Vakava sairastuminen alle 40-vuotiaana ja ikätovereiden suhtautuminen

huhhuh, siinä sitä taas tosiystävät huomataan :( Alkaa tuntumaan että voikohan kehenkään nykyään luottaa avun tarpeen tullessa vaikka itse olisikin muita auttanut pyyteettömästi aikoinaan.

Itselläni ei ole kokemusta, mutta pakko kommentoida, että onpa ikävää käytöstä "ystäviltäsi". Jos satut asumaan pk-seudulla ja vielä tarvitsemaan apua, minä tulen mielelläni!

En tiedä, onko kyse siitä, että sairastelu pelottaa monia. Ne ihmiset, jotka ovat pysyneet rinnallani ovat joko hoitoalalla tai joku heidän lähipiirissään on kuollut tavallista nuorempana, joten asia ei ole heille uusi. Tuntuu vaan helvetin katkeralta olla pääasiassa yksin kotona. Tai ehkä olen sitten niin paska ystävä, että ansaitsen tämän. 

T. Ap

Sinun pitää osata pyytää ja sanoa mitä tarvitset.

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 13:11"]

Itselläni ei ole kokemusta, mutta pakko kommentoida, että onpa ikävää käytöstä "ystäviltäsi". Jos satut asumaan pk-seudulla ja vielä tarvitsemaan apua, minä tulen mielelläni!

[/quote]

En asu pk-seudulla, mutta kiitos. Asun isossa kaupungissa ja ystävänikin tässä lähellä ja samoin minut leikattiin tässä kaupungissa olevassa sairaalassa. Joten välimatkoja ei voi käyttää tekosyynä.

Ennenkuin laitat välit poikki tee vielä testi. Odottavatko he, että pyydät suoraan apua heiltä? Testaisin tämän niin, että soittaisin ja kysyisin, että voisiko 200 m päässä asuva käydä kaupassa puolestani, kun vointini ei ole hyvä? Jos kävisi, olisi samalla mahdollista vaihtaa kuulumisiakin.

Onko se sairastelu vai se, että sairas muuttuu hankalaksi? Äitini seisoi kaksoissiskonsa vierellä loppuun asti. Viimeisenä iltana halasi vielä tajutonta luettuaan ensin lehteä pitkään ääneen, aamuyöllä kuoli. Mutta oli se rankkaa. Ei pelkästään menettäminen vaan toisen persoonan muuttuminen. Monet kerrat tuli itkien sairaalasta ja vannoi, ettei enää mene. Seuraavana aamua palasi kuitenkin. Tuo sisko kaasi kaiken pahan olonsa kuolemasta äitini päälle. Kaipasi ja halusi katsomaan, mutta ilkeili, eristi ja dissasi jatkuvasti samalla.

itse muistan ajan jo kohta 20 v takaa kun hyvä ystäväni sairastui syöpään. Se oli kova isku meille kaksikymppisille.... en silti hetkeksikään kuvitellut että olisin voinut "hylätä" ystäväni ( vaikka ei me nyt ihan bestiksiä oltukkaan ) ja lähdin ihan varta vasten ajamaan helsinkiin syöpäklinikalle häntä katsomaan toisesta kaupungista. Olihan se kova paikka meille ystäville, saati sitten hänelle joka sairastui vakavasti! Ei tosi ystävä unohda toista tiukan paikan tullen. tsemppiä ja toivottavasti sulla on ihmisiä siinä ympärillä, joihin voit turvautua - ne jotka pakenee takavasemmalle voit unohtaa...  jaksamista sinulle!!!

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 13:02"]Onko muilla melko nuorena vakavasti sairastuneilla tällaisia kokemuksia... Tarkoitan vakavalla sairaudella tilaa, joka uhkaa henkeä tai pienentää toimintakykyä pitkäksi ajaksi ja pakottaa sairaslomalle. Eli esimerkiksi suurinta osa syövistä, mutta en jalan poikki menemistä.

Olen 30-vuotias sinkku (toivottavasti joskus vielä av-mamma) ja minulla on harvinainen sairaus eräässä tärkeässä elimessä. Sairaus on nyt leikattu ensimmäistä kertaa ja olen pitkällä sairaslomalla. Sairaus ja leikkauksen tarve on ollut läheisimpien ystävien tiedossa jo parisen vuotta ja siihen on suhtauduttu ymmärtäväisesti ja olen elänyt aika normaalia elämää ja kaikki ei ole pyörinyt sairauden ympärillä. Ennusteeni on hyvä.

