Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vakava sairastuminen alle 40-vuotiaana ja ikätovereiden suhtautuminen
26.02.2014 |
Onko muilla melko nuorena vakavasti sairastuneilla tällaisia kokemuksia... Tarkoitan vakavalla sairaudella tilaa, joka uhkaa henkeä tai pienentää toimintakykyä pitkäksi ajaksi ja pakottaa sairaslomalle. Eli esimerkiksi suurinta osa syövistä, mutta en jalan poikki menemistä.
Olen 30-vuotias sinkku (toivottavasti joskus vielä av-mamma) ja minulla on harvinainen sairaus eräässä tärkeässä elimessä. Sairaus on nyt leikattu ensimmäistä kertaa ja olen pitkällä sairaslomalla. Sairaus ja leikkauksen tarve on ollut läheisimpien ystävien tiedossa jo parisen vuotta ja siihen on suhtauduttu ymmärtäväisesti ja olen elänyt aika normaalia elämää ja kaikki ei ole pyörinyt sairauden ympärillä. Ennusteeni on hyvä.
Kuvittelin, että ystäväni tukisivat minua nyt kun olen huonossa kunnossa, mutta olin väärässä. Kyse on ikäisistäni, lapsettomista ihmisistä. Olin sairaalassa viikon ja juuri kukaan ystävistäni ei tullut katsomaan. Pari kaveria on täysin ottanut etäisyyttä, tyyliin "ilmoittele sitten kun olet taas kunnossa". Yksi läheinen ystäväni laittoi kokonaan välit poikki. Parinsadan metrin päässä asuva ystäväni lupasi auttaa minua nyt kun en pääse liikkumaan kunnolla, mutta en ole kuullut hänestä sairaalaan menon jälkeen. Paitsi laitettuani hänelle viestin ystävänpäivänä niin sain kyllä vastauksen. Kuitenkin sama ystäväni olettaa, että vahdin TAAS hänen koiraansa kun hän lähtee työmatkalle keväällä.
Kun ystävilläni on ollut vaikeuksia, olen mielestäni aina ollut valmis auttamaan heitä. Tämän luokan sairautta ei ole ollut kenelläkään, mutta on ollut eroja, läheisten menetyksiä, keskemeno jne.
Onneksi minulla on ihana sisko ja muu perhe sekä muutama ystävä, joilla on ollut aikaa.
Nyt mietin, että pitäisikö laittaa välit poikki parinkin ns. ystävän kanssa.
Kommentit (44)
[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 20:23"]
ap kuulostaa kyllä aikamoiselta marttyyrilta. Haluaa salata sairautensa ja näyttää mahdollisimman normaalilta ja reippaalta, mutta samaan aikaan koko ystävä- ja tuttavapiirin pitäisi olla valmiina palvelemaan, käymään kaupassa ja huokailemaan varpaillaan hänen kohtalonsa edessä. Kuinka kamalan suuren hovin tarvitset ympärillesi?
[/quote]
Nyt kyllä riittää! En ole salannut sairautta, mutta en ole nähnyt tarpeelliseksi julistaa sen olemassaoloa kaikille, kuten tuttaville, koska tähän asti olen elänyt normaalielämää ja tulen taas pian elämään sitä. Näinollen en odota tuttavieni palvelevan minua, käyvän kaupassa, saati huokailevan.
Olen myös reipas, aina ollut. Lisäksi haluan keskustella ihmisten kanssa pääasiassa muista asioista kuin sairauksista, niistä voi jutella sitten mummona, nyt olen vasta 30. Minulla ei ole tarvetta käyttää ystäviänikään psykologeina tai hoitajina vaan haluaisin siis normaalin yhteydenpidon jatkuvan (esim. kahvittelu, television katsominen, käsitöiden teko yhdessä) ja että normaali ystävien keskeinen auttaminen olisi vastavuoroista. En todellakaan kaipaa hovia ympärilleni, oletkohan edes lukenut viestejäni, joissa en ole maininnut mitään palvelemisesta. Ilmeisesti meillä on hyvin erilaiset käsitykset ihmissuhteista. Toivottavasti katkaiset selkäsi ja kukaan ei auta.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama kokemus kuin 14. Meiltä kuoli lapsi, samalla hävisi ihmissuhteita. Tästä on vuosia aikaa ja nyt osaan ajatella, että kai ne vaan oli niin hukassa kuoleman edessä etteivät osanneet toimia. Jos ihminen on avuton, niin on aivan liikaa vaadittua, että pitäisi osata kertoa muille kuinka heidän pitää käyttäytyä.
