Kysymys yksin jääneille

Elättelin toivoa johonkin 40 v asti, sitten luovutin. Luovuttamisen jälkeen oli jonkin aikaa surua siitä, että en tule saamaan lapsia koskaan. Mutta kun se meni ohi, oli elämä ihanan helppoa. Tajusin, että olin niin hyvin jo tottunut elämään yksin että en itse asiassa enää edes haluaisi mitään miestä. Enkä kyllä lapsiakaan kun olin vapaaseen sinkkuelämään jo niin tottunut. 

Lähinnä nykyisn ihmetyttää mikä se ihme höyrähdys oli jossa luulin että tarvin johonkin miestä ja perhettä. Ulkopuolelta ehdollisesttu tarve lähinnä, jota piti yllä äidn yms uskottelut että vaikka nyt viihtyisin yksin, sitten myöhemmin tulee ihan kauheaa jos ei ole miestä eikä lapsia.

Tässä vähän alle kolmekymppisenä tajusin. Aluksi asia suututti ja se viha antoi energiaa mennä eteenpäin. Nyt kun asian on sisäistänyt, niin rauhallisuus on vallannut minut.

Se on helpottavakin tunne. Siinä poistuu paljon huolta ja stressiä, kun ei tarvitse sitä taakkaa kantaa. Voi keskittyä pelkästään siihen mikä on mun hallinnassa.

Perhettä en kaipaa mutta naista kyllä. Silloin joskus..niin..silloin joskus. Toivottavasti vieläkin..joskus joku ilmestyy. Pitää vaan olla sosiaalisempi ja käydä paikoissa.

Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.

Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.

Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!

Tajusin sen jo teininä. Piti paikkansa. Jotkut vaan jäävät heti alusta saakka paitsi kaikesta kanssakäymisestä vastakkaisen sukupuolen kanssa.

oooooooo kirjoitti:

Perhettä en kaipaa mutta naista kyllä. Silloin joskus..niin..silloin joskus. Toivottavasti vieläkin..joskus joku ilmestyy. Pitää vaan olla sosiaalisempi ja käydä paikoissa.

Just näin.

Jos jää nynnyttelemään kotiin, niin saahan sitä olla yksin kuolemaansa saakka.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin sen jo teininä. Piti paikkansa. Jotkut vaan jäävät heti alusta saakka paitsi kaikesta kanssakäymisestä vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Osa miehistä jätetään kokonaan sukupuolten välisen normaalin sosiaalisen kanssakäymisen ulkopuolelle jo hyvin nuorina ja sitten kerääntyvät kouluissa siihen muista erilliseen hiljaiseen nörttiporukkaansa pois muiden silmistä johonkin nurkkaan välitunneilla. Ei siinä paljon auta, että isoäiti kehuu komeaksi pojaksi ja tulee äidin ja siskon kanssa toimeen jos kodin ulkopuolella ainoastaan ne muut hylkiöt tietää, että olet olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.

Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.

Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!

Osin totta. Näin jälkeenpäin näen että minun ongelma oli juuri tuossa "JOS TODELLA HALUAA" kohdassa. Eli vaikka haaveilin miehestä ja perheestä, niin uskoin jotenkin naiivisti että kunhan elelee vaan arkeaan niin kyllä kohtalo tai joku jumala sen miehen siihen johdattaa ihan itsestään. Että kaveripiiristä, töistä, harrastuksista tms löytyy joku ja sitten rakastutaan molemmin puolin ja mennään yhteen ja perustetaan perhe. Näin ei minulle käynyt, vaikka monelle muulle käy. 

Eli jos olisin oikeasti todella paljon halunnut jonkun, olisin toki alkanut aktiivisesti etsiä miestä. Käynyt ravintoloissa, nettideittejä yrittänyt jne. Mutta en halunnut niin paljoa että olisin vaivaantunut, koska uskoin että kyllä se oikea tulee vastaan ilmankin.

