Onko tämä normaalia kolmevuotiaan käytöstä?

Ei.

Oma lapsi oli tosi hiljainen pikkulapsi. Ei jutellut juuri mitään, ei kyllä äännellytkään. Myöhemmin lapsen puhe oli epäselvää pitkään. Älykäs ja mukava lapsi on, ja sen ymmärsin heti, vaikkei juttu luistanutkaan.

Neuvolakäynneillä tätä ei pidetty ongelmana, eikä se sitä ainakaan kotioloissa ollutkaan. Tiedän myös erään pojan, joka sanoi vain "öh" kolmevuotiaaksi. Paljastui sittemmin keskimääräistä älykkäämmäksi.

Uskon, että ap:n tapaaman lapsen tilanne on tiedossa ja seurannassa/hoidossa, vaikkeivät lapsen vanhemmat siitä puolitutulle vieraalleen raportoineetkaan.

Kyllä nyt varmaan jokainen tajuaa, ettei ole normaalia, mutta pointtihan on se, onko lapsi jo tutkimuksissa, kuntoutuksessa jne. Ap ei kerro lainkaan, millaiset välit hänellä on lapsen vanhempiin eli jos asia olisi jo hoidossa, kerrottaisiinko siitä ap:lle. Omalla lapsellani, nyt jo teini, on Asperger, ja tuntuu, että monelle on yllätyspaukku, ettei lapsesta tule ns. normaalia sinä päivänä, kun hän saa diagnoosin. Eli voi ihan hyvin olla, että ap:n tapauksessa lapsen ongelmia hoidetaan jo. Ne asiat eivät vaan ratkea sormia napsauttamalla.

Tuskin ap:ta toista kertaa sinne pyydetään käymään. Tuskin myöskään haluavat avata lapsensa erityisyyttä hänelle. Kauhistelkoot av:lla. 

Eivät he käy missään tutkimuksissa eikä lapsi ole saanut diagnooseja. Viime kerralla kun lapsi oli neuvolassa mitattiin pituus ja punnittiin ja ne oli hyvät, enempää ei voitu tehdä kun lapsi ei suostunut mihinkään vaan rääkyi. Tämän kertou äiti minulle. Vuoden päästä yrittävät uudelleen. Äiti kyllä myöntää itsekin että lapsi mölisee ja huutaa vain jos näkee muita ihmisiä. Jos on kotona vain isän ja äidin kanssa niin käyttäytyy rauhallisemmin eli nakertelee lelujaan tai koputtelee niillä kaikkea. Puheeseen ei vastaa mitään.

Ap

Ei kuulosta hyvältä ei.

Näiden pohtiminen on aina vähän ristiriitaista ja riippuu paljon millaiset välit on vanhempiin ja millaisista ongelmista on kyse. Jos on hyvät ja avoimet välit, ja vanhemmat eivät syystä tai toisesta näe hyvin isoja ja selkeitä viiveitä kehityksessä, niin kyllä olisi hyvä sanoa suoraan vanhemmille, että lapsi vaikuttaa kehitysviiveiseltä tai autistiselta. Kun kuitenkin kyseessä on niin iso poikkeama kehityksessä, että lapsi tarvitsisi kuntoutusta saman tien. Eli lapsi ei puhu eikä ota kontaktia, eikä osaa leikkiä leluilla.

Sen sijaan noin ei ole ok sanoa, jos lapsi on kehittynyt normaalisti, mutta hän ei ole kovin sosiaalinen. Lapsi saattaa saada isompana esim. asperger-diagnoosin tai sitten ei. Mutta lapsi joka puhuu ja liikkuu normaalisti, niin silloin on parempi pitää mölyt mahassa. Sanon tämän asperger lapsen äitinä, jonka lapsi nyt aikuisena tekee jo väitöskirjaansa ja omaa runsaasti ystäviä. Oli äärimmäisen loukkaavaa ja moukkamaista, kun osa sukulaisista oli spekuloinut selän takana lapsellemme diagnooseja, koska hän oli erikoisempi alle kouluikäisenä. En ole vieläkään antanut asiaa anteeksi, vaikka itsekin tajusimme lapsen erilaisuuden ja veimme lapsen tutkimuksiin. Meille ei edes puhuttu asiasta suorana, vaan selän takana olivat mummot ja vaarit epäilleet kaikenlaisra autismista kehitysvammaan, koska lapsi ei ollut kovinkaan kiinnostunut heistä. Edelleen mietin, että heillä ei ollut yksinkertaisesti oikeutta puhua lapsestani noin, koska ongelmat olivat luokkaa lapsi ei mene mummon syliin ja kirjan lukeminen kiinnosti enemmän kuin isovanhempien kanssa keskustelu. Lapsi oli kehittynyt ihan normaalisti, mutta vuorovaikutus oli valikoivaa ja toki monenlaista haastetta oli, mutta kaikki haasteet olivat tuossa vaiheessa vielä iällä selitettävissä täysin. Toisten lapsille diagnoosin keksiminen selän takana on hyvin huonotapaista, varsinkin jos lapsi on kehittynyt normaalisti perus "standardeilla".

