Kysymys yksin jääneille

up.

Vierailija kirjoitti:

Nyt alan tajuta, kun olen täyttänyt 40. Tämä kävi ikään kuin varkain, enkä ole ollenkaan sitä tyyppiä jonka yleensä oletetaan jäävän yksin eli ehkä vaatimattoman näköinen tai epäsosiaalinen / ujo tms. 

Olin nuorena varsin hyvän näköinen niin että kadulla jopa joskus pysäyteltiin kohteliaisuuksia varten ja joka paikassa minua yritettiin iskeä. Mulla oli muilta kuulemani mukaan vähän ylpeän ja vaikeasti tavoitettavan maine tosin. Poimin sitten minulle tarjolla olevista miehistä komeimmat ja tietyllä tapaa jännimmät (ei nyt mitään rikollisia tai hakkaajia, mutta sellaisia supersosiaalisia menotyyppejä ja naisten parissa suosittuja), taviksiin päin en edes katsonut. Suhteet näiden jännämiesten kanssa olivat myrskyisiä ja useimmiten minua petettiin toistuvasti, välillä selän takana ja välillä edes peittelemättä. Jätettiin kun parisuhdeleikki ei levotonta casanovaa enää miellyttänyt.

Nyyhkin miten kohtaloni on kurja, kun minuun ihastuu vain kus ipäät. En tajunnut ollenkaan oman miesmakuni osuutta asiassa. Niin kuitenkin elin että aina välillä ihastuin johonkin komeaan ja suosittuun, välillä rikkaaseenkin, ja lyhyt suhde, pisimmillään pari vuotta. Sitten huomasin että hups, ikää on 40, en enää edes saa niitä mieleisiäni koska olen liian vanha, ja mulla ei ole miestä eikä perhettä. Nyt olen vielä vähän pöllähtämisvaiheessa, että mitäs nyt tehdään. 

Olet huono provo, mies joka luulee että täällä jankuttamalla joku hänet ottaa. Tunnistaa tavis-jankutuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.

Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.

Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!

Minusta kiinnostuvat vain ihmiset, joilla on taipumusta alistaa kumppaniaan ja passauttaa itseään. Minä taas en halua tulla alistetuksi tai passata ketään. Mistä ja miten löytäisin kumppanin, jolle kelpaan omana itsenäni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä varmaan jokseenkin asian tiedostin jo silloin kun aloin palstalla pyörimään viitisen vuotta sitten. Ihan viimeisten vuosien aikana se on kuitenkin iskenyt kasvoille suht lujaakin, että miten helkkarin paljon on seksuaalikehitystä jäljessä, ja miten vaikeaa on enää ottaa itseään niskasta kiinni ja pakottaa itsensä siihen tilanteeseen, että olisikin naisen kanssa alasti soheltamassa seksiä ensimmäisen kerran, kun se nainen on kuitenkin jos hyvinkin suurella todennäköisyydellä paljon kokeneempi ja osaa odottaa ja olettaa, että mies saa jotain aikaankin. Olen kuitenkin jo siinä iässä missä normaalit ihmiset alkavat suunnittelemaan lasten hankkimista sen kumppanin kanssa, ja minä en ole edes ensisuudelmaa kokenut. Kuinka moni nainen ihan rehellisesti sellaisen miehen kanssa olisi? 

Tavallaan asian kanssa on oppinut elämään, ja sinällään on jo varautunut kohtaloonsa jäädä yksin, mutta ei se sitä poista, että kyllä minäkin seurustella tahtoisin mikäli sopiva nainen joskus vastaan tulisi. Mutta kun ei ole tullut. Tai varmaan sopivia naisia on ollutkin, mutta minä en ole ollut heille sopiva. Alkuun se tuntui ihan helskatin pahalta kun tajusi mistä kaikesta jää paitsi, nykyään vaan välistä ahdistaa se ajatus, että kukaan tuskin koskaan tulee minusta pitämään niin paljoa. Lapsien saaminen oli silloin "nuorempana" haaveissa, mutta nykyään se tuntuu jo todella kaukaiselta haaveelta, ja olisin suorastaan pakahtua ilosta jos saisi edes kummilapsen joskus.