Nyt alan tajuta, kun olen täyttänyt 40. Tämä kävi ikään kuin varkain, enkä ole ollenkaan sitä tyyppiä jonka yleensä oletetaan jäävän yksin eli ehkä vaatimattoman näköinen tai epäsosiaalinen / ujo tms. 

Olin nuorena varsin hyvän näköinen niin että kadulla jopa joskus pysäyteltiin kohteliaisuuksia varten ja joka paikassa minua yritettiin iskeä. Mulla oli muilta kuulemani mukaan vähän ylpeän ja vaikeasti tavoitettavan maine tosin. Poimin sitten minulle tarjolla olevista miehistä komeimmat ja tietyllä tapaa jännimmät (ei nyt mitään rikollisia tai hakkaajia, mutta sellaisia supersosiaalisia menotyyppejä ja naisten parissa suosittuja), taviksiin päin en edes katsonut. Suhteet näiden jännämiesten kanssa olivat myrskyisiä ja useimmiten minua petettiin toistuvasti, välillä selän takana ja välillä edes peittelemättä. Jätettiin kun parisuhdeleikki ei levotonta casanovaa enää miellyttänyt.

Nyyhkin miten kohtaloni on kurja, kun minuun ihastuu vain kus ipäät. En tajunnut ollenkaan oman miesmakuni osuutta asiassa. Niin kuitenkin elin että aina välillä ihastuin johonkin komeaan ja suosittuun, välillä rikkaaseenkin, ja lyhyt suhde, pisimmillään pari vuotta. Sitten huomasin että hups, ikää on 40, en enää edes saa niitä mieleisiäni koska olen liian vanha, ja mulla ei ole miestä eikä perhettä. Nyt olen vielä vähän pöllähtämisvaiheessa, että mitäs nyt tehdään. 

No nyt juuri tällä hetkellä alan pelkäämään pahinta eli sitä, että joudun olemaan yksin koko loppuelämäni. Keikun ihan mielenterveyden rajamailla, viime yönäkin valvoin ahdistuksissani monta tuntia. Ihan kamala ajatus, että näin tämä nyt tuntuu menevän. Mitä pahaa juuri minä olen tehnyt tai mitä niin hemmetin huonoa mussa on, että en voi löytää ketään tai kelpaa kenellekään koskaan. Inhoan itseäni ja tunnen jotain totaalista ulkopuolisuutta esim. kavereiden keskuudessa. Kukaan paitsi toinen samassa tilanteessa oleva ei voi tajuta tätä tunnetta. Silloin harvoin kun nykyään on jotain sosiaalista tapahtumaan tms illanistujaista kavereiden kanssa niin tuntuu, että joudun vetämään jonkun naamarin päälle tai vetämään jotain roolia, koska en tietenkään halua murjottaa silloin harvoin kun ei yksin tarvitse olla. Sen vuoksi kukaan ei varmaan ei arvaakaan kuinka koville tämä mulla ottaa. Kaikki muut elämän osa-alueet on kunnossa, työ, omistusasunto, koulutus jne. mutta miestä, parisuhdetta ja rakkautta en vain ole onnistunut saamaan ja se tekee todella kipeää. Ja kyllä, sääli itseäni.

42v, ikisinkku-nainen

Mikä elämää kokematon urpo mahtaa olla Ap? :D Otsikkoteksti nimittäin on aika asenteellinen! 

Sen kuuluisi olla:

Kysymys yksin päässeille

Mitä ihmettä sitä suden suuhun vapaaehtoisesti menemään, saattaa sinkkunakin olo olla parisuhdetta parempaa :)

up.

