En uskalla jäädä lapsettomaksi

Ei lapset takaa apua omassa vanhuudessa, valitettavasti. On paljon perheellisiä jotka ovat vanhana yksin. Valitettavasti.

Kannattaa miettiä tuollainen asia järjellä eikä tehdä hätiköityjä päätöksiä. Jos et halua lapsia niin ei niitä kannata väkisin tehdä.

Miksi vanhukset on espereissä, attendoissa yms jos kerran lapset ne hoitaa? Aivan, kun ei hoida. Mutta tee toki miten itse haluat. Toi on tyhmin syy hankkia lapsi mutta eipä niitä erityisen fiksuista syistä hankitakaan.

Mihin ulkopuolelle sinä muka lapsettomana jäät? Ihan samalla tavalla voit ollaulkopuolella lapsen kanssakin. Tosin en nyt yhtään ymmärrä ajatustasi. Lapsi ei myöskään turvaa vanhuuttasi mitenkään.

Kuule, ei oo uskalluksesta kiinni. Ei lapset tuu tilaamalla.

Voit jäädä lapsettomaksi vaikket haluaisikaan.

Älä tee lapsia.

Et ole lapsen arvoinen, jos ajatuksesi ja asenteesi ovat tuota luokkaa. Se olisi vain kärsimystä lapselle. Sinun täytyy olla vastuulinen eli olla lapseton.

Saatat jäädä yksin joka tapauksesssa vaikka sinulla olisi lapsi.

Jos lapsella on huono lapsuus niin tuskin hän sinua auttaa, kun olet vanha. Tuolla sinun asenteella ei voi syntyä mitään muuta kuin:

huonoa vanhemmuutta  --->  huono lapsuus  --->  lapsi hylkää + jättää sinut vanhenemaan yksin

Tiedostan tavallaan sen, mutta huomaan olevani jotenkin kateellinen kuitenkin ihmisille joilla on lapsia. Näen ja ymmärrän että lasten kanssa on rankkaa monesti, mutta mietin olisiko se sen arvoista kuitenkin. Silti inhoan ajatusta etten ikinä voisi enää olla yksin tai tehdä niitä asioita mitä nyt ilman lasta pystyn tehdä. Tarkoitan että se elämä jota nyt elän ja josta nautin, menisi pauselle koko siksi ajaksi kun lapsi asuu kotona. Tiedän että pääsen paljon helpommalla kaikin tavoin kun ei ole lasta, mutta sosiaalinen paine lapsettomuudesta ahdistaa ja surettaa.

Kakkua ei voi yhtäaikaa syödä ja säästää. Elämä on valintoja, jotka sulkevat ja avaavat eri mahdollisuuksia. Mitään sosiaalista painetta asiasta ei kannata kokea, se on jotenkin keskenkasvuista.

En tarkoittanut että kaipaisin itselleni mitään hoitajaa vanhana, vaan olisi mukava että voisi käydä vaikka kahvilla aikuistuvan lapsen kanssa ja laittaa sunnuntaisin hänelle ruokaa. Jättää perintö hänelle. Nähdä hänen onnistuvan unelmissaan. Pikkulapsiaoka ennen kouluun menoa ahdistaa eniten. Varsinkin se että et voi "elää" kotonasi. Naida, nukkua, ryypätä ja lähteä kesäyönä kalaan. Joudut "piilotella" kotonasi asioiden kanssa jotka nyt on ihan normisettiä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedostan tavallaan sen, mutta huomaan olevani jotenkin kateellinen kuitenkin ihmisille joilla on lapsia. Näen ja ymmärrän että lasten kanssa on rankkaa monesti, mutta mietin olisiko se sen arvoista kuitenkin. Silti inhoan ajatusta etten ikinä voisi enää olla yksin tai tehdä niitä asioita mitä nyt ilman lasta pystyn tehdä. Tarkoitan että se elämä jota nyt elän ja josta nautin, menisi pauselle koko siksi ajaksi kun lapsi asuu kotona. Tiedän että pääsen paljon helpommalla kaikin tavoin kun ei ole lasta, mutta sosiaalinen paine lapsettomuudesta ahdistaa ja surettaa.

