En rakasta enää lastani

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sanon tämän ihan tosissani kirjoitti:

Voisin lyödä mistä tahansa vetoa, että olette eroperhe ja sinä yh-äiti. Nykyajan trendi tuppaa olemaan, että nuorena nussitaan lapset ja sitten kohta erotaan. Ei ihme, jos lapsetkin myöhemmin oireilee.

Jaa. Mulla oli rakastava ydinperhe, silti "oireilin".

Voi johtua siitä että vanhemmat eivät ehkä oikeasti ole olleetkaan niin lapsirakkaita. Mulla sama homma. Minutkin tehtiin yhteiskunnan painostuksen takia, ei oikeasta halusta. Onneksi nykyään lisääntyvät ne jotka oikeasti sitä haluavat. 

Oikeasti haluavat nekin jotka eivät ole hyviä vanhempia.

Jotain kertoo se ettei yhtään mietitä millaiseen maailmaan ja kärsimykseen lapset joutuvat.

Hei, meilläkin oli raskasta, mutta se helpotti ajan kanssa ja nyt tytär on hieno nuori nainen ja vielä hyvässä ammatissa. Hän sanoi kerran, että näytti vain kaikkein rakkaimmille ja turvallisimmille ihmisille (vanhemmilleen) pahan olonsa ja se purkautui kovina raivokohtauksina. Se oli kauniisti sanottu.

Kyllä tekin selviätte!

Ap vois lukea sen 70-luvulla syntyneiden äidit -ketjun ja miettiä omaa vanhemmuuttaan. Ja sitten ota yhteyttä sossuun, että saat apua siihen miten olla äiti.

Olin kaikista onnellisimmillani silloin kun pystyin ostelemaan kaikkea turhaa pienille lapsille ja ne ilahtuivat pelkästä narusta kuin koirat. Eivät sanoneet vastaan omia mielipiteitään vaan vain jokeltelivat ihanasti. Nykyään ei ole enää oikein mitään syytä omistaa lasta. Tuntuu ettei minua tarvita mihinkään :(

Vierailija kirjoitti:

Ap vois lukea sen 70-luvulla syntyneiden äidit -ketjun ja miettiä omaa vanhemmuuttaan. Ja sitten ota yhteyttä sossuun, että saat apua siihen miten olla äiti.

Olen lukenut ja edesmennyt äitini oli ihan kuin ne äidit siinä ketjussa. Minä en kapinoinut, koska äitini alkoholismi oli virtahepo olohuoneessa, ei siinä ollut lasten tunteille tilaa.

Sosiaali ei pysty auttamaan, kokeiltu on.

Vierailija kirjoitti:

Kuvauksesi etäisesti voisi muistuttaa sitä, mitä oma äitini ehkä ajatteli minusta (tyttärestään) muutamia vuosia sitten. En itse haukkunut ruokia tms, mutta tuo raivoaminen ja nimittely kylläkin.

Oma näkökantani kun on se, että äiti oli monessa asiassa se syypää. Ei kyennyt olemaan vakaa, luotettava aikuinen juuri silloin kun sitä olisin eniten tarvinnut. Ei kunnioittanut rajojani ja yksityisyyttäni, joskus kävi myös käsiksi. Ei aidosti kuunnellut: minusta tuntui ettei häntä kiinnostanut paha oloni. Tärkeintä oli että kulissi pysyi pystyssä.

Kun minä huusin, hän huusi takaisin. Kun minä haukuin, hän haukkui monta kertaa pahemmin. Syvimmät arvet ovat muhun syntyneet äitini sanomisista. En käsittänyt, miksi ansaitsen tällaisen kohtelun, kun olen kuitenkin aidosti hyvä ihminen, menestyin koulussa yms. Luottamus meni täysin.

Pointtini on se, että missä vaiheessa tilanne on mielestäsi kärjistynyt noin pahaksi? Mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet? Äiti-tytär suhteessa on aina kaksi. Ei hän pelkästään ole ”toksinen”. En usko että konflikti on välttämätön. Sinun on oltava se, joka muuttaa ”taktiikkaansa”, sillä teini-ikäinen tyttäresi ei tule antamaan periksi.

Komppaan edellistä viestiä siinä mielessä, että ehkä minunkin äitini on ajatellut minusta samalla tavalla ollessani teini-ikäinen. Yhdyn myös siihen näkökulmaan, että harvoin vika on pelkässä lapsessa. Usein jopa enemmän siinä aikuisena. 

