Lue keskustelun säännöt.
Musta ei sitten tullutkaan mitään.
14.03.2014 |
Enpä olisi arvannutkaan, että musta tulee tällainen luuseri. Olen ns. paremmasta perheestä enkä ikinä olisi uskonut, että istun 34-vuotiaana päivät pitkät kotona sohvalla.
CV on tyhjää täynnä. Ei työelämää, ei kokemuksia, ei harrastuksia, ei ystäviä. Mun suurin saavutus on mies ja lapset ja pelkään, että törmään vanhoihin tuttuihin ja joudun paljastamaan mikä luuseri olen. Entisiä koulukavereita on opettajina, insinööreinä, johtajina... Vähintäänkin sairaanhoitajina. Itselläni työkokemusta 0 v. Ja menin lukion jälkeen ammattikouluun. Miksi?? Sekin hävettää.
Onko mulla enää mitään mahdollisuutta saavuttaa mitään? Siis yhtään mitään? Kai mäkin jossain olen hyvä? Kun vaan tietäisin, missä.
Kommentit (13)
Miten sä oot saanu ajan kulumaan jos oot onnistunu olemaan 34 vuotiaaks kotona?
Siis oikeesti, kuinka vanhoja sun lapset on.
Kannattaa aika nopeasti hankkia koulutus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsopas huviksesi vaikka avoimen yliopiston kurssitarjontaa ja mieti olisiko siellä jotain sinua kiehtovaa. Jos jotain löytyy, mene syksyllä kursseille. Jos aihe vielä kiinnostaa, hae samaan oppiaineeseen tutkinto-opiskelijaksi Yliopiston puolelle.
Lapset on saavutus. Kaikkea muutakin ehdit vielä. Nuku kuitenkin ensin kunnon yöunet ;)
Voi vittu tuota itsesäälin määrää. Hae amkiin tai yliopistoon, opiskele tutkinto ja lopeta tuo itsesääli
Mol.fi-sivuilla on ainakin ollut joku ohjelma milä kartoittaa kiinnostuksesi kohteet ja osaamisalueet, ja vastaustesi pohjalta ehdottaa mikä ammattimsinulle voisi sopia. Ei peli ole vielä menetetty :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi vittu. Kai sä nyt tiedät mitä sä haluat. Myönnä se.
Ammattikoulu ei ole mikään häpeä. Ehkä jonkun itsestään epävarman nousukkaan mielestä, mutta kunnon vanhan rahan piireissä todellakaan ei. (Vihatkaa rauhassa, nousukkaat. ;))
Sun elinajanodote on vielä jotain 50 vuotta, joten älä stressaa. Kyllä se mielenkiinnon kohde sieltä tulee. Nyt kone kiinni ja nukkumaan. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietenkin sulla on vielä mahdollisuuksia vaikka mihin, ei koskaan ole liian myöhäistä tehdä muutosta parempaan. Jäi tunne, että olet itse itsesi pahin rajoittaja - miksi ihmeessä? Kehottaisin lähtemään liikkeelle vaikka siitä, että KOKEILE mistä pidät. Mikään pakko ei ole löytää "sitä omaa juttua", sen on tultava luonnostaan, mutta et menetä mitään, jos avoimesti testailet erilaisia juttuja. Jos tuntuu, ettet osaa mitään (mitä vahvasti epäilen), opettele. Uusien taitojen opettelu on haastavaa, mutta palkitsevaa. Ainakin elämään tulisi sisältöä? Ja ihan tärkeimpänä vinkkinä; älä vertaile itseäsi muihin. Opin tämän kantapään kautta, kun tajusin märehtineeni ihan liian kauan luuseriuttani kaveripiiriini verrattuna ja ihmettelin, kun oma elämä junnasi paikoillaan. No, repäisin ja päätin, että tää rennonpi elämäntyyli olkoon mun omani ja kas niin tajusin, miten ihanaa tämä vapaus onkaan! Mua ei rajoita mikään, en ole velvollinen kenellekään, mä pystyn kehittämään itseäni ja hakemaan suuntaa elämälleni rauhassa. Rohkeutta vain, usko itseesi, niin elämä kyllä näyttää parhaat puolensa vielä! :)
[quote author="Vierailija" time="14.03.2014 klo 00:33"]
Voi vittu. Kai sä nyt tiedät mitä sä haluat. Myönnä se.
[/quote]
Entäs jos ei ap:lla ole halua? Jos halua olisi, niin olisiko myöskin tahtotilaa sen toteuttamiseen? Entäs jos ei ole ns. tarpeeksi hyvä, eli rajat (itsekuri, älykkyys) tulee vastaan?
Eihän kaikilla ole kapasiteettia tohtoriksi väitellä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen useampiakin ylioppilaita jotka jatkoivat lukiosta amikseen, nykyään kaksoistutkinnon suorittaminen on myös suosittua. Tunnen myös amiksen käyneitä jotka myöhemmin lähtivät korkeakouluihin opiskelemaan (ammattikorkeaan ja yliopistoon).
Ap, älä välitä. Mä olin huippuoppilas ja ylempi akat. loppututkinto 23-vuotiaana. Sun ikäisenä olinkin sitten jo eläkkeellä. Että näinkin voi käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuule, mulla melkein sama tarina. Ylemmän keskiluokan perheestä, Helsingin yhdestä parhaimmasta lukiosta kaupan kassalle suoraan, sen piti olla väliaikaista mutta kesti kymmenen vuotta.. Ei miestä, ei lapsia, mielenterveysongelmia (taustalla rankka koulukiusaaminen), nyt kolmekymppisenä olen amiksessa! Yliopistoon pääsin nuorena, mutta masennuksen takia en kyennyt siellä opiskelemaan :(
Olin 45 kun valmistuin insinööriksi. Totaalinen alanvaihto kaupalliselta alalta, missä oli pelkkiä pätkätöitä. Olen vakinaisessa työpaikassa suunnittelijana ja pärjään hyvin. Ikä ei ole este. Pieni firma, johon rivien välissä haluttiin nimenomaan nainen. Miehet ei yleensä suostu tekemään niitä vähäisiä toimistotöitä, mitä firmassa on ja kaupallisen koulutuksen ansiosta olin tähän paikkaan hyvä valinta. Pomo halusi myös vähän iäkkäämmään tyypin, kun nuoret käy vain hakemassa ponnahduslautaa hänen mielestään ja noin se on tuossa firmassa ollutkin.
Älkääkä arvostelko,että vien nuorilta työpaikat. Meillä on vielä asuntovelkaa, koska minulla oli nuorena vakituinen työpaikka vain muutaman vuoden. 25-vuotiaana onnistuin saamaan vakituisen paikan, 29-vuotias ollessani firma meni konkurssiin ja sen jälkeen olen ollut vaihtelevasti satunnaisissa pätkissä ja työkokemusta on vähän. Minulla on erittäin huono eläkekertymä, joten koen, että minullakin on oikeus tehdä töitä edes tässä työelämän ehtoopuolella, kun nuorempana töitä oli vähän.