Terveisin Naispelko27

Olet vielä nuori. Minäkin otin mammanpojan lasteni isäksi, hän oli paljon vanhempi sinua. Katso vain sitten ettet anna mamman sanella ja erottaa teitä.

En vaan usko, että tapaisin tässä elämässä niin montaa naista, että edes joku heistä pitäisi minua seksuaalisesti tarpeeksi haluttavana, että päätyisin isäksi. Ja ei kyllä mitkään mammat tule erottamaan, ei palstamammat eikä Naispelon mamma.

Terveisin Naispelko27

Sulle on sanottu monta kertaa tänäänkin: muuta pois äidiltä, hanki koulutus ja työ, niin saat elämän.

Mutta ei, se ruikuttaa täällä, aamusta iltaan.

Aika monelle ikiyksinäiselle haavekumppani on jokatapauksessa sellainen, josta he haaveilevat täysin turhaan. Sellaista ei ole olemassakan. Toisekseen voi huomata, ettei esim. pidä edes kosketuksesta, suutelusta, seksistä jne. Suurin osa yksinäisistä haaveilee jostain jota ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä varmaan jokseenkin asian tiedostin jo silloin kun aloin palstalla pyörimään viitisen vuotta sitten. Ihan viimeisten vuosien aikana se on kuitenkin iskenyt kasvoille suht lujaakin, että miten helkkarin paljon on seksuaalikehitystä jäljessä, ja miten vaikeaa on enää ottaa itseään niskasta kiinni ja pakottaa itsensä siihen tilanteeseen, että olisikin naisen kanssa alasti soheltamassa seksiä ensimmäisen kerran, kun se nainen on kuitenkin jos hyvinkin suurella todennäköisyydellä paljon kokeneempi ja osaa odottaa ja olettaa, että mies saa jotain aikaankin. Olen kuitenkin jo siinä iässä missä normaalit ihmiset alkavat suunnittelemaan lasten hankkimista sen kumppanin kanssa, ja minä en ole edes ensisuudelmaa kokenut. Kuinka moni nainen ihan rehellisesti sellaisen miehen kanssa olisi? 

Tavallaan asian kanssa on oppinut elämään, ja sinällään on jo varautunut kohtaloonsa jäädä yksin, mutta ei se sitä poista, että kyllä minäkin seurustella tahtoisin mikäli sopiva nainen joskus vastaan tulisi. Mutta kun ei ole tullut. Tai varmaan sopivia naisia on ollutkin, mutta minä en ole ollut heille sopiva. Alkuun se tuntui ihan helskatin pahalta kun tajusi mistä kaikesta jää paitsi, nykyään vaan välistä ahdistaa se ajatus, että kukaan tuskin koskaan tulee minusta pitämään niin paljoa. Lapsien saaminen oli silloin "nuorempana" haaveissa, mutta nykyään se tuntuu jo todella kaukaiselta haaveelta, ja olisin suorastaan pakahtua ilosta jos saisi edes kummilapsen joskus.

Terveisin Naispelko27

Olet vielä nuori. Minäkin otin mammanpojan lasteni isäksi, hän oli paljon vanhempi sinua. Katso vain sitten ettet anna mamman sanella ja erottaa teitä.

En vaan usko, että tapaisin tässä elämässä niin montaa naista, että edes joku heistä pitäisi minua seksuaalisesti tarpeeksi haluttavana, että päätyisin isäksi. Ja ei kyllä mitkään mammat tule erottamaan, ei palstamammat eikä Naispelon mamma.

Terveisin Naispelko27

Sulle on sanottu monta kertaa tänäänkin: muuta pois äidiltä, hanki koulutus ja työ, niin saat elämän.

Mutta ei, se ruikuttaa täällä, aamusta iltaan.