Kyllä minä varmaan jokseenkin asian tiedostin jo silloin kun aloin palstalla pyörimään viitisen vuotta sitten. Ihan viimeisten vuosien aikana se on kuitenkin iskenyt kasvoille suht lujaakin, että miten helkkarin paljon on seksuaalikehitystä jäljessä, ja miten vaikeaa on enää ottaa itseään niskasta kiinni ja pakottaa itsensä siihen tilanteeseen, että olisikin naisen kanssa alasti soheltamassa seksiä ensimmäisen kerran, kun se nainen on kuitenkin jos hyvinkin suurella todennäköisyydellä paljon kokeneempi ja osaa odottaa ja olettaa, että mies saa jotain aikaankin. Olen kuitenkin jo siinä iässä missä normaalit ihmiset alkavat suunnittelemaan lasten hankkimista sen kumppanin kanssa, ja minä en ole edes ensisuudelmaa kokenut. Kuinka moni nainen ihan rehellisesti sellaisen miehen kanssa olisi? 

Tavallaan asian kanssa on oppinut elämään, ja sinällään on jo varautunut kohtaloonsa jäädä yksin, mutta ei se sitä poista, että kyllä minäkin seurustella tahtoisin mikäli sopiva nainen joskus vastaan tulisi. Mutta kun ei ole tullut. Tai varmaan sopivia naisia on ollutkin, mutta minä en ole ollut heille sopiva. Alkuun se tuntui ihan helskatin pahalta kun tajusi mistä kaikesta jää paitsi, nykyään vaan välistä ahdistaa se ajatus, että kukaan tuskin koskaan tulee minusta pitämään niin paljoa. Lapsien saaminen oli silloin "nuorempana" haaveissa, mutta nykyään se tuntuu jo todella kaukaiselta haaveelta, ja olisin suorastaan pakahtua ilosta jos saisi edes kummilapsen joskus.

Terveisin Naispelko27

Vierailija kirjoitti:

Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.

Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.

Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!

Höpöhöpö. Minulle kelpasivat kaikki. Mutta minä en kelvannut heille.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä varmaan jokseenkin asian tiedostin jo silloin kun aloin palstalla pyörimään viitisen vuotta sitten. Ihan viimeisten vuosien aikana se on kuitenkin iskenyt kasvoille suht lujaakin, että miten helkkarin paljon on seksuaalikehitystä jäljessä, ja miten vaikeaa on enää ottaa itseään niskasta kiinni ja pakottaa itsensä siihen tilanteeseen, että olisikin naisen kanssa alasti soheltamassa seksiä ensimmäisen kerran, kun se nainen on kuitenkin jos hyvinkin suurella todennäköisyydellä paljon kokeneempi ja osaa odottaa ja olettaa, että mies saa jotain aikaankin. Olen kuitenkin jo siinä iässä missä normaalit ihmiset alkavat suunnittelemaan lasten hankkimista sen kumppanin kanssa, ja minä en ole edes ensisuudelmaa kokenut. Kuinka moni nainen ihan rehellisesti sellaisen miehen kanssa olisi? 

Tavallaan asian kanssa on oppinut elämään, ja sinällään on jo varautunut kohtaloonsa jäädä yksin, mutta ei se sitä poista, että kyllä minäkin seurustella tahtoisin mikäli sopiva nainen joskus vastaan tulisi. Mutta kun ei ole tullut. Tai varmaan sopivia naisia on ollutkin, mutta minä en ole ollut heille sopiva. Alkuun se tuntui ihan helskatin pahalta kun tajusi mistä kaikesta jää paitsi, nykyään vaan välistä ahdistaa se ajatus, että kukaan tuskin koskaan tulee minusta pitämään niin paljoa. Lapsien saaminen oli silloin "nuorempana" haaveissa, mutta nykyään se tuntuu jo todella kaukaiselta haaveelta, ja olisin suorastaan pakahtua ilosta jos saisi edes kummilapsen joskus.

Terveisin Naispelko27

Olet vielä nuori. Minäkin otin mammanpojan lasteni isäksi, hän oli paljon vanhempi sinua. Katso vain sitten ettet anna mamman sanella ja erottaa teitä.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.

Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.

Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!

Eivätkö näin kirjoittelevat ihmiset ole kokeneet ikinä rakastumista ja pariutuminen on heille pelkkää tunteetonta kaupankäyntiä?

