Lue keskustelun säännöt.
Kysymys yksin jääneille
09.11.2020 |
Te joita tämä koskee, niin milloin tajusitte että ette koskaan tule saamaan seurustelukumppania ja kokemaan kaikkea sitä? Miltä sen tajuaminen tuntuu teistä ja miten jaksatte tämän?
Kommentit (68)
Vierailija kirjoitti:
Kuinka surkea pitääkään olla naisen taso joka jää vastoin tahtoaan yksin..
Sitähän minäkin, ja jotkut pöljät hokee että nainen saa aina. Minä en saa, enkä ole koskaan saanut. Olen vastenmielisen näköinen ja sosiaalisesti kömpelö, en osaa normaalia kanssakäymistä. Eihän mulla ole koskaan ollut toivoakaan parisuhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.
Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.
Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!
Eivätkö näin kirjoittelevat ihmiset ole kokeneet ikinä rakastumista ja pariutuminen on heille pelkkää tunteetonta kaupankäyntiä?
En voi ymmärtää miksi tätä hoetaan aina näissä keskusteluissa, kun sen pitäisi olla itsestäänselvää että parisuhteen pointti on nimenomaan rakkaus ja intohimo. Jos olet vain jonkun kanssa joka ei herätä sinussa mitään tunteita ja jota et edes halua seksuaalisesti niin eihän sellainen voi mitenkään tuoda onnea vaan päinvastoin tuntuu kurjalta joutua olemaan päivittäin jonkun kanssa jonka kanssa ei oikeasti haluaisi olla.
Vai onko joillain ihmisillä jokin maaginen kyky kyetä rakastumaan kehen tahansa vain tietoisesta päätöksestä? itseltäni se ei ainakaan onnistu, joten jos ne joista olen itse romanttisesti kiinnostunut eivät kiinnostu minusta niin ei siinä auta kuin olla yksin eikä se ole mikään oma valinta vaan tilanne, jolle en voi itse mitään.
Enpä usko. Mutta tässä on se pointti että sille rakkaudelle pitää silti olla valmis antamaan mahdollisuus. Uskon että aika moni ikisinkku on ikisinkku juuri siksi että heille on syystä tai toisesta vaikeaa heittäytyä ennakkoluulottomasti katsomaan että tulisiko jonkun ihmisen kanssa suhteesta jotain. Ollaan ehkä liikaa rationaalisia tai "suojaukset päällä". Tai sitten pelätään ja heijastetaan niitä omia epävarmuuksia siihen suhteeseen ja ajatellaan että ei siitä kuitenkaan mitään tule. Se rakastuminen kun vaatii sitä että ei mieti ja analysoi liikaa.
MInulla ainakin oli vuosia ja vuosia se ongelma että minlla löi "jarrut päälle" aina kun eteen tuli joku potentiaalinen mies. Sitten päälle kolmikymppisenä oli pakko tehdä ihan tietoinen päätös että jos joskus haluan jonkun niin ajattelun ja käytöksen on pakko muuttua. Päätin että siitä lähtien ensimmäinen ajatukseni ei ole "ei" vaan "ehkäpä nyt".
No tästä meni alle puoli vuotta niin minulla oli mies. Eikä mikä tahansa mies vaan ihan mahtava tyyppi. Ja silti tyyppi jonka kohdalla olisin silti vielä edellisenä vuonna ajatellut että "ei..." Nyt on hankala enää käsittää että miksi ihmeessä olin aikaisemmin ajatellut niin.
Jotkut vain jäävät yksin. Näin on aina ollut. Elämä on tällaista.
Kyllähän tuo pelko on aina taustalla että jää yksin, mutta en ole vielä suostunut luovuttamaan.
Oma tausta on sellainen, että olin totaalikokematon 28v asti jonka jälkeen sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta alkaa treffailemaan naisia. Sen jälkeen ikävuosina 28-34v on ollut varmaan yli 80 treffit.