Kuvittelin, että ystäväni tukisivat minua nyt kun olen huonossa kunnossa, mutta olin väärässä. Kyse on ikäisistäni, lapsettomista ihmisistä. Olin sairaalassa viikon ja juuri kukaan ystävistäni ei tullut katsomaan. Pari kaveria on täysin ottanut etäisyyttä, tyyliin "ilmoittele sitten kun olet taas kunnossa". Yksi läheinen ystäväni laittoi kokonaan välit poikki. Parinsadan metrin päässä asuva ystäväni lupasi auttaa minua nyt kun en pääse liikkumaan kunnolla, mutta en ole kuullut hänestä sairaalaan menon jälkeen. Paitsi laitettuani hänelle viestin ystävänpäivänä niin sain kyllä vastauksen. Kuitenkin sama ystäväni olettaa, että vahdin TAAS hänen koiraansa kun hän lähtee työmatkalle keväällä. 

Kun ystävilläni on ollut vaikeuksia, olen mielestäni aina ollut valmis auttamaan heitä. Tämän luokan sairautta ei ole ollut kenelläkään, mutta on ollut eroja, läheisten menetyksiä, keskemeno jne.

Onneksi minulla on ihana sisko ja muu perhe sekä muutama ystävä, joilla on ollut aikaa. 

Nyt mietin, että pitäisikö laittaa välit poikki parinkin ns. ystävän kanssa.

[/quote] Hädässä ystävä tunnetaan! No nyt sait tuntea kuka on oikea ystävä, valitettavasti. oikeudenmukaisuus ei useinkaan toteudu tässä maailmassa ja muille hyvän tekeminen ei aina palaudu itselle. Tsemppiä kovasti sairauden selättämiseen!

Mitä ystäviesi pitäisi tehdä? Käydä kaupassa, siivota, auttaa rahallisesti vai olla seurana? Tarvitsetko heiltä ihan konkreettista apua esim. peseytymisessä tai ruuanlaitossa? Sinun pitää itse osata nimetä miten he voivat auttaa ja kysyä sitten kuka mahdollisesti ehtisi.

Ihmisillä on kiire. Kiire pitää kiireestä kiinni. Heitä pelottaa. Ei osata kohdata sairasta. On helpompi vain perustella itselleen, että on niin kiire, että ei ehdi. Tänään tsumpatunti ja huomenna pitää mennä kahville. Ei ehdi.

Olen pahoillani puolestasi! Onneksi sinulla on suku ja perhe. Olen itse aiemmin oman vastoinkäymiseni yhteydessä (sairaus) huomannut, että hankalista asioista ei saa edes keskustella. Tulee hiljaisuus ja puhutaan taas "maijan" uudesta puhelimesta. Suku ei jätä ja itsekin olen valinnut yhteydenpitoni ja välittämiseni sen mukaan.

En ole kuullut vielä muuta virhettä kuin sen, että kukaan ei käynyt sairaalassa katsomassa. Miten siis ilmenee nyt se, että ystävät eivät välitä? Vajaa viikko sairaalassa ei kyllä ole aikuiselle mikään pitkä aika olla "yksin", kun muut käyvät töissäkin.

Kuolema ja Vakava sairastuminen ovat asioita joita ihmiset käsittelevät eri tavalla. Mulla on nyt viimeisen 4 vuoden aikana sattunut kohdalle niitä ja paljon (yhteensä 7 hautajaiset ja paljon muuta) joten voisi sanoa että alan olla ihmisten surun asiantuntija. 

Totuus on se että kun ystäväni isä kuoli yllättäen en osannut olla hänen tukena. Halasin ja esitin osanottoni mutta muuten oli tosi vaivautunut olo. 

Nyt kaiken kokemani jälkeen ystäväni sairastui aika vakavasti ja osaan olla hänen tukena, voin soittaa ja jutella niitä näitä ja antaa hänen avautua ja keskustella myös sairaudesta jos hän niin haluaa. Olen moneen kertaan sanonut että soita aina kun tarvitset apua tai vaan juttuseuraa. 

Olen itsekkin ollut liian kaukana joistain menettämistäni ihmisistä ja se tulee vaivaamaan minua loppuelämäni.. eli miksi en tehnyt asioita toisin, miksi en käynyt siellä useammin ja tarjonnut apuani. 

Ihmisiä pelottaa sairaudet, järki sanoo että se on ihan sama ihminen eikä se tartu tai ole muuttanut ihmistä mutta silti tunteilleen ei voi mitään, se sydämessä tuntuva ahdistus kun ei tiedä mitä sanoisi, haluaisi vain itkeä toisen kohtaloa mutta ei voi.. 

Ystäväsi eivät välttämättä tee sitä tahallaan vaan he eivät kertakaikkiaan tiedä mitä pitäisi tehdä tai sanoa.

Jos itsellä ei ol ekoskaan tapahtunut mitään pahaa eikä ole sarastanut niin tämmöset ihmiset eivät tiedä miten pitäisi suhtautua. Lisäksi meillä suomalaisilla on korostetusti se oma reviiri ja ei haluta aiheuttaa toiselle vaivaa. Eli sun ystävät eivät varmasti "osaa" oiekin tarjota apua,jos he odottavat että sinä itse kysyt ja pyydät...