En voi ymmärtää miksi tätä hoetaan aina näissä keskusteluissa, kun sen pitäisi olla itsestäänselvää että parisuhteen pointti on nimenomaan rakkaus ja intohimo. Jos olet vain jonkun kanssa joka ei herätä sinussa mitään tunteita ja jota et edes halua seksuaalisesti niin eihän sellainen voi mitenkään tuoda onnea vaan päinvastoin tuntuu kurjalta joutua olemaan päivittäin jonkun kanssa jonka kanssa ei oikeasti haluaisi olla.

Vai onko joillain ihmisillä jokin maaginen kyky kyetä rakastumaan kehen tahansa vain tietoisesta päätöksestä? itseltäni se ei ainakaan onnistu, joten jos ne joista olen itse romanttisesti kiinnostunut eivät kiinnostu minusta niin ei siinä auta kuin olla yksin eikä se ole mikään oma valinta vaan tilanne, jolle en voi itse mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen löytää jonkun ihmisen kumppanikseen, jos todella haluaa.

Kysymys on vain siitä, ettei halua eikä kelpuuta ketään.

Ole sitten yksin, kun et ketään huoli!

Osin totta. Näin jälkeenpäin näen että minun ongelma oli juuri tuossa "JOS TODELLA HALUAA" kohdassa. Eli vaikka haaveilin miehestä ja perheestä, niin uskoin jotenkin naiivisti että kunhan elelee vaan arkeaan niin kyllä kohtalo tai joku jumala sen miehen siihen johdattaa ihan itsestään. Että kaveripiiristä, töistä, harrastuksista tms löytyy joku ja sitten rakastutaan molemmin puolin ja mennään yhteen ja perustetaan perhe. Näin ei minulle käynyt, vaikka monelle muulle käy. 

Eli jos olisin oikeasti todella paljon halunnut jonkun, olisin toki alkanut aktiivisesti etsiä miestä. Käynyt ravintoloissa, nettideittejä yrittänyt jne. Mutta en halunnut niin paljoa että olisin vaivaantunut, koska uskoin että kyllä se oikea tulee vastaan ilmankin.

Samankaltaiset kokemukset. Muillekin kumppaneita siunaantui luonnostaan, eikä minulla ollut mikään kiire, koska en halunnut lapsia vaan parisuhteen. Treffipalstoja ei liiemmin ollut meidän nykyisten viisikymppisten nuorempina päivinä, ja varsinainen etsiminen oli muiden kuin minun juttuni. Olisi tuntunut ja tuntuu edelleen oudolta ajatuskin tehdä treffit ja sitten tietää, että kumpikin mittailee toista kahvipöydän ylitse ja arvioi potentiaalia loppuelämäksi.

Olen niitä naisia, joita on vongattu yhden yön juttuihin ja pitkäaikaiseksi salarakkaaksi, ja luksusmatkojakin on joskus tarjottu (wink wink). Osittain tämän ilmiön vuoksi tinkiminen ja piilotettu mutta raadollinen kaupanteko parinmuodostamisessa on niin epähoukuttelevaa. Haluaisin tavata miehen orgaanisesti ja ystävystyen.

Kun on asunut yksin omassa huushollissa riittävän pitkään (minä nyt reilut kolmekymmentä vuotta), ajatus asuinkumppanista on outo. Olisi kivaa löytää mies juttukaveriksi, halattavaksi ja seksikumppaniksi, mutta sopeutuminen tiiviiseen yhdessäoloon epäilyttää. Olen ollut joskus rakastunutkin, mutta silloinkin "omistautuminen" epäilytti (enkä kyllä saanut vastakaikuakaan). Olen yhden miehen nainen, joten tarkoitan omistautumisella ajankäyttöä ja saatavilla olemista.