Mun ongelma ei ole se, että en saisi ketään vaan se, että en saa niitä joista olisin vähänkään viehättynyt.
Jos en voisi kuvitella naisen kanssa mitään niin nainen haluaa nähdä uudestaan.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".
Vierailija kirjoitti:
.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".
Ulkonäönkö kanssa sinä seurustelisit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".Ulkonäönkö kanssa sinä seurustelisit?
Seurusteletko sinä usein sellaisten miesten kanssa joiden ulkonäöstä et pidä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".Ulkonäönkö kanssa sinä seurustelisit?
Seurusteletko sinä usein sellaisten miesten kanssa joiden ulkonäöstä et pidä?
Aika harvoin, koska en seurustele ikinä. Seurusteletko sinä puolestasi sen ulkonäön kanssa? Etkä ihmisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo pelko on aina taustalla että jää yksin, mutta en ole vielä suostunut luovuttamaan.
Oma tausta on sellainen, että olin totaalikokematon 28v asti jonka jälkeen sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta alkaa treffailemaan naisia. Sen jälkeen ikävuosina 28-34v on ollut varmaan yli 80 treffit.
Mun ongelma ei ole se, että en saisi ketään vaan se, että en saa niitä joista olisin vähänkään viehättynyt.
Jos en voisi kuvitella naisen kanssa mitään niin nainen haluaa nähdä uudestaan.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".
Olet yksi ikisinkun prototyyppi. Eli sellainen jolla ulkonäkö on erittäin suuri pariutumiskriteeri vaikka oma ulkonäkö ei oikein mahdollistaisi suurta valikointia. En siis sano että sinun pitäisi seurustella sellaisen kanssa joka ei sinua viehätä vaan vain että kaltaisesi jäävät helposti sinkuiksi. Paljon helpompaa on niillä joille on luontaista ihastua enemmän siihen persoonaan ja sitten kun on ihastunut siihen niin sen ulkonäönkin näkee ihan riittävän hyvänä.
On siis olemassa persoonallisuuden piirteitä jotka altistavat sinkkuudella ja yksi niistä on varsinkin miehillä voimakas suuntautuminen ulkonäköön parinvalinnassa.
Tuon "naispelon" jutut ja ikä vaihtelee. Vse myöntää että asuu äidin kanssa tylttömänä, välillä sillä on kovapalkkainen työ ja oma asunto.
Veikkaan kyllä, että totuus on se mitä hän itse kirjoitti ensin, että äidin kanssa asutaan, amis jäi kesken eikä töitä edes etsitä, eikä mitään kuntoutusta tms muutakaan.
Minä pariuduin lopullisesti vasta 4o-vuotiaana, oli sitä ennenkin mm 6 v suhde. Pointti on, että ellei omalla negatiivisuudella ryssi asiaa, hyvä parisuhde voi löytyä kyllä vanhempanakin. Kun en lapsia koskaan halunnut, se ei edes ollut ongelma. Niin että avoimin mielin harrastuksiin ja ihmisten ilmoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuon "naispelon" jutut ja ikä vaihtelee. Vse myöntää että asuu äidin kanssa tylttömänä, välillä sillä on kovapalkkainen työ ja oma asunto.
Veikkaan kyllä, että totuus on se mitä hän itse kirjoitti ensin, että äidin kanssa asutaan, amis jäi kesken eikä töitä edes etsitä, eikä mitään kuntoutusta tms muutakaan.
Minä pariuduin lopullisesti vasta 4o-vuotiaana, oli sitä ennenkin mm 6 v suhde. Pointti on, että ellei omalla negatiivisuudella ryssi asiaa, hyvä parisuhde voi löytyä kyllä vanhempanakin. Kun en lapsia koskaan halunnut, se ei edes ollut ongelma. Niin että avoimin mielin harrastuksiin ja ihmisten ilmoille.