Ja minä olen monta kertaa sanonut, että asun omillani ja olen töissä. Ei nuo asiat ole mitään takeita sille, että löytäisi naisen tai miehen. Ja en ole kyllä huomannut, että kukaan olisi pitkään aikaan kehottanut minua hankkimaan noita mainitsemiasi asioita. Ja en tiedä missä rinnakkaistodellisuudessa elät jos minut aamulla ja päivällä näet pasltalla.

Terveisin Naispelko27

Minulla meni ensimmäiset 40 vuotta elämästäni taistellessa vaikean maanis-depressiivisyyden kanssa ja yrittäen pitää itsensä hengissä. 

Jostain syystä meille mielipuolille luoja usein suonut erikoisen viehättävän ulkomuodon joten olisi saanut melkein minkälaisen miehen tahansa, ainakin vähäksi aikaa ja varmasti pidemmäksikin mutta kun tunne-elämä oli mitä oli tai sitä ei oikeastaan ollut kuin jonain sekamuotona niin miten olla suhteessa missä ei tunne mitään toista kohtaan. 

Ja tajusin jo lapsena että minun ainoa toivoni on äärimmäinen rehellisyys selvitä näistä pimeyden voimista, joten mikään feikki-liitto ei tullut kyseeseen. 

Nyt sitten pystyisinkin varmasti jo pitkään parisuhteeseen, koska pystyn sanoittamaan toiselle että mikä vaihe on menossa, enkä ole enää niin peloissani siitä kaikesta mitä tämä ominaisuus tuo eteen, ja minulla on tervehtynyt tunne-elämä siten että pystyn oikeasti jopa tuntemaan lämpimiä ja ihastumisen tunteita miestä kohtaan. Olisi kiva päästä testaamaan kuinka pitkäaikaisia ja pysyviä ne voisivatkaan olla. 

Ensimmäisen kerran lausuin ääneen, että "mä en varmaan koskaan tuu seurustelemaan..." joskus 18–19-vuotiaana.

Mutta ihan uudella tavalla totta siitä tuli joskus 22–23-vuotiaana, kun sain ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) kertaa elämässäni "vastakaikua" – mutta koko jutusta ei tullut mitään, koska en vain pystynyt heittäytymään tunteen vietäväksi omien ongelmieni takia. Tuolloin ensimmäistä kertaa oikeasti tajusin, etten pystyisi koskaan luottamaan kehenkään tarpeeksi.

Ja nyt siitä onkin jo puoli vuosikymmentä aikaa. Diilaan asian kanssa olemalla ajattelematta sitä – mutta joskus huonoimpina hetkinä olen kyllä tullut miettineeksi, että kunpa en olisi koskaan saanut pienintäkään vihiä siitä, että joku olisi minut kelpuuttanut: silloin olisi voinut kirota vaikka tätä maailmaa, eikä vain itseään.

N28

Kuinka pitkään toi naispelko on ollut 27-vuotias? Tuntuu, että vuosia. Todellinen ikä varmaan yli 30.

Olen ihmeissäni, kun täältä ei löytynyt M25:lta viestiä.

Täällä myös yksi juuri eronnut, lapseton 40+ miettii, löytyykö enää koskaan ketään. Eniten pelottaa ”eräpäivän” lähestyminen ja muuttuminen näkymättömäksi miesten silmissä. En haluaisi olla yksin loppuelämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.

Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.

Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!

Minusta kiinnostuvat vain ihmiset, joilla on taipumusta alistaa kumppaniaan ja passauttaa itseään. Minä taas en halua tulla alistetuksi tai passata ketään. Mistä ja miten löytäisin kumppanin, jolle kelpaan omana itsenäni?

Ei sellaista miestä välttämättä löydykään. Kun ymmärtää, että suurin osa parisuhteista on aika huonoja niin niitä ei enää haluakaan.

Kuinka surkea pitääkään olla naisen taso joka jää vastoin tahtoaan yksin..