Ottaisin toki ihanan miehen, jonka mielestä minä olisin yhtä ihana. Olen joskus surullinen siitä, ettei juuri minulle ole löytynyt sellaista. ("Kaikilla muillakin on.") Minulla on kuitenkin järkikin päässä ja tiedän, että parisuhteessa on opittava tekemään kompromisseja ja sietämään kaikenlaista. Rakastuminen on helppoa, mutta sen jälkeen kuluu vuosia siihen, että särmiä hiotaan ja palapeliä sovitellaan. Olisiko se sen arvoista..? Ei voi tietää. Viitsisikö sitä sitten..? No ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin sen jo teininä. Piti paikkansa. Jotkut vaan jäävät heti alusta saakka paitsi kaikesta kanssakäymisestä vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Osa miehistä jätetään kokonaan sukupuolten välisen normaalin sosiaalisen kanssakäymisen ulkopuolelle jo hyvin nuorina ja sitten kerääntyvät kouluissa siihen muista erilliseen hiljaiseen nörttiporukkaansa pois muiden silmistä johonkin nurkkaan välitunneilla. Ei siinä paljon auta, että isoäiti kehuu komeaksi pojaksi ja tulee äidin ja siskon kanssa toimeen jos kodin ulkopuolella ainoastaan ne muut hylkiöt tietää, että olet olemassa.

"Mentiin porukalla nurkkaan seisomaan naamat seinään päin eikä löydetty sieltä tyttöjä."

Nyt nelikymppisenä on käynyt miekessä, mutta onhan tässä loppuelämä aikaa. Lapsia en ole koskaan halunnut. Enkä ole ollut koko elämääni yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä varmaan jokseenkin asian tiedostin jo silloin kun aloin palstalla pyörimään viitisen vuotta sitten. Ihan viimeisten vuosien aikana se on kuitenkin iskenyt kasvoille suht lujaakin, että miten helkkarin paljon on seksuaalikehitystä jäljessä, ja miten vaikeaa on enää ottaa itseään niskasta kiinni ja pakottaa itsensä siihen tilanteeseen, että olisikin naisen kanssa alasti soheltamassa seksiä ensimmäisen kerran, kun se nainen on kuitenkin jos hyvinkin suurella todennäköisyydellä paljon kokeneempi ja osaa odottaa ja olettaa, että mies saa jotain aikaankin. Olen kuitenkin jo siinä iässä missä normaalit ihmiset alkavat suunnittelemaan lasten hankkimista sen kumppanin kanssa, ja minä en ole edes ensisuudelmaa kokenut. Kuinka moni nainen ihan rehellisesti sellaisen miehen kanssa olisi? 

Tavallaan asian kanssa on oppinut elämään, ja sinällään on jo varautunut kohtaloonsa jäädä yksin, mutta ei se sitä poista, että kyllä minäkin seurustella tahtoisin mikäli sopiva nainen joskus vastaan tulisi. Mutta kun ei ole tullut. Tai varmaan sopivia naisia on ollutkin, mutta minä en ole ollut heille sopiva. Alkuun se tuntui ihan helskatin pahalta kun tajusi mistä kaikesta jää paitsi, nykyään vaan välistä ahdistaa se ajatus, että kukaan tuskin koskaan tulee minusta pitämään niin paljoa. Lapsien saaminen oli silloin "nuorempana" haaveissa, mutta nykyään se tuntuu jo todella kaukaiselta haaveelta, ja olisin suorastaan pakahtua ilosta jos saisi edes kummilapsen joskus.

Terveisin Naispelko27

Olet vielä nuori. Minäkin otin mammanpojan lasteni isäksi, hän oli paljon vanhempi sinua. Katso vain sitten ettet anna mamman sanella ja erottaa teitä.

En vaan usko, että tapaisin tässä elämässä niin montaa naista, että edes joku heistä pitäisi minua seksuaalisesti tarpeeksi haluttavana, että päätyisin isäksi. Ja ei kyllä mitkään mammat tule erottamaan, ei palstamammat eikä Naispelon mamma.

Terveisin Naispelko27