Joo, yleensä se on "naispelko24". Mitä järkeä esittää kovapalkkaista ammattilaista palstalla jossa ollaan anonyymejä eikä mitään treffejä ole saatavissa, beats me.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo pelko on aina taustalla että jää yksin, mutta en ole vielä suostunut luovuttamaan.
Oma tausta on sellainen, että olin totaalikokematon 28v asti jonka jälkeen sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta alkaa treffailemaan naisia. Sen jälkeen ikävuosina 28-34v on ollut varmaan yli 80 treffit.
Mun ongelma ei ole se, että en saisi ketään vaan se, että en saa niitä joista olisin vähänkään viehättynyt.
Jos en voisi kuvitella naisen kanssa mitään niin nainen haluaa nähdä uudestaan.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".
Olet yksi ikisinkun prototyyppi. Eli sellainen jolla ulkonäkö on erittäin suuri pariutumiskriteeri vaikka oma ulkonäkö ei oikein mahdollistaisi suurta valikointia. En siis sano että sinun pitäisi seurustella sellaisen kanssa joka ei sinua viehätä vaan vain että kaltaisesi jäävät helposti sinkuiksi. Paljon helpompaa on niillä joille on luontaista ihastua enemmän siihen persoonaan ja sitten kun on ihastunut siihen niin sen ulkonäönkin näkee ihan riittävän hyvänä.
On siis olemassa persoonallisuuden piirteitä jotka altistavat sinkkuudella ja yksi niistä on varsinkin miehillä voimakas suuntautuminen ulkonäköön parinvalinnassa.
En allekirjoita tuota, että olisin kovin pinnallinen, mutta voidakseni kokea viehätystä tarvitsen tietynlaisen minimiulkonäön tason eli hoikka ja perusnätit kasvot.
Naiset jotka osoittavat vastakaikua ovat aina niin matalatasoisia, että en voi kiinnostua edes pelkän seksin takia. En myöskään usko tuohon, että joku pullukka alkaisi näyttämään myöhemmin paremmalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena pidin itsestäänselvänä, että menen naimisiin. Silloinkin, kun kaikki muut pojat sanoivat, että hyi yäk, en varmaan mee. Koulussa koin olevani aika suosittukin jopa, koulu meni hyvin, olin semmoinen kiltti ja fiksu, mutten ylinössö. Paljon oli kaikkea pikkuihastumista ja peliä tyttöjen kanssa. Muttei koskaan mitään sen enempää, en edes ajatellut vielä teininä, että tässä nyt oikeasti alkaisi "olemaan" jonkun kanssa. Että onhan tässä vielä aikaa. Ehkä oli jotenkin lapsellinen vielä.
Ja sitten vuodet kului, ja äkkäsi, että täällähän monet jo seurusteleekin. Itse puurtaa lukiot ja armeijat ja yliopistot, ja jo parikymppisenä ahdistuu, että mitä tässä pitäisi tehdä. Ei tule huomiota baareissa, enkä niissä paljon viihtynytkään. Yhtäkkiä tajusin, etten tykkää olla ihmisporukoissa ja suurin piirtein jännitän ravintoloissa käyntiä. Kaveriksi tuli samanlaisia nuoria miehiä, kukaan ei seurustellut, maalaiskylällä vain ajeltiin ympäri. Rupesi ahdistamaan ja ihmetyttämään, että miten "ne muut" sen oikein tekee: tapaavat naisen ja alkavat seurustelemaan? Minä en tapaa ketään eikä ketään tapaa minua.
Sitten tuli netti ja ikää oli jo 25, ja edelliset pusut oli ala-asteelta.