Itse olen yli 40 vuotias ja haaveillut ja unelmoinut ja myös yrittänyt saada oman lapsen.

Uskon tiedostavani aika hyvin millaisia asioita muuttuisi (tai jäisi muuttumatta), jos vielä joskus saisin lapsen. En varmasti tiedosta saati hahmota kaikkea mutta en usko, että kukaan voi täysin nähdä tai muutoin valmiiksi tietää, mitä kaikkea on edessä ja tuleva oli lapsia tai ei.

Toistaiseksi minulla ei ole ainoatakaan lasta. En ymmärrä miten lapsen saaminen tai saamatta jääminen tekisi kenestäkään parempaa, toivon mukaan ei myöskään huonompaa ihmistä. - Ehkä omasta lapsesta haaeilu on vain joain hyvin alkukantaista. Voiko joku muutenkaan sanoa, että unelmoinnissa olisi järkeä? - Toisaalta olisi minusta kammoksuttavaa, jos unelmointi ja haaveilu haluttaisiin kokonaan kieltää, koska se on usein ni-in hyödytöntä.  

Se tästä vaikeaa tekeekin kun vaakakupissa on niin isot asiat. Ja peruuttamattomat valinnat.

Juuri sama ongelma itsellä. Jos lapsia tulisi kasvattaa n. 5 vuotta niin se menisi hyvin. Mutta 18 vuotta elämästä ja omat unelmat heittää pois...toisaalta jääkö jostain paitsi. Ja kenen kanssa tehdä', hyvää suhdettakaan ei nyt ole ja haluan kuitenkin että on tunteita ja rakkautta ja toinen hoitaisi oman osuuden. Sitten haluaisin asua joskus ulkomailla. Mistä mies jolle tämä myös kävisi, enhän oikein lapsia isästä haluaisi erottaa.

Olisinpa mies. Senkun tekee lapset ja hoitaa jos kiinnostaa tai sitten joka toinen viikonloppu hoitaa eli ei mitään. Tällainen kävisi itsellekin. Miksi naisen tulisi hoitaa lapsiua enemmöän kun  monet miehet ottaa lapset korkeintaan kerran kahdessa viikossa vkl.

lapset kirjoitti:

Juuri sama ongelma itsellä. Jos lapsia tulisi kasvattaa n. 5 vuotta niin se menisi hyvin. Mutta 18 vuotta elämästä ja omat unelmat heittää pois...toisaalta jääkö jostain paitsi. Ja kenen kanssa tehdä', hyvää suhdettakaan ei nyt ole ja haluan kuitenkin että on tunteita ja rakkautta ja toinen hoitaisi oman osuuden. Sitten haluaisin asua joskus ulkomailla. Mistä mies jolle tämä myös kävisi, enhän oikein lapsia isästä haluaisi erottaa.

Olisinpa mies. Senkun tekee lapset ja hoitaa jos kiinnostaa tai sitten joka toinen viikonloppu hoitaa eli ei mitään. Tällainen kävisi itsellekin. Miksi naisen tulisi hoitaa lapsiua enemmöän kun  monet miehet ottaa lapset korkeintaan kerran kahdessa viikossa vkl.

No sinäpä sen kiteytit. Mies jos olisin, en edes epäröisi. Nainen ottaa aina perhettä perustaessa isomman riskin. Fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti. Isiltä katsotaan paljon enemmän asioita läpi sormien. Voi jatkaa elämää aika samaan tapaan kuin ennen lasta. Harrastukset, työt yms poikien saunaillat säilyy, äiti kantaa isomman taakan ja vastuun.