Meillä vanhemmat olivat hyvin tiukkoja kaikesta. Kunnollisia, mutta vaativia ja tiukkoja. Olen kirjoittanut 15 vuotta päiväkirjaa, ja järkytyin luettuani muuttolaatikoista löytynyttä teiniaikaista päiväkirjaa. Olin 9. luokalla lähes 9 keskiarvon oppilas ja vanhempani olivat uhkailleet katkaisevani harrastusmaksuni (joku 60€/kausi), mikäli en tee läksyjä joka päivä. Sieltä löytyi paljon rajumpiakin uhkauksia, enkä kehtaa niitä edes tänne kirjoittaa. Sivutolkulla olin itkien vuodattanut kirjan täyteen sitä, miten olen huono ja epäonnistunut ihminen, enkä kelpaa mihinkään. Kateellisena katson vierestä perheitä missä lapsen vegetarismiin suhtaudutaan kannustaen ja ehkä jopa kokeillaan yhdessä jotain uusia ruokalajeja. Minun kk mittainen "pääsiäispaastoni" puolestaan leimattiin aikomukseksi romuttaa suomalainen maatalous. Ylipäätään minusta oletettiin aina pahinta ja tekoni leimattiin pahansuovaksi. Jossain muodossa sitä tapahtuu edelleen.

Seurauksena minulla oli todella tulehtuneet ja huonot välit molempiin vanhempiini ja muutinkin heti pois kotoa, kun oli mahdollista. Nykyään olemme ihan hyvissä väleissä, mitä pidän oikeastaan jopa pienenä ihmeenä. Ymmärrätte toki, että myös kapinoin rajusti kotona vallitsevaa kuria vastaan. Olen sanonut molemmille vanhemmilleni anteeksiantamattomia asioita ja myös he ovat molemmat syyttäneet minua hirveäksi lapseksi. Muistan olleen puhetta juuri siitä, miten "minun takiani" kotona on aina ruudinherkkä tunnelma.

Tämän ketjun lukeminen oli yllättävän tuskallista. Toivon, että äitini rakastaa ja tuntuu kamalalta lukea teidän kaikkienne viestejä siitä, miten rakkaus omaan lapseenne on sammunut.

Ja sanon tämän ihan tosissani kirjoitti:

Voisin lyödä mistä tahansa vetoa, että olette eroperhe ja sinä yh-äiti. Nykyajan trendi tuppaa olemaan, että nuorena nussitaan lapset ja sitten kohta erotaan. Ei ihme, jos lapsetkin myöhemmin oireilee.

Kömmipä takaisin sinne maakuoppaasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

9

Ja sanon tämän ihan tos<br />

Et sitten osannut lukea, että näin tosiaan on. Tosin en ollut nuori lasten syntyessä, joskaan en vanhakaan. Jos olisit vaivautunut lukemaan, niin isänsä sairastui ja ero johtui siitä. Isän käytös muuttui sairastumisen myötä epätoivottavaan suuntaan. Oltiin yhdessä pitklti yli 20 vuotta, että ei tässä nyt miestä vaihdeta kuin paitaa.[/quote kirjoitti:

Niin myötä- kuin myötäkäymisissäkin.

Sen verran mulla oli kuitenkin järkeä, että pelastin itseni ja lapset. Vaati se yhden psykoosin, mutta tietenkin olisin voinut avioliittoa jatkaa, en vain tiedä miten.

Nuo on niitä pimeitä vuosia. Meilläkin oli pojan kanssa. Kenellekään en voinut sanoa, mutta kaduin katkerasti että menin sen toisenkin lapsen tekemään. Oltiin voimattomia vaikka kaikkemme yritettiin.

Mutta usko pois, se MENEE ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt apua hakemaan, kummallekin.

Hän kiittää sinua myöhemmin.

Kieltäytyy puhumasta missään mitään, itse olen avun piirissä.

