Parisuhde on ihanaa mielessä, mutta ei todellisuudessa

Vierailija kirjoitti:

Eron jälkeen päätin etten halua enää muuttaa yhteen vaan mieluummin omat asunnot molemmilla, niin on sitä omaa rauhaakin. Hommasin alkajaisiksi seksisuhteen ja olen ollut siihen tosi tyytyväinen. Nähdään silloin tällöin ja tulee myös juteltua paljon omista asioista puolin ja toisin. Ei ole kuitenkaan kiinnostusta tiiviimpään yhteydenpitoon. 

Tuo olisi täydellistä.

Olen niin introvertti, että muiden läsnäolo kotona kuormittaa. Rentoudun ja nukun parhaiten yksin ja saan myös enemmän aikaan ja olen tehokkaampi, kun pystyn keskittymään omiin juttuihini. Parisuhde jotenkin syö energiani.

N50+

Lapsettomana vuokralla asuvana pariskuntana ratkaisimme Ap:n kuvaileman haasteen niin, että vaihdoimme perinteisestä avoliitosta ajan kanssa mutkien kautta osa-aikaiseen kaukosuhteeseen. Nyt on suunnilleen puolet ajasta molemmilla ihan oma arki ja omat kodit, mutta osa ajasta ollaan edelleen yhdessä esim. viikko kerrallaan. Ei todellakaan ole edes mahdollista kaikille pareille tai sovi kaikkien luonteille, mutta meille sopii. Oli tähän tottumista ja yhdessä asumisen iloista luopuminen teki aika kauan kipeää, mutta olemme kuitenkin tyytyväisiä lopputulokseen ja aikaa sekä energiaa vapautui esim. vanhan harrastuksen pariin palaamiseen. Yksin olemisessakin on hirveästi hyviä puolia, kun joutuu eri tavalla kohtaamaan itsensä ja sen millaiseksi ihmiseksi haluaa yksilönä tulla. Eroaminen ei ole aina ainut tie tällaiseen kasvuun.

Riitoja on vähemmän, yhteinen laatuaika tuntuu erityisemmältä silloin kun nähdään, seksielämä toimii paremmin pienen ikävän jälkeen, ja sitoutuminen on ihan yhtä helppoa tai haastavaa kuin oli yhdessä asuessakin. Itsellä myös esim. kierto vaikuttaa niin, että puolet kuusta olen sosiaalinen ja aktiivinen mutta tietyt viikot kuusta olen hyvin sisäänpäin kääntynyt ja tarvitsen täysin omaa aikaa ja hiljaisuutta jotta jaksan taas olla hyvää seuraa. Taloudellisesti toki tulisi halvemmaksi laittaa yhden asunnon kulut puoliksi, mutta toinen pärjää paljon vähemmällä joten sekin on selkeämpää näin. Toki välimatka tuo myös toisinaan esiin eri tavalla suhteen epävarmuuksia ja puhelimessa puhuminen tympii joskus kun oikeasti haluaisi vain olla toisen kainalossa puhumatta mitään. On jouduttu myös käymään vaikeita keskusteluja ja luottamusta tämä järjestely kysyy, mutta eipä se tarkoita etteikö saman katon allakin voisi erkaantua tai salailla asioita.

En tiedä, kestääkö tämä järjestely ikuisesti mutta ainakin siihen asti tuntuu järkevämmältä kunnes on varaa ostaa oma talo tai asunto. Enkä myöskään väitä että tämä olisi helppoa, mutta sanonpahan vain että tällainenkin on mahdollista. Kaikki järjestelyt ovat parin itse sovittava, eikä ole pakko tehdä aina juuri niinkuin kaikki muutkin tekee.

Kun oikeasti rakastaa toista niin se panostaminen tulee ihan luonnostaan eikä tunnu mitenkään raskaalta.