Alkoi epätoivoinen chateissa pyöriskely ja melkein kenen vaan kelpuuttaminen, kunhan sai seksiä. Kolmet treffit viikossa, puhelin piippasi ympäri vuorokauden vuosikausia. Kaikennäköistä kevytsuhdetta vanhempien naisten kanssa ja lopulta täysi loppuun palaminen. Seksistäkään ei tullut enää mitään. Kaikki naiset olivat vain kavereita, koska kukaan ei edes kuvitellut, että alkaisin seurustelemaan jonkun toistakymmentä vuotta vanhemman naisen kanssa. Ei ne suhteet pelkkää seksiä olleet, mutta niillä ei ollut mitään tulevaisuutta. Ikäiseni naiset eivät kiinnostuneet, koska pyörin liikaa seksin ympärillä. Puhe oli siitä, mistä oli pitkään ollut puute ja mistä ei ollut tullut "normaalia asiaa" koskaan.
Livenä en osannut tehdä aloitteita lainkaan, enkä koskaan tajunnut, että joku nainen olisi sellaista minun suuntaani tehnyt. Netissä homma toimi joskus oikeinkin näppärästi.
Sitten lopetin tuollaisen pelaamisen ja olin monta vuotta sentään yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Seurustelua joo, jos se on sitä, että tavataan kerran viikossa. Ihan kuin pariskunnat, paitsi että ei ollut rakkautta, tykkäämistä korkeintaan. Rikkinäisiä, mielenterveysongelmaisia (ihan papereilla) ihmisiä; miksi nämä olikin aina minun seuralaisiani? Normaalia elämää toisinaan, usein hyvin vaikeaa ja ahdistavaa, stressiä, oman vapauden menetyksen tunnetta. Tähänkö sitten jäätiin? En edes esitellyt kumppaneita vanhemmille.
Ja lopulta kaikki meni aina liian vaikeaksi ja pitkän kitkuttelun jälkeen lopetin suhteen. Viimeisestä suhteesta taitaa jo olla ainakin 3,5 vuotta enkä enää ole ollut missään tekemisissä naisten kanssa, en netissä enkä livenä. Ikää on jo 46, mutta ahdistus on vähentynyt, olen tottunut olemaan yksin, en voi muuta. Olen vaan tämmöiseksi syntynyt. 25 vuotiaana kirjoitin ensimmäisen kerran eräälle henkilölle, että taidan kyllä jäädä loppuelämäkseni yksin. Tiedän itseni ja tiedän muut, ja olen jollain lailla erilainen.
On hyvä työ, talous kunnossa eikä ulkonäkökään pahimmasta päästä, mutta jotkut vaan jäävät silti yksin, jollei käy hirveän hyvä tuuri. Mutta pääasia on, ettei asia enää tuota ahdistusta. Näin on ihan hyvä, tarpeeksi on jo tapeltu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo pelko on aina taustalla että jää yksin, mutta en ole vielä suostunut luovuttamaan.
Oma tausta on sellainen, että olin totaalikokematon 28v asti jonka jälkeen sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta alkaa treffailemaan naisia. Sen jälkeen ikävuosina 28-34v on ollut varmaan yli 80 treffit.
Mun ongelma ei ole se, että en saisi ketään vaan se, että en saa niitä joista olisin vähänkään viehättynyt.
Jos en voisi kuvitella naisen kanssa mitään niin nainen haluaa nähdä uudestaan.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".
Olet yksi ikisinkun prototyyppi. Eli sellainen jolla ulkonäkö on erittäin suuri pariutumiskriteeri vaikka oma ulkonäkö ei oikein mahdollistaisi suurta valikointia. En siis sano että sinun pitäisi seurustella sellaisen kanssa joka ei sinua viehätä vaan vain että kaltaisesi jäävät helposti sinkuiksi. Paljon helpompaa on niillä joille on luontaista ihastua enemmän siihen persoonaan ja sitten kun on ihastunut siihen niin sen ulkonäönkin näkee ihan riittävän hyvänä.
On siis olemassa persoonallisuuden piirteitä jotka altistavat sinkkuudella ja yksi niistä on varsinkin miehillä voimakas suuntautuminen ulkonäköön parinvalinnassa.