Minulla oli tosi vaikeaa vanhimman tyttären kanssa murkkuiässä. Se lähti palavereista ovet paukkuen monta kertaa. Mä olin masentunut niihin aikoihin. Tyttö alkoi lopulta puhumaan. Minä tein elämääni muutoksia, että jaksan olla paremmin tytön tukena. Nyt kaikki on hyvin. Voimia ♥️. Muista pitää huolta itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

9

Ja sanon tämän ihan tos<br />

Et sitten osannut lukea, että näin tosiaan on. Tosin en ollut nuori lasten syntyessä, joskaan en vanhakaan. Jos olisit vaivautunut lukemaan, niin isänsä sairastui ja ero johtui siitä. Isän käytös muuttui sairastumisen myötä epätoivottavaan suuntaan. Oltiin yhdessä pitklti yli 20 vuotta, että ei tässä nyt miestä vaihdeta kuin paitaa.[/quote kirjoitti:

Niin myötä- kuin myötäkäymisissäkin.

Sen verran mulla oli kuitenkin järkeä, että pelastin itseni ja lapset. Vaati se yhden psykoosin, mutta tietenkin olisin voinut avioliittoa jatkaa, en vain tiedä miten.

No et näköjään lasta pelastanut.

En ole rakastanut vanhempiani siitä saakka, kun jonkinlainen itsenäinen ajattelu kehittyi. Äitini on psykopaatti ja isäni oli munaton vellihousu, joka ei koskaan päässyt sen yli, ettei kelvannut sota-aikana armeijaan. 

Isä kuoli oltuaan 10 vuotta vihannes, äiti elää kaiketi edelleen. On ilmeisesti löytänyt verenimennälleen kohteet muista lapsista. 

Ihan oikeasti. Kaikki vanhemmat eivät rakasta lapsiaan pyyteettömästi ja uhrautuvasti vaan kyse voi olla hyvin itsekkäistä tarpeista. Jopa oman lapsen kadehtimisesta ja lapsen kasvamisen vaikeuttamisesta, ellei se edistä iilimatosuhdetta.

Tällaista lapsi-vanhempi -suhdetta ei totisesti kenellekään toivo. Mutta kokemuksesta voin kertoa, että se on täysin mahdollinen. Minun kaltaisiani on luultavasti muitakin mutta kukaan ei uskalla puhua, koska luterilainen etiikka. Miettikääpä hetki: kuka sen neljännen käskyn kirjoitti ja ketkä sitä ovat halunneet pitää yllä? Tuskin lapset.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että hän kokee turvattomuutta, koska olen tosiaan ainoa aikuinen, johon hän luottaa. On sanonut itse näin. Siksopä se, ettei itsellä homma pysy aina kasassa, niin tuntuu kamalalta.

Hei,

ensinnäkin, toivotan sulle voimaa juuri tähän hetkeen ja haluan sanoa, että kyllä ainakin hitusen välität tyttärestäsi, koska nyt kirjoitat tänne tilanteestasi. Että äidinrakkaus on olemassa, mutta se rakkaus on nyt kaiken sen väsymyksen ja riitämättömyyden tunteen peittämänä, jonka sinun ja tyttäresi tulehtuneet välit ovat saaneet aikaan, ja tilanne tuntuu hyvin hyvin synkältä, kun koet, että olet tosissasi yrittänyt kaikenlaista, eikä toivottua tulosta ole syntynyt. 

Teinit, oi voi....vaikeita tapauksia.

Haluaisin kertoa sinulle erään hankalan tyttären tarinan, se hankala olin minä teininä.

Vanhempani erosivat kun olin ns. esiteini, ja teini-iässä käytökseni äitiäni kohtaan alkoi olla aivan järkyttävää. Huusin, kiroilin, haukuin, jne..en ollut vastaanottavainen oikeastaan mitenkään, juuri minkään asian suhteen mitä äitini ehdotti, oli kyse sitten ruoasta tai yhteisestä tekemisestä. Tuntemukset minulla olivat sekavia, olin pettynyt ettei perheemme ollut ns. "normaali", 90-luvulla eroperheet eivät olleet niin yleisiä kuin nykyään, ja häpesin sitä, että olin eroperheestä, eli "erilainen" kuin muut luokkalaiseni. Tästä kannoin kaunaa äidilleni, joka ei tietenkään ollut syypää, vaan se ainoa läheinen aikuinen, joka minulla oli. Joten hänen suuntaan nämä kaikki pettymykset, joita minä, teini en osannut itse käsitellä.

