Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
5kymppiset on kesällä ja vielä en tiedä miltä ikäkriisi tuntuu. Voisin kuvitella, että 60v synttärit vähän ahdistaisi, sitten kuolema on jo konkreettisen lähellä vaikka eläisi 90v asti.
Ei varmaan kivaa jos jo 30v aiheuttaa kriisin :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostelen tätä ketjua. Olipa hyviä viestejä ja uusia ajatuksia kolmenkympin kriisiä potevalle.. Minulle siis.
Kun luin otsikon, mietin, että mikä ihme edes on ikäkriisi, en tunnista tunnetta. Kun sitten luin ap sun aloituksen, olisi se voinut olla mun näppäimistöltä.
Nyt luen vastaukset ja toivottavasti joku on kirjoittanut jonkun tosi ihanan ja valaisevan :)
Ihminen suheuttaa ajan elettyy elämään. Aika kymmenvuotiaasta kasikymmentävuotiaaksi tuntuu samalta kuin aika kaksikymmenvuotiaasta nelikymmenvuotiaaksi. Aika nelikymmenvuotiaasta kahdeksankymmenenvuotiaaksi tuntuu ajalta kymmenvuotiaasta kaksikymmentävuotiaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli paha kriisi parikymppisenä; mitä haluan tehdä työkseni jne. Nyt kolmekymppisenä on niin ihanan helppoa. Lapset tehty, opiskelut opiskeltu, ammatti hankittu. Nyt voi vaan elää tästä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla pamahti 27- vuotiaana armoton kriisi. Tajusin, että ei helvetti nyt ollaan lähellä kolmeakymppiä. En tienny, mitä olis pitäny tehdä, kun kaikki junnasi paikoillaan. Tuntui, etten ollu saavuttanut mitään, nyt on alettava elämään. Lisäks omien vanhempien vanheneminen alkoi todenteolla ahdistaa.
Siitä se lähti, jotain oli tehtävä. Juteltiin pitkäaikaisen avomiehen kanssa näistä asioista. Alettiin suunnittelemaan häitä, ostettiin talo ja nyt olen raskaana. Jatkoin myös kesken jääneitä opintojani. Työpaikka sentään on edelleen sama.
Nyt olen melkein 29v. Ei tää kai vieläkään ohi ole, mutta nyt tuntuu jo seesteisemmältä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 13:58"]
Mutta ei ikäkriisiä, koska sen on hyväksynyt, että yhden ihmisen elämä on oikeastaan aika turhaa. Ennen meitä meistä ei kukaan tiennyt ja meidän jälkeen meistä ei kukaan tiedä.
[/quote]
Tämäpä lohdullista ;)
Mulla on nyt kriisi voimistunut aika rajusti. En elä unelmaani, koska terveys ei ole antanut myöten toteuttaa mitä tahansa. Alan vaikuttaa sukulaisten silmissä menetetyltä tapaukselta. Se on aikamoinen painolasti, sillä asia kuitenkin käy mielessä joka ikinen päivä. Perheen olisin halunnut perustaa ja haluan vieläkin, mutta todennäköisyys asian tapahtumiselle pienenee päivä päivältä.
Olen hyväksynyt monia tosiasioita elämässäni ja sen takia olenkin löytänyt myös onnellisuutta. Se ei kuitenkaan tapahdu normaalin kaavan mukaan, joten elän siis muiden silmissä "väärin" ja se tekee onnettomaksi. Sellainen muutos alkaa tapahtua iän myötä kuitenkin, että kaverisuhteista ei enää ota niin suurta stressiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teille jotka pelkäätte ja ahdistutte elämän rajallisuudesta, lukekaa kirja Eben Alexander: Totuus taivaasta. Kuolemanpelkosi häviää ja alat iloita elämästä. Vaikuttava lukukokemus ja ajatuksia avartava.
Mahtava ketju! Olen 28-vuotias ja selvästi keskellä samanlaista kriisiä. Ala ei tunnu omalta (ei ole tuntunut sitten ensimmäisten opiskeluvuosien, mutta jatkoin vain, kun on niin arvostettu ammatti) ja kaipaan muutosta työelämään. Vielä vahvemmin kriiseilen kuitenkin parisuhdetta ja muita ihmissuhteita. Neljä vuotta kestänyt avioliitto tuntuu rakoilevan pahasti. Miehen huonot puolet tuntuvat raskaammilta kestää enkä enää osaa luottaa yhteiseen tulevaisuuteen. Haaveemmekin ovat eriytyneet emmekä enää tunnu toivovan elämältä samoja asioita. Huomaan yhä useammin ajattelevani, millaista elämä voisi olla yksin. Yksinäisempää ja ankeampaa toisaalta, mutta myös paljon vapaampaa ja huolettomampaa. En kuitenkaan ole varma, onko koko kriisi vain oman ikääntymisen ja biologisen kellon tikityksen aikaansaamaa paniikkia.
Ihanaa, että löysin tämän ketjun vastauksineen. Vertaistuki auttaa, vaikkei tietenkään tarjoa ratkaisua omaan tilanteeseen.
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 16:10"]
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 14:02"]
Tällaisista ikäkriiseistä nillittävät ihmiset ovat yleensä niitä joilla ei ole oikeita ongelmia. Tuijottakaa välillä muuallekin kuin omiin napoihinne ja koittakaa ymmärtää miten hyvin teidän asiat on!