Miten niin "varsinkin miehillä"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No nyt juuri tällä hetkellä alan pelkäämään pahinta eli sitä, että joudun olemaan yksin koko loppuelämäni. Keikun ihan mielenterveyden rajamailla, viime yönäkin valvoin ahdistuksissani monta tuntia. Ihan kamala ajatus, että näin tämä nyt tuntuu menevän. Mitä pahaa juuri minä olen tehnyt tai mitä niin hemmetin huonoa mussa on, että en voi löytää ketään tai kelpaa kenellekään koskaan. Inhoan itseäni ja tunnen jotain totaalista ulkopuolisuutta esim. kavereiden keskuudessa. Kukaan paitsi toinen samassa tilanteessa oleva ei voi tajuta tätä tunnetta. Silloin harvoin kun nykyään on jotain sosiaalista tapahtumaan tms illanistujaista kavereiden kanssa niin tuntuu, että joudun vetämään jonkun naamarin päälle tai vetämään jotain roolia, koska en tietenkään halua murjottaa silloin harvoin kun ei yksin tarvitse olla. Sen vuoksi kukaan ei varmaan ei arvaakaan kuinka koville tämä mulla ottaa. Kaikki muut elämän osa-alueet on kunnossa, työ, omistusasunto, koulutus jne. mutta miestä, parisuhdetta ja rakkautta en vain ole onnistunut saamaan ja se tekee todella kipeää. Ja kyllä, sääli itseäni.
42v, ikisinkku-nainen
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän. Olemme samanikäisiäkin :) Joudun myös tekemään tuon naamaritempun kun tapaan ihmisiä. Rakastan ystäviäni ja minusta on kiva tavata ystäviä ja kavereita, mutta silti usein olen silloinkin jokin pohjattoman surun vallassa - jonka tietenkin yritän kätkeä, koska en halua olla ilonpilaaja ja masentava ihminen. Sitä vain on aina vähän ulkopuolinen, alien, joka on aina pariton.
Olen tottunut elämään yksin, koska olen suurimman osan elämästäni ollut, mutta ei se tarkoita sitä, että haluaisin jatkaa samaa aina vaan. Olin tavallaan jo aika turtunut tilanteeseen, mutta sitten sattumalta löysin ihmisen, jonka kanssa synkkasi ajatukset todella hyvin yhteen. Ajattelin jo, että tässäkö se mun toinen puolikas on, voiko tämä olla totta? - No, homma ei sitten toiminut, lähinnä koska toinen osapuoli ei ollut yhtä kiinnostunut. Nyt kun on palannut takaisin yksineläjän arkeen, niin se tuntuu entistä pahemmalta...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo pelko on aina taustalla että jää yksin, mutta en ole vielä suostunut luovuttamaan.
Oma tausta on sellainen, että olin totaalikokematon 28v asti jonka jälkeen sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta alkaa treffailemaan naisia. Sen jälkeen ikävuosina 28-34v on ollut varmaan yli 80 treffit.
Mun ongelma ei ole se, että en saisi ketään vaan se, että en saa niitä joista olisin vähänkään viehättynyt.
Jos en voisi kuvitella naisen kanssa mitään niin nainen haluaa nähdä uudestaan.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".
Olet yksi ikisinkun prototyyppi. Eli sellainen jolla ulkonäkö on erittäin suuri pariutumiskriteeri vaikka oma ulkonäkö ei oikein mahdollistaisi suurta valikointia. En siis sano että sinun pitäisi seurustella sellaisen kanssa joka ei sinua viehätä vaan vain että kaltaisesi jäävät helposti sinkuiksi. Paljon helpompaa on niillä joille on luontaista ihastua enemmän siihen persoonaan ja sitten kun on ihastunut siihen niin sen ulkonäönkin näkee ihan riittävän hyvänä.
On siis olemassa persoonallisuuden piirteitä jotka altistavat sinkkuudella ja yksi niistä on varsinkin miehillä voimakas suuntautuminen ulkonäköön parinvalinnassa.