Minulla oli siis erittäin huonot välit äitiini...hänkin jossain vaiheessa sitten väsyi minuun, ymmärrettävästi, ja alkoi käyttäytyä huonosti minua kohtaan. Hän haukkui minua takaisin, ei aina, mutta haukkui kuitenkin, ja ne sanat viilsivät kyllä syvältä ja jäivät muistiin, olihan hän Äitini.

Kuitenkin aina kadehdin niitä kavereita, joilla oli mukavat suhteet äiteihinsä. Syvällä sisimmässäni olisin halunnut samanlaista suhdetta oman äitini kanssa. Minä en osannut rakentaa sellaista siltaa meidän välillemme, eikä äitini myöskään jaksanut sitä lopulta tehdä, ymmärrettävästi. Hän oli hyvin väsynyt, hän yksin toi leivän pöytään minulle ja sisaruksilleni. Kävi kahdessa eri työssä.

Minä huolehdin ajatuksissani äitini jaksamisesta, kannoin huolta myös perheemme pärjäämisestä, kannoin huolta vanhempien erosta, pienemmän sisarukseni pärjäämisestä jne....koin turvattomuutta niin huolineni, ja kun ei ollut aikuista ns. läsnä arjessa tarpeeksi. 

Nyt kun olen itse aikuinen, olen näitä asioita miettinyt, sillä välimme äitini kanssa ovat etäiset. Mietin välillä, miten asiat olisivat, jos äitini olisi hakenut meille jostain apua silloin kun olin teini-ikäinen. Jos olisimme joutuneet "kohtaamaan toisemme" jonkun kolmannen osapuolen (esim. terapeutti tms. ammattilainen) läsnä ollessa. Toivon, että hän olisi tehnyt niin. Se arkinen rumba ja negatiivisuuden kierre olisi ehkä katkennut. Ja vaikka näin ei olisi käynyt, niin ainakin hän olisi yrittänyt. 

Pystyisitkö ottamaan ohjat tilanteestanne ja hankkimaan sinulle ja tyttärellesi apua? Sanomaan tytölle, että äiti rakastaa sinua niin paljon, ettei nyt ole muuta vaihtoehtoa, kuin mennään ammattilaiselle X, jonne olen ajan varannut - kohdataan omat ja toistemme tunteet ja avataan nämä solmut mitä meidän välillä on? Että lupaan - Äiti on aina tukenasi, ja rakastaa sinua, ja voit luottaa siihen. 

Hyi helv... mitä tekstejä. Minä olin äitini mukaan vaikea teini, hän puolestaan oli sukupolvien traumojen uhri, jota oma tytärkin kaltoinkohteli. Hän uhriutui ja itki soittaessaan koulukuraattorille minusta. Kuinka vaikea olin, olin sanonut aamulla "haista vttu" hänelle, joka on aina tehnyt kaikkensa lasten eteen. Hän oli myös masentunut vuosikausia, mikä oli kaikkien muiden syytä, eli perus marttyyri. (Eikö muuten olekin erikoista, miten masentuneet äidit eivät tunnu ikinä paranevan?)

Asiat joita pyysin olivat, että meillä olisi ollut kunnollista ruokaa, hän ei kontrolloisi ja haukkuisi minua jatkuvasti, puuttuisi koko ajan elämääni ja arvostelisi. Näitä hän teki koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kun mulla lopulta keitti yli ja haistattelin elämäni ainoan kerran äidilleni, hän murtui kuin hauras lasi. Hän sai harjoittaa henkistä v äkivaltaa vuosikaudet ja itki, kun joku puolustautuikin. Minulla oli myös syömishäiriö kuten aloittajankin tyttärellä todennäköisesti on. Syy oli äidin oma epäterve suhtautuminen painoonsa, kehoonsa ja itseensä, sekä mun syömisten jatkuva kyttääminen.

Pelkästään se, että ap on itse mielenterveysongelmainen, soittaa hälytyskelloja. Ehkä et ole koskaan rakastanutkaan lastasi, osaatko rakastaa edes itseäsi, tiedätkö mitä rakkaus ylipäätään on? Kuulostaa siltä, että tytärparka on sijaiskärsijä äitinsä ongelmille. Voimia tyttärelle. Hän ei sinun "rakkauttasi" tarvitse mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Hyi helv... mitä tekstejä. Minä olin äitini mukaan vaikea teini, hän puolestaan oli sukupolvien traumojen uhri, jota oma tytärkin kaltoinkohteli. Hän uhriutui ja itki soittaessaan koulukuraattorille minusta. Kuinka vaikea olin, olin sanonut aamulla "haista vttu" hänelle, joka on aina tehnyt kaikkensa lasten eteen. Hän oli myös masentunut vuosikausia, mikä oli kaikkien muiden syytä, eli perus marttyyri. (Eikö muuten olekin erikoista, miten masentuneet äidit eivät tunnu ikinä paranevan?)