Eli hyvin isoja ongelmia pitäisi olla, että niistä alkaisin mitään ääneen sanomaan. Ap:n tuttavan kohdalla tilanne on sellainen, että ongelmat ovat isoja. Ap:n varmasti kannattaa siis miettiä asiaa oman roolinsa kautta, onko se hänen paikkansa ottaa asia puheeksi.

Viisaita sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Näiden pohtiminen on aina vähän ristiriitaista ja riippuu paljon millaiset välit on vanhempiin ja millaisista ongelmista on kyse. Jos on hyvät ja avoimet välit, ja vanhemmat eivät syystä tai toisesta näe hyvin isoja ja selkeitä viiveitä kehityksessä, niin kyllä olisi hyvä sanoa suoraan vanhemmille, että lapsi vaikuttaa kehitysviiveiseltä tai autistiselta. Kun kuitenkin kyseessä on niin iso poikkeama kehityksessä, että lapsi tarvitsisi kuntoutusta saman tien. Eli lapsi ei puhu eikä ota kontaktia, eikä osaa leikkiä leluilla.

Sen sijaan noin ei ole ok sanoa, jos lapsi on kehittynyt normaalisti, mutta hän ei ole kovin sosiaalinen. Lapsi saattaa saada isompana esim. asperger-diagnoosin tai sitten ei. Mutta lapsi joka puhuu ja liikkuu normaalisti, niin silloin on parempi pitää mölyt mahassa. Sanon tämän asperger lapsen äitinä, jonka lapsi nyt aikuisena tekee jo väitöskirjaansa ja omaa runsaasti ystäviä. Oli äärimmäisen loukkaavaa ja moukkamaista, kun osa sukulaisista oli spekuloinut selän takana lapsellemme diagnooseja, koska hän oli erikoisempi alle kouluikäisenä. En ole vieläkään antanut asiaa anteeksi, vaikka itsekin tajusimme lapsen erilaisuuden ja veimme lapsen tutkimuksiin. Meille ei edes puhuttu asiasta suorana, vaan selän takana olivat mummot ja vaarit epäilleet kaikenlaisra autismista kehitysvammaan, koska lapsi ei ollut kovinkaan kiinnostunut heistä. Edelleen mietin, että heillä ei ollut yksinkertaisesti oikeutta puhua lapsestani noin, koska ongelmat olivat luokkaa lapsi ei mene mummon syliin ja kirjan lukeminen kiinnosti enemmän kuin isovanhempien kanssa keskustelu. Lapsi oli kehittynyt ihan normaalisti, mutta vuorovaikutus oli valikoivaa ja toki monenlaista haastetta oli, mutta kaikki haasteet olivat tuossa vaiheessa vielä iällä selitettävissä täysin. Toisten lapsille diagnoosin keksiminen selän takana on hyvin huonotapaista, varsinkin jos lapsi on kehittynyt normaalisti perus "standardeilla".

Eli hyvin isoja ongelmia pitäisi olla, että niistä alkaisin mitään ääneen sanomaan. Ap:n tuttavan kohdalla tilanne on sellainen, että ongelmat ovat isoja. Ap:n varmasti kannattaa siis miettiä asiaa oman roolinsa kautta, onko se hänen paikkansa ottaa asia puheeksi.

Oma anoppinihan oli heti diagnosoimassa lapselle ties mitä, kun tämä ei tykännyt mummostaan pienempänä. Muiden kanssa kyllä oli ihan normaalisti, mutta jokin anopissa pelotti lasta, eikä uskaltanut olla tämä lähellä puhumattakaan että olisi syliin mennyt. Jokainen lapsen kasvattanut tietää tämän vaiheen, jolloin lapsi valikoi irrationaalisesti ketä lähestyy ja ketä ei. Omasta lapsestani kasvoi ihan normaali koululainen.

Koin tuon todella loukkaavaksi. Meillä on ok välit, mutta luottamuksen se vei. Ikään kuin heti kun lapsi ei ollut mummon mieleinen (tule syliin, juttele sosiaalisesti) niin siinä täytyy olla jotain vikaa. Nyt mietittynä olisi ollut vielä loukkaavampaa, jos lapselle olisi joskus joku diagnoosi tullut. Ihan niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että joutuu tottumaan lapsen poikkeavaan kehitykseen. Tarvitaanko siihen todella vielä haaskalintuja ympärille nokkimaan. Ja tuokin, että asiasta on puhuttu selän takana eikä edes vanhemmille suoraan. Mielestäni todella törkeää käytöstä, oli lapsella diagnoosi tai ei.

Ap:na pitäisin mölyt mahassa ellei mielipidettä kysyttäisi. Kyllä ne tuon tason kehitysvaikeudet tulevat esiin neuvolassa ja päiväkodissa ja lievempien haasteiden kohdalla voi aina olla alle kouluikäisen lapsen kanssa kyse ihan normaalista yksilöllisestä kehityksestä ja persoonasta.

Hmm vaikea teema kun toiset pahastuu nopeasti. Ei se kyllä normaalilta kuulosta sorry.

Ei ole normaalia, kyllä kaksivuotiaskin osaa sanoa jo äiti auto, äiti maitoa, kissa istuu jne.

Eikä epämääräinen mölinä kolmevuotiaana ole normaalia. Yksivuotias voi mölistä jos ei osaa muodostaa sanoja.

No ei ole normaalia mikään tuossa.