Pidä huolta terveydestäsi ja taloudestasi. Siinä on paras vanhuudenturva. Mutta varmaahan ei elämässä mikään ole. Harrastusten kautta voi etsiä sitä kaveruutta ja kahviseuraa tms.

Minulla kyllä on mies jonka kanssa voisin lapsen tehdä, mutta silti asia arveluttaa. Tuntuu että joutuu luopumaan liian paljosta. Että elämä olisi pelkkää lapsen hoitoa, ruuan laittoa, valvomista, pyykkäämistä.

Harmi että ei tämä herätä enempää keskustelua. Olisi kiva kuulla miten esimerkiksi joku lapseton on pärjännyt ja onko ollut tällaisia ajatuksia missään vaiheessa? Vai onko koko ajan ollut itsestään selvää ettei lapsia tule. Ja sitten taas toisaalta joku sellainen joka on vaan tehnyt lapsen vaikka ei olisi oikein innoissaan ollut ajatuksesta.

Itse olen päättänyt aikoja sitten etten halua lapsia. En halua menettää omaa vapauttani. Minua myös ahdistaa ajatus siitä, että joku on vastuullani 18-vuotta. Eikä voi tietää olisiko lapsi terve.lapsi voi aiheuttaa suurta surua ja murhetta vanhemmilleen. Eikä sitä edes tiedä hoitaisiko oma lapsi sitten vanhana sinua, onhan mahdollista että lapsi menehtyy jo ennen vanhempiaan tai lapsesta tulee joku hulttio tms.

Niin ja lisättäköön vielä, että omassa elämässäni on ollut paljon murhetta. En haluaisi lapselleni samoja murheita. Osa näistä murheista siis voisi periytyä.

Olen ajatellut ihan noita samoja juttuja. Ja itsellä myös lähipiirissä esim nyt leikki ikäinen lapsi joka on vakavasti sairas, eikä elinaikaa kovin montaa kuukautta ole luvattu. Mutta eihän sitä kukaan omalle kohdalle ajattele. Että lapsi voisi olla sairas tai vammainen. Minullakin on ollut elämässä vaikeuksia, hyväksikäyttöä ja alkoholismia, jotka ovat jättäneet jälkensä minuun. Elämä ei ole aina ollut ihanaa. Vasta aivan viime vuosina olen alkanut toipua näistä asioista. Elämä on sen myötä helpottanut.

Kyllä minä ihan ymmärrän mistä AP puhuu. Työskentelen työpaikalla, jossa olen selkeästi nuorin (olen 25-vuotias) ja keskivertotyöntekijä on 50-60-vuotias nainen. Kaikilla näistä "ikänaisista" on lapsia, paitsi yhdellä. Minä sitten olen ikäni puolesta vielä potentiaalinen tuleva äiti. Esimerkiksi kahvipöytäkeskustelut meillä pyörivät edelleen hyvin pitkälti heidän lastensa ja lastenlastensa ympärillä, vaikka kenelläkään heistä ei ole enää mitään pikkulapsia, vain yhdellä ylipäänsä kotona asuvia lapsia. Voin vain kuvitella, minkälaista meininki on ollut 10-20 vuotta sitten, kun näiden ihmisten lapset ovat olleet taaperoita ja pieniä koululaisia. Lapset ovat niin iso osa lapsiperheellisten elämää, että väistämättä vuorovaikutus lapsettomana kapeutuu suhteessa lapsiperheellisiin. Joku valtavan iso kokemusmaailman osanen jää itseltä pois. On sitten ihan eri juttu, haittaako se vai ei. Olen itsekin miettinyt sitä, että jos oma lapsettomuuteni olisi tahatonta sorttia, niin tuo työpaikka olisi oikea maanpäällinen helvetti. 

a) vanhainkodit on täynnä vanhempia

b) lapsesta voi tulla sinulle joku jota joudut hoitamaan koko elämäsi ajan