niin paljon aikaa... Mutta nyt kun ovat teinejä ja aikuisuuden kynnyksellä, mietin näitä, vissiin koska on iskeytynyt päin pläsiä ajatus, että se loputon väsyttävä pikkulapsiaika on todellakin ohi, lopullisesti ohi, ja muksut lähtevät kohta pesästään. Miten äkkiä tämä kävikään, vaikea käsittää.
Vierailija kirjoitti:
Mitä, tätä pohtii siis joku on muukin kuin minä, helpotus sinänsä!
Välillä kauhea syyllisyys asioista joita väsyneenä joskus teki (huusi, kiroili) lasten ollessa pieniä. Tuntuu tosi pahalta.
En tiedä muistaako lapset näitä edes, niin paljon aikaa... Mutta nyt kun ovat teinejä ja aikuisuuden kynnyksellä, mietin näitä, vissiin koska on iskeytynyt päin pläsiä ajatus, että se loputon väsyttävä pikkulapsiaika on todellakin ohi, lopullisesti ohi, ja muksut lähtevät kohta pesästään. Miten äkkiä tämä kävikään, vaikea käsittää.
Mä olen puhunut tästä teineilleni. Kertonut,että olen varmaan tehnyt virheitä huutaessani ja väsyneenä, olin nuori ja suoritin äitiyttä. Olen puhunut,että vasta nyt ymmärrän asioita toisin ja että se on inhimillistä. Olen myös sanonut,että mikäli kokee tulleensa väärin kohdelluksi,voi asiasta tulla puhumaan sitten.
Lapset eivät rikkoonnu virheistä, mutta se, että heidän kokemuksensa kielletään tai sitä väheksytään, on paljon rikkovampaa.
Olkaa armollisia itsellenne ja opettajaa sitä asennetta nuorillenne.
Teini on edelleen "pieni" ja tarvitsee vanhempiaan. Menossa on vähintään yhtä iso myllerrys kuin 2 v. uhmaikä.
Ole nyt läsnä, kun sinua tarvitaan.