[/quote] Jahah. Tämä auttoi. Lähdenkin tästä reipastuneena... niin mihin? Tyhjä elämä, kukaan ei tarvitse minua mihinkään.
[/quote]
Näin on. lapseton, miehetön, työtön, ystävätön.
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 13:58"]
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 13:43"]
5kymppiset on kesällä ja vielä en tiedä miltä ikäkriisi tuntuu. Voisin kuvitella, että 60v synttärit vähän ahdistaisi, sitten kuolema on jo konkreettisen lähellä vaikka eläisi 90v asti.
Ei varmaan kivaa jos jo 30v aiheuttaa kriisin :(
[/quote]
Viiskymppinen itsekin ja minusta 30v on vielä tosi nuori ja elämää on vielä yli puolet jäljellä. Tässä vaiheessa tajuaa, että saattaa olla enää parikymmentä vuotta ja sitten ei ikinä enää ole mitään. Se oli ja meni ja se oli siinä.
Mutta ei ikäkriisiä, koska sen on hyväksynyt, että yhden ihmisen elämä on oikeastaan aika turhaa. Ennen meitä meistä ei kukaan tiennyt ja meidän jälkeen meistä ei kukaan tiedä.
[/quote]
Niinhän se on. Elämä on erittäin rajallinen ja kun kaikki päivät ovat pulkassa, se oli siinä. Eikä kukaan parin sukupolven jälkeen edes muista koko ihmistä. Maailma jatkaa menoaan ja sukupolvet vaihtuvat. Turha murehtia turhia asioita, kuten uraa tms paskaa. Taj Mahaleita harva meistä rakentaa ja katoavaa on mainen kunnia. Käyttäkää elämänne merkityksellisiin asioihin, vaikkapa siihen, että perheellänne on mukava päivä yhdessä tänään, huomenna, ylihuomenna. Siihen saakka kunnes aika päättyy.
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 16:34"]
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 16:10"]
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 14:02"]
Tällaisista ikäkriiseistä nillittävät ihmiset ovat yleensä niitä joilla ei ole oikeita ongelmia. Tuijottakaa välillä muuallekin kuin omiin napoihinne ja koittakaa ymmärtää miten hyvin teidän asiat on!
[/quote] Jahah. Tämä auttoi. Lähdenkin tästä reipastuneena... niin mihin? Tyhjä elämä, kukaan ei tarvitse minua mihinkään.
[/quote]
Näin on. lapseton, miehetön, työtön, ystävätön.
[/quote]
No et sentään koditon! Ole kiitollinen!
Uskokaa tai älkää, itse olen juuri täyttänyt 19 vuotta ja "ikäkriisi" painaa päälle. Lapsuusmuistot, vanhat kaverit ja kuvat saa aikaan ihan hirveän fiiliksen. En halua vanheta enää tän enempää. Oon pienestä pitäen ajatellut, etten halua elää kovin vanhaksi ja elellä muiden ihmisten varassa huonokuntoisena :/ Kai se on pakko vaan koittaa sisäistää, että murehtimiseen ja muistelemiseen käytetyn ajan vois yhtä hyvin käyttää positiiviseen ajatteluun ja hetkessä elämiseen. Äitini ajattelutapa ikäkriisiin oli tämänkaltainen: "Älä muistele eilistä, sillä et tule koskaan saamaan sitä takaisin. Älä mieti huomista, sillä se joko tulee tai ei tule. Keskity tähän päivään, tähän hetkeen, sillä se on tärkeintä juuri nyt"
[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 01:20"]
Aviomies on saanut pysyä. Muuten ihmissuhteissa olen karsinut energiasyöpöt ihmiset ja sellaiset "lohtukaverit", jotka haluavat vain käyttää hyväkseen jotenkin. En enää jaksa miellyttää ja pitää yllä naamiota. Aitous ja rehellisyys on ainoa tapa kokea yhteyttä toisiin.
31v.
[/quote]
Kuulostaa,e ttä tuon vaiheen läpikäyminen on sinulle tärkeää. MInulla tuo osoittautui vain vaiheeksi, en jäänyt itsekkääksi ja itsekeskeiseksi oman navan kaivelijaksi sittenkään.
Tunnistan kyllä samaa. Olin raivoissani siitä, että lapsuudenperheessäni veli, veljen tarpeet, veljen kyvyt saivat kannustusta. Vaikka olin älykkäämpi koulussa, minullakin olisi ollut tunnetarpeita, olin lahjakas ja sitoutunut urheiluharrastukseeni mutta silti sain veljeni vanhoja varusteita, jotka olivat liian isoja. Olin raivoissani, että kolmekymppisenä heräsin samankaltaiseen kuvioon työpaikalla ja avioliitossani. Töissä puursin mutta miehet keräsivät kunnian ja käyttivät valtaa. Olin muuttanut miehen perässä toiselle paikkakunnalle, missä en saanut töitä kuin paikoista mihin olin ylikoulutettu. Kaikki olivat kiinnostuneita mieheni menestyksestä, minä olin vain sivujuonne.
Aloin tosi itsekkääksi. Mutta se tie ei vienyt kuin kylmettyneeseen sydämeen. Aloin hakea tasapainoa uhrautuvan marttyyrin ja kylmän itsekkään välillä. Löysin aidon välittämisen itsestä ja muista, tasa.arvoisina.
32 v.