En ole mielestäni mitenkään hankala sairas, eikä kyse ole mielenterveyden ongelmasta tms. Nämä yhteydenpidon lopettaneet ihmiset tietävät tasan tarkkaan, että olen ollut leikkauksessa, koska olen heille ilmoittanut asiasta ja pyytänyt käymään. Tuon samalla asuinalueella asuvan ystäväni kanssa sovimme mielestäni selvästi, että hän tulee käymään ohi mennessään ja ottaa yhteyttä kun menee käymään keskustassa, jotta voin mahdollisesti tulla mukaan tai hän voi hakea minulle kaupasta jotain. Olen pyytänyt häntä käymään ystävänpäivänä ja hänen nimipäivänään laittamissani viesteissä, joista jälkimmäiseen ei ole tullut mitään vastausta. Näen kuitenkin Facebookista (nyt on aikaa kytätä siellä) että hän on terve ja puuhailee kaikenlaista ja on koneella. 

On rankkaa luopua ystävistä, koska tässä elämäntilanteessa uusiakaan ei noin vain löydy ja usko ihmisiin alkaa mennä : (

Haluan siis korostaa, että minulla kyllä on muutama ystävä, joilta olen saanut tukea ja seuraa sekä ihana perhe.

Jaat ystävät mustavalkoisesti hyviin ja huonoihin nyt liian rankasti. Jos sinulla on varaa arvottaa heitä sen mukaan käyvätkö kylässä nyt kun sinulla olisi aikaa, niin ala hommiin. Karsi pois Facebookista, puhelimesta ja osoitekirjasta. Yksinkertaista.

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 13:23"]

En ole kuullut vielä muuta virhettä kuin sen, että kukaan ei käynyt sairaalassa katsomassa. Miten siis ilmenee nyt se, että ystävät eivät välitä? Vajaa viikko sairaalassa ei kyllä ole aikuiselle mikään pitkä aika olla "yksin", kun muut käyvät töissäkin.

[/quote]

Kun sairaala on samassa kaupungissa missä itse asuu ja vierailuaika loppuu klo 19 ja kyse on lapsettomista ihmisistä, ei pitäisi olla mahdotonta käydä puolen tunnin visiitillä kerran kahdeksan päivän aikana tai edes kysyä vointia vaikka Facebook-viestillä. Kotiuduin sairaalasta kaksi viikkoa sitten ja näillä ihmisillä ei ole vieläkään ollut aikaa käydä luonani tai edes soittaa. Alan kohta epäillä, että olet yksi näistä ns. ystävistäni, jos pidät tuollaista käytöstä normaalina.

T. Ap

[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 13:31"]

Jaat ystävät mustavalkoisesti hyviin ja huonoihin nyt liian rankasti. Jos sinulla on varaa arvottaa heitä sen mukaan käyvätkö kylässä nyt kun sinulla olisi aikaa, niin ala hommiin. Karsi pois Facebookista, puhelimesta ja osoitekirjasta. Yksinkertaista.

[/quote]

Varmaan joudun näin tekemään vähitellen. Mielestäni hädässä ystävä tunnetaan ja minun ajatusmaailmassani ystävät ovat sitä varten että heidän kanssaan jaetaan hyvät ja huonot hetket. Vaikea pitää ihmistä, jota ei kiinnosta ystävän vointi kolmen viikon sairastamisen jälkeen tippaakaan, enää ystävänä tai olla hänen kanssaan luontevasti missään tekemisissä.

Ai sulla on hyviä ystäviä ja perhettä? En ymmärrä miksi kaikkien ystävien pitäisi hyökätä sulle avuksi. Itse ainakin kokisin, että apua sulle löytyy, ja useampia ihmisiä huolehtimassa, joten en olisi apuani ja seuraani tyrkyttämässä. Lähisukulaisilta ja parilta parhaimmalta kaverilta odottaisin osallistumista ja erityistä välittämistä. Mut nä on mun ajatuksia mun ihmissuhteista..

En tiedä... Itselleni tuli mieleen myös että joku heistä voi luulla että haluat sairastaa rauhassa, haluaa antaa sinulle rauhaa sen takia..?

riippuu niin ihmisestä ja sairauden laadusta, kaipaako seuraa tai apua...

Hieman kyllä ihmetyttää miksei voi kysyä sinulta, kaipaatko apua. Toki vakava sairaus voi myös herättää pelkoa tai muistuttaa liiaksi omasta kuolevaisuudesta. Monethan inhoavat sairaalassa käymistäkin. mieheni mietti viimeksi että haluaako ollenkaan mennä ystävänsä vaimon hautajaisiin, mä kehotin menemään, mielestäni se on velvollisuus ja myötätunnonosoitus omaisille, ja auttaa omaan suruun jos vainaja oli läheinen.