Minä veikkaisin että iso osa ihmisiä ei oikeasti ole kovin kiintynyt siihen puolisoonsa ja panostamisesta puhuminen kuulostaa silloin pakkopullalta.

Itse olin kolmikymppiseksi asti sinkku. En haaveillut ikinä parisuhteista ja lähinnä pidin parisuhteessa olevia ihmisiä outoina. Heidän täytyy olla kummallisia, kun uhraavat oman aikansa, että vielä asuvat jonkun toisen kanssa. Ajattelin, että heillä on myös oltava todella suuri hoivavietti, kun jaksavat tehdä eväitään miehille tai kesällä levittävät miestensä niskaan aurinkorasvaa. Kummallista. Siihen en lähtisi ikinä. Ja vuosia jaksavat toisiaan katsella. 

Minulle oma aika olisi niin tärkeää, että en halua viettää sitä kumppanin kanssa kotona, kun on niin paljon parempaakin tekemistä. Ja harrastuksia, koti on aina siisti tai vastaavasti sotkuinen, kukaan ei syö mun ruokia ja katsele mua aamulla kauheana. Olen onnellisimmillani näin. 

Sitten klassinen ja ärsyttävä loppu. Tapasin mieheni Tinderistä. Ei ollut mitään maata mullistavaa alun huumaa ja lempeä. Pikemminkin pikkuhiljalleen tutustuttiin ja huomattiin, että keskustelu sujuu hyvin ja yhteistä huumoriakin on. Ja kuinka kiltti mies on. Päivä päivältä ihanampi ja huomaavaisempi. Sitten pari vuotta myöhemmin muutettiin yhteen, vaikka se hirvitti. 

En ole katunut. Koti on meille iso, neliö, että ei ärsytä toisen naama. Toinen on vaan rakas, jonka kanssa mielellään suunnittelee elämää ja harrastaa yhdessä ja suunnittelee elämää. Arki on parasta yhdessä. Ihan vaan vaikka grillailu ja saunominen ja lempisarjan katsominen. Toinen on vaan niin kiva ja yhdessä olo on helppoa. 

Ja yksin tekeminen toki myös, mutta myös yhdessä. 

Ja on se vähän pettymyskin kun se naisen kroppa ei ookkaan ihan kuin pornofilmeissä.Aina sitä tykkää haaveilla mut sit lässähtää kun näkee tavallisen kropan

Yksin on paras💪

Naisten voimaantuminen on alkanut. 

niin, hyvä parisuhde on varmaan parempi kuin sinkkuus. Toisaalta hyvä on jossakin vaiheessa muuttunut pahaksi. Nyt on tottunut omaan rauhaan, niin kovin helpolla tosta ei kyllä luopuisi enkä ole itse joka toisen vastaantulijan makuun, niin parempi olla vain itsekseni, toki mullekin kolahtaa vain harva(ei laatikkoleukakirurgit :D eikä jännämiehet).

Aina voi olla sinkku, se ei ole edes haaste.

Haaste on löytää parisuhde, joka voittaa sinkkuna olemisen. Ja hyvässä parisuhteessa hyödyt tuplaantuu ja haitat minimoituu, vähän niin kuin kaksi minää huolehtii minusta.

Ja kelle sinkut puhuvat, itselleen?

Sellaiset ihmiset usein eivät pariudu ja perusta perheitä, jotka ovat jo lapsuudessaan joutuneet huolehtimaan muista ja kantamaan kenties vastuuta sellaisistakin asioista joista lapsen ei kuuluisi huolehtia. Nämä ihmiset haluavat usein itselleen toisten ihmisten huolehtimisesta ja huomioimisesta sekä muiden aiheuttamista huolista vapaan aikuisuuden eikä heitä voi tästä valinnasta moittia.

Vierailija kirjoitti:

Aina voi olla sinkku, se ei ole edes haaste.