Piispa Eero Huovinen sanoi, että jos ei ole sanoja niin voi pitää kädestä. Monelle sairaalle ja surevalle se olisi tavattoman suuri tuki. Joku olisi aidosti läsnä eikä kavahtaisi toisen kohtaloa.
[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 21:20"]
Mulla on sama kokemus kuin 14. Meiltä kuoli lapsi, samalla hävisi ihmissuhteita. Tästä on vuosia aikaa ja nyt osaan ajatella, että kai ne vaan oli niin hukassa kuoleman edessä etteivät osanneet toimia. Jos ihminen on avuton, niin on aivan liikaa vaadittua, että pitäisi osata kertoa muille kuinka heidän pitää käyttäytyä.
Piispa Eero Huovinen sanoi, että jos ei ole sanoja niin voi pitää kädestä. Monelle sairaalle ja surevalle se olisi tavattoman suuri tuki. Joku olisi aidosti läsnä eikä kavahtaisi toisen kohtaloa.
[/quote]
Tilanteeni on tuohon verrattuna naurettavan helppo. Mietinkin, että mitä tapahtuisi jos ihmisellä, joka sairastuisi parantumattomasti tai menettäisi lapsensa, olisi vain samanlaisia ystäviä kuin nämä välttelevät ns. ystäväni. Tähänkin ketjuun on tullut useita ilkeitä vastauksia (joista en tietenkään voi tietää, ovatko se saman henkilön käsialaa) ja puolet omista ystävistäni osoittautui täysin välinpitämättömiksi, joten ilmeisesti kylmiä ihmisiä on paljon. Ja monellahan ei ole kuin pari ystävää, jos sitäkään. Joten on iso todennäköisyys, että oikeasti hädässä oleva ihminen jää yksin, kun kavereilla on kiire zumbaan tai Hulluille päiville : (
T. Ap
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="26.02.2014 klo 20:23"]
ap kuulostaa kyllä aikamoiselta marttyyrilta. Haluaa salata sairautensa ja näyttää mahdollisimman normaalilta ja reippaalta, mutta samaan aikaan koko ystävä- ja tuttavapiirin pitäisi olla valmiina palvelemaan, käymään kaupassa ja huokailemaan varpaillaan hänen kohtalonsa edessä. Kuinka kamalan suuren hovin tarvitset ympärillesi?
[/quote]
Nyt kyllä riittää! En ole salannut sairautta, mutta en ole nähnyt tarpeelliseksi julistaa sen olemassaoloa kaikille, kuten tuttaville, koska tähän asti olen elänyt normaalielämää ja tulen taas pian elämään sitä. Näinollen en odota tuttavieni palvelevan minua, käyvän kaupassa, saati huokailevan.
Olen myös reipas, aina ollut. Lisäksi haluan keskustella ihmisten kanssa pääasiassa muista asioista kuin sairauksista, niistä voi jutella sitten mummona, nyt olen vasta 30. Minulla ei ole tarvetta käyttää ystäviänikään psykologeina tai hoitajina vaan haluaisin siis normaalin yhteydenpidon jatkuvan (esim. kahvittelu, television katsominen, käsitöiden teko yhdessä) ja että normaali ystävien keskeinen auttaminen olisi vastavuoroista. En todellakaan kaipaa hovia ympärilleni, oletkohan edes lukenut viestejäni, joissa en ole maininnut mitään palvelemisesta. Ilmeisesti meillä on hyvin erilaiset käsitykset ihmissuhteista. Toivottavasti katkaiset selkäsi ja kukaan ei auta.
T. Ap