Minä en voi allekirjoittaa tätä naisten persoonallisuusfetissiä. Kyllä, persoonalla on väliä. Korvaako se kaikki puutteet ulkonäössä? No ei. Olen monta kertaa tykästynyt kovasti ihmisen persoonallisuuteen, mutta sitten alkaa kiemurtelu pois kun ulkonäkö ei vaan parhaista yrityksistä huolimatta sytytä. En aio valehdella itselleni tai muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.
Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.
Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!
Höpöhöpö. Minulle kelpasivat kaikki. Mutta minä en kelvannut heille.
No ainakaan yksikään nainen ei huoli miestä, jolle kelpaa kuka tahansa nainen. Nainen haluaa, että mies on kiinnostunut nimenomaan hänestä, eikä halua vain ketä tahansa naista.
Niin kauan kun et näe naisia yksilöinä ja ihmisinä, parisuhteesta voi vain haaveilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuo pelko on aina taustalla että jää yksin, mutta en ole vielä suostunut luovuttamaan.
Oma tausta on sellainen, että olin totaalikokematon 28v asti jonka jälkeen sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta alkaa treffailemaan naisia. Sen jälkeen ikävuosina 28-34v on ollut varmaan yli 80 treffit.
Mun ongelma ei ole se, että en saisi ketään vaan se, että en saa niitä joista olisin vähänkään viehättynyt.
Jos en voisi kuvitella naisen kanssa mitään niin nainen haluaa nähdä uudestaan.
Jos naisen ulkonäkö on ihan ok tai hyvä niin nainen "haluaa olla vain kavereita".
Olet yksi ikisinkun prototyyppi. Eli sellainen jolla ulkonäkö on erittäin suuri pariutumiskriteeri vaikka oma ulkonäkö ei oikein mahdollistaisi suurta valikointia. En siis sano että sinun pitäisi seurustella sellaisen kanssa joka ei sinua viehätä vaan vain että kaltaisesi jäävät helposti sinkuiksi. Paljon helpompaa on niillä joille on luontaista ihastua enemmän siihen persoonaan ja sitten kun on ihastunut siihen niin sen ulkonäönkin näkee ihan riittävän hyvänä.
On siis olemassa persoonallisuuden piirteitä jotka altistavat sinkkuudella ja yksi niistä on varsinkin miehillä voimakas suuntautuminen ulkonäköön parinvalinnassa.
Tämä on kyllä niin totta, mutta onko tälle mitään tehtävissä? Se, että saako vehkeen seisomaan, on loppujen lopuksi aika fysiologinen juttu eikä perustu tietoiseen päätökseen että nytpä kiihotun tuosta juuri naisesta, jos alitajunta ei ole samoilla linjoilla.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä varmaan jokseenkin asian tiedostin jo silloin kun aloin palstalla pyörimään viitisen vuotta sitten. Ihan viimeisten vuosien aikana se on kuitenkin iskenyt kasvoille suht lujaakin, että miten helkkarin paljon on seksuaalikehitystä jäljessä, ja miten vaikeaa on enää ottaa itseään niskasta kiinni ja pakottaa itsensä siihen tilanteeseen, että olisikin naisen kanssa alasti soheltamassa seksiä ensimmäisen kerran, kun se nainen on kuitenkin jos hyvinkin suurella todennäköisyydellä paljon kokeneempi ja osaa odottaa ja olettaa, että mies saa jotain aikaankin. Olen kuitenkin jo siinä iässä missä normaalit ihmiset alkavat suunnittelemaan lasten hankkimista sen kumppanin kanssa, ja minä en ole edes ensisuudelmaa kokenut. Kuinka moni nainen ihan rehellisesti sellaisen miehen kanssa olisi?