Haaste on löytää parisuhde, joka voittaa sinkkuna olemisen. Ja hyvässä parisuhteessa hyödyt tuplaantuu ja haitat minimoituu, vähän niin kuin kaksi minää huolehtii minusta.

Ja kelle sinkut puhuvat, itselleen?

Ainakin minulle 20 vuoden sinkkuuden aikana on ollut juttuseuraa ihan muista ihmisistä, nykyteknologian ansiosta ihan reaaliajassa vaikka toiselle mantereelle. Ei se puolisoa vaadi. Juttuseura olisi minulle tosi huono syy lähteä parisuhteeseen.

Rakkaus on ruma sana.. kaipaus soi kauniimpana..

Olen elänyt noin 10 vuotta suhteessa jota voisi verrata parisuhteeseen ja siis yhdessä asumiseen. Mies oli aivan ihana minua 20 vuotta nuorempi muka mt-ongelmainen. Olimme laittaneet hänet ikäänkuin alivuokralaiseksi kämppääni jossa kolme huonetta. Meillä kummallakaan ei ollut rahaa ja hänellä oli oma talous ja omat ruoat siis vaikka tietysti on voitu yhdessä kaikkea tehdä. Välillä kun kokkasin mutta radiosta tuli hyvää musaa hän halusi ottaa muutamat tanssiaskelet kansani. Jos olisimme olleet samanikäisiä niin olisin hyvinkin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Juttu loppui enkä oikein tiedä syytä mutta arvelin että hän tajusi että nyt hän on seitsemänkymppisen kanssa näissä kuvioissa. Ja onhan se aika järkyttävää kun mies tajuaa sellaisen. Hän oli erittäin hyvännäköinen ja naiset roikkuivat perässä, mutta häntä ei kiinnostanut vaan rasitti. Hänellä on lapsia avioliitosta josta tullut ero.

Kysykää jotain jos haluatte tietää enemmän.

Äidin avioliiton ja parisuhteiden ja oman ensimmäisen suhteen perusteella olisin sanonut samoin. En mitään etsinytkään. 

Nyt on mies jonka kanssa on oikeasti ihana olla. Näki paljon vaivaa saadakseen minut ja asun hänen talossaan pellon laidalla, miestä ei tarvitse palvella, meillä on omat makuuhuoneet koska kaipaan omaa tilaa, hän tukee harrastuksissa ja työssä ja kun lähden opiskelemaan ja hankin oman kämpän lisäksi niin ei se ole mikään ongelma hänelle, eikä välimatkakaan. Hänhän haluaisi vaikka naimisiinkin, minä vedän rajan siihen. 

Hän ei ole millään tavalla passattava mies eikä vaadi minulta pornotemppuja viihdykkeeksi. Kohtaa minut ihmisenä ja on aina valmis yhteisiin juttuihin vaikka on myös itsenäinen ja tarvitsee omaa aikaansa. On antelias ja oikeasti kiltti, ei siis mikään rajaton miellyttäjä vaan jos minun kaverilla tai hänen sukulaisella on jokin hätänä, hän mielellään jättää pelailut tai lukemiset kesken ja lähtee auttamaan. Mutta sanoo myös jos jokin ei käy. On niin mukavaa kun mitään ei tarvitse arvailla, ei pelailla mitään pelejä ja toiseen voi aina tukeutua. Olen itsekin oikeastaan paljon kiltimpi ja viitseliäämpi kuin luulinkaan, koska miestäni on ilo auttaa ja helliä ja huomioida. Hän arvostaa minua. 

Kyllä tällaisia ihmisiä on varmasti paljonkin mutta jos he haluavat parisuhteen, se heille helposti löytynee.

Siinä kohtaa on parempi olla yksin jos parisuhde tuntuu jatkuvalla työltä eikä siinä saa olla oma itsensä. Jos pitää palvella toista makkarissa tai muuten vain että rauha säilyy ja arki sujuu.. nähnyt esimerkkejä kummastakin sukupuolesta että toinen on ihan aikuistaapero ja toinen kai sitten pelkää jäädä yksin kun jää mielummin pahanilmanlinnun komenneltavaksi. 