En ole vielä 30-vuotiaana luovuttanut. Jatkan yrittämistä ja löydän vielä ensimmäisen tyttöystäväni, toivottavasti samankaltaisen kuin minäkin olen.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka pitkään toi naispelko on ollut 27-vuotias? Tuntuu, että vuosia. Todellinen ikä varmaan yli 30.

Minulla on muistikuva siitä, että Suomi24-sinkkupalstalla pyöri nimimerkki Naispelko22. Olen viimeksi käynyt siellä reilusti yli kymmenen vuotta sitten, joten ehkä kyseessä on toinen henkilö.

Samalla palstalla muuten suorastaan asui eräs nimimerkki Mies1985, joka on täällä aliaksella Mies29+1 ja jolla on omanlaisensa ajanlasku. Samat jutut ja samat ongelmat edelleen.

Olen seurustellut ja ollut naimisissa kin kerran. Vaimosta tuli ero 5 vuotta sitten. Nyt olen 42 vuotias ja siitä asti olen ollut yksin täysin omasta tahdostani enkä ole yhdenkään naisen kanssa ollut missään tekemisissä enkä tule olemaan. Haluan olla yksin ja jaksan oikein hyvin. Miksi en jaksaisi? Ei se ole mikään edellytys että pitää olla joku elämänkumppani jaksaakseen ja ollakseen onnellinen :)

Vierailija kirjoitti:

Olen seurustellut ja ollut naimisissa kin kerran. Vaimosta tuli ero 5 vuotta sitten. Nyt olen 42 vuotias ja siitä asti olen ollut yksin täysin omasta tahdostani enkä ole yhdenkään naisen kanssa ollut missään tekemisissä enkä tule olemaan. Haluan olla yksin ja jaksan oikein hyvin. Miksi en jaksaisi? Ei se ole mikään edellytys että pitää olla joku elämänkumppani jaksaakseen ja ollakseen onnellinen :)

Miten sinun avioliittosi ja -erosi liittyvät ap:n kysymykseen?

Ei kiinnosta muiden seura, mielummin kuljen omaa polkua kuin kuuntelen toisten mäkätystä

Oishan se aika kamalaa olla yksin koko ikä. Itse en varmaan pystyis siihen. Oon nyt ollu 7 vuotta parisuhteessa. Tsempit

Vaikea sanoa tarkalleen. Vielä teininä ja nuorena aikuisena olin naisettomuudestani huolimatta vielä melkoinen optimisti että kyllä vielä jossain vaiheessa rohkaistun ja löydän jonkun. Yläasteella ajattelin että ehkä lukiossa sitten on eri meininki, sitten lukiossa huomasin että ihan yhtä luuseri olin edelleen, mutta ajattelin että ehkä yliopistossa tai amkissa sitten opiskelijapiireistä viimeistään löytyy joku. Nyt olen 27v, keväällä valmistumassa, vajaat 6v yliopistoa takana eikä yhden ainuttakaan naissuhdetta syntynyt opiskeluaikoina.

Varmaankin suunnilleen siinä vaiheessa, kun opiskelijaelämän pari ensimmäistä vuotta oli kulunut ja tuo bileissä ravaaminen ynnä muu sosialisoiminen alkoi jäädä vähemmälle, alkoi tulla sellianen fiilis että ehkä jäänkin loppuelämäkseni yksin. Ja nyt kun opinnot ovat loppusuoralla niin tämä käsitys vahvistuu entisestään.  Valmistuminen on ikään kuin viimeinen sinetti, silloin yksi merkittävä aikaikkuna sulkeutuu. Nimittäin työelämässä ei enää bileissä juosta ja miesvaltaisella alalla kun olen, niin ei työnkään kauttakaan naisiin tutustu. Harrastuksetkin ovat varsin yksinäisiä (lähinnä punttisali ja tietokoneet). Ei siis oikeastaan ole enää kuin Tinder ynnä muut, ja niissähän tunnetusti pärjää vain hyvännäköiset, mitä minä en ole.