Tavallaan asian kanssa on oppinut elämään, ja sinällään on jo varautunut kohtaloonsa jäädä yksin, mutta ei se sitä poista, että kyllä minäkin seurustella tahtoisin mikäli sopiva nainen joskus vastaan tulisi. Mutta kun ei ole tullut. Tai varmaan sopivia naisia on ollutkin, mutta minä en ole ollut heille sopiva. Alkuun se tuntui ihan helskatin pahalta kun tajusi mistä kaikesta jää paitsi, nykyään vaan välistä ahdistaa se ajatus, että kukaan tuskin koskaan tulee minusta pitämään niin paljoa. Lapsien saaminen oli silloin "nuorempana" haaveissa, mutta nykyään se tuntuu jo todella kaukaiselta haaveelta, ja olisin suorastaan pakahtua ilosta jos saisi edes kummilapsen joskus.
Terveisin Naispelko27
Älä keskity siihen mitä sinulla ei ole, vaan siihen hyvään mitä sinulla on ja mitä haluat saavasi.
Never say never. Eräs pirteä tätini löysi elämänsä rakkauden jotain 70 -vuotiaana. Olivat todella herttainen pariskunta.
Tähän on kyllä ihan pakko kommentoida, vaikka yleensä tyydyn vain lueskelemaan täällä. Näin 27-vuotiaana naisena olen sitä mieltä, että seksuaalisesti viehättävä mies on seuraavia asioita:
- Terve: ei epäterveellisestä ruuasta johtuvia puutostiloja, kalpeaksi ja väsyneeksi tekeviä sokerikoukkuja tai ulospäin näkyviä päihdeongelmia, huolehtii omasta kunnosta, hyvinvoinnista ja jaksamisestaan
- Hygieninen: nämä perus suihkussakäyntijutut, hampaista huolehtiminen, puhtaat vaatteet; edellisen kohdan kaltaisesti siis yleisilme, joka kertoo, että ihminen voi hyvin ja jaksaa ja haluaa huolehtia itsestään
- Tuntee olonsa kotoisaksi "omassa kehossaan": tähän vaikuttaa mielestäni liikunta todella paljon. Se, että iloitsee omasta kehosta ja siitä mihin suorituksiin se yltää, näkyy ulos. Esimerkiksi salilla näkee vähän pyöreämpiäkin ihmisiä, joista oikein huokuu se liikunnan tuoma hyvä olo omassa kehossa. Sellaiset ihmiset ovat kyllä puoleensa vetäviä, vaikka olisi esimerkiksi päässyt vähän kilojakin kertymään. Ja voi se liikunta olla mitä tahansa muutakin kuin se iänikuinen sali. Kunhan siitä tulee hyvä olo ja usko omaan kehoon ja voimaan kasvaa
- Uskoo voivansa antaa jotain myös sille toiselle; olevansa hieno tyyppi, huumorintajuinen, hyvää isäainesta, mitä vaan, mistä on ylpeä. Ulosannista välittyy siis muuta kuin että "ottakaa nyt joku minut pliis, tarvitsen naisen".
Nämä nyt tietysti ovat vain minun mielipiteitäni. Mutta pointti siis, että minusta todella monet ja monenlaiset miehet ovat ihania ja seksikkäitä. Jos se "seksikkyys" puuttuu, niin sitten se ainakin omalla kohdallani johtuu noista syistä. Tiedän myös useampiakin sellaisia miehiä, jotka ovat "puhjenneet kukkaan" vasta vähän myöhemmin jonkun itsensä löytämisen myötä. Juuri sellaisia tapauksia, jotka ovat aiemmin vaikuttaneet vähän eksyneiltä, mutta ovat sitten löytäneet jonkun sisäisen hyvän olon, alkaneet huolehtia itsestään, ja ovatkin yhtäkkiä todella puoleensavetäviä. Ja sanonpa vielä senkin, että tapailin aikani itsekin muutaman vuoden vanhempaa miestä, joka oli menettänyt neitsyytensä vasta 28-vuotiaana (n. vuosi ennen meidän tapaamistamme). Eikä sitä olisi hänestä sillä hetkellä uskonut sitten mitenkään päin, että oli "ollut naiseton" siihen saakka. Se joku hehku ja karisma hänen sisällään ehkä sitten oli vaan odottanut löytymistään.