Jos tämä suhteeni loppuisi mistä hyvänsä syystä niin en jatkossakaan aktiivisesti etsisi uutta suhdetta. 

Vierailija kirjoitti:

Aina voi olla sinkku, se ei ole edes haaste.

Haaste on löytää parisuhde, joka voittaa sinkkuna olemisen. Ja hyvässä parisuhteessa hyödyt tuplaantuu ja haitat minimoituu, vähän niin kuin kaksi minää huolehtii minusta.

Ja kelle sinkut puhuvat, itselleen?

No en edes ole sinkku, mutta ystävilleni. Minulla on kolme todella hyvää ystävää ja kyllä heidän kanssaan tulee yhtä syvällisesti tai syvällisemminkin puhuttua kuin miehen kanssa. Ja vietettyä aikaa sen ystävän kanssa joka asuu tarpeeksi lähellä. Tarvitsen paljon myös omaa aikaa jolloin en puhu yhtään kenellekään. 

Vierailija kirjoitti:

Ja on se vähän pettymyskin kun se naisen kroppa ei ookkaan ihan kuin pornofilmeissä.Aina sitä tykkää haaveilla mut sit lässähtää kun näkee tavallisen kropan

Sama miehillä. Ei niitä isokikkisiä ja tiukkalihaisia, komeita raamikkaita äijiä ole oikeassa elämässä joka akalle. Suurin osa saa pulleapehmeän katkaravun. Mutta luonne ratkaisee 🥰

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset usein eivät pariudu ja perusta perheitä, jotka ovat jo lapsuudessaan joutuneet huolehtimaan muista ja kantamaan kenties vastuuta sellaisistakin asioista joista lapsen ei kuuluisi huolehtia. Nämä ihmiset haluavat usein itselleen toisten ihmisten huolehtimisesta ja huomioimisesta sekä muiden aiheuttamista huolista vapaan aikuisuuden eikä heitä voi tästä valinnasta moittia.

Tämä juuri. Ilman lapsia muista voi huolehtia ja auttaa oman jaksamisen rajoissa, mutta vanhempana olet aina vastuussa toisesta ja se voi muistuttaa lapsuuden tunneilmapiiriä jossa omille tarpeille ei ollut tilaa ja josta ei ollut pakokeinoa. Toki jotkut tuolla tapaa miellyttämiseen ja uhrautumiseen kasvatetut vetävät sinne toiseen ääripäähän eivätkä osaa tehdä muutakaan kuin elää muita varten, läheisriippuvaisina. Etenkin naisia myös palkitaan tässä yhteiskunnassa siitä, että laittaa omat tarpeet syrjään. Samaan aikaan pitäisi kuitenkin jaksaa iloisena ja näyttää koko ajan yhtä hyvältä kuin sellaiset naiset, jotka kehtaavat laittaa itsensä etusijalle. 

Miten suhteeseen pitää panostaa jatkuvasti?

T:parisuhdetta takana yli 30 vuotta

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset ihmiset usein eivät pariudu ja perusta perheitä, jotka ovat jo lapsuudessaan joutuneet huolehtimaan muista ja kantamaan kenties vastuuta sellaisistakin asioista joista lapsen ei kuuluisi huolehtia. Nämä ihmiset haluavat usein itselleen toisten ihmisten huolehtimisesta ja huomioimisesta sekä muiden aiheuttamista huolista vapaan aikuisuuden eikä heitä voi tästä valinnasta moittia.

Miksi parisuhteessa pitäisi huolehtia toisesta?

Jaksaisin panostaa jos oikeasti olisin korviani myöten rakastunut. Mihinkään ihan kivaan tyytymissuhteeseen en jaksaisi lähteä.