Asiat joita pyysin olivat, että meillä olisi ollut kunnollista ruokaa, hän ei kontrolloisi ja haukkuisi minua jatkuvasti, puuttuisi koko ajan elämääni ja arvostelisi. Näitä hän teki koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kun mulla lopulta keitti yli ja haistattelin elämäni ainoan kerran äidilleni, hän murtui kuin hauras lasi. Hän sai harjoittaa henkistä v äkivaltaa vuosikaudet ja itki, kun joku puolustautuikin. Minulla oli myös syömishäiriö kuten aloittajankin tyttärellä todennäköisesti on. Syy oli äidin oma epäterve suhtautuminen painoonsa, kehoonsa ja itseensä, sekä mun syömisten jatkuva kyttääminen.

Pelkästään se, että ap on itse mielenterveysongelmainen, soittaa hälytyskelloja. Ehkä et ole koskaan rakastanutkaan lastasi, osaatko rakastaa edes itseäsi, tiedätkö mitä rakkaus ylipäätään on? Kuulostaa siltä, että tytärparka on sijaiskärsijä äitinsä ongelmille. Voimia tyttärelle. Hän ei sinun "rakkauttasi" tarvitse mihinkään.

Se, miten äitisi kohteli sinua ei kerro mitään minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

9

Ja sanon tämän ihan tos<br />

Et sitten osannut lukea, että näin tosiaan on. Tosin en ollut nuori lasten syntyessä, joskaan en vanhakaan. Jos olisit vaivautunut lukemaan, niin isänsä sairastui ja ero johtui siitä. Isän käytös muuttui sairastumisen myötä epätoivottavaan suuntaan. Oltiin yhdessä pitklti yli 20 vuotta, että ei tässä nyt miestä vaihdeta kuin paitaa.[/quote kirjoitti:

Niin myötä- kuin myötäkäymisissäkin.

Sen verran mulla oli kuitenkin järkeä, että pelastin itseni ja lapset. Vaati se yhden psykoosin, mutta tietenkin olisin voinut avioliittoa jatkaa, en vain tiedä miten.

No et näköjään lasta pelastanut.

En pysty ihmeisiin. En ole ollut päättämässä mieheni sairastumisesta, enkä tyttäreni psyyken rakenteesta.

Kaikki on tietysti mahdollista, mutta tyttäreni tulee varmasti pärjäämään, hän on terävä kuin partaveitsi, uskomattoman sinnikäs ja tavoitteellinen niissä asioissa, jotka kokee tärkeiksi. Koulu sujuu, ei ole ilmennyt kiinnostusta päihteisiin.

Ihan varmasti rakastat lastasi ja se huokuu läpi jo tavasta jolla kirjoitat. Saat olla väsynyt, saat päästää tänne kurjat tunteet ja hakekaa vielä yhdessä apua ulkopuolelta. Tehkää tyttäresi kanssa jotain extra kivoja juttuja yhdessä. Hommaa kuulosuojaimet tai lähde itse kävelemään hetkeksi jos oikein tiukka paikka tulee. Huomaa monien sinulle vastanneiden viesteistä, miten he syyttäen oksentavat sinun päälle heidän kurjat lapsuuden kokemukset. Se ei ole oikein. Olet rohkea kun kerrot suoraan miltä tuntuu , mutta jos rakkaus olisi oikeasti poissa, et miettisi asiaa näin paljon. Ihan varmasti saatte asiat vielä kondikseen ja kuten joku jo edellä mainitsi, rakkaimmalle ja luotettavimmalle ihmiselle se tytön paha olo purkautuu.

Jordan Peterson, missä olet. Täällä on AP, joka ei lukenut kirjaasi. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan varmasti rakastat lastasi ja se huokuu läpi jo tavasta jolla kirjoitat. Saat olla väsynyt, saat päästää tänne kurjat tunteet ja hakekaa vielä yhdessä apua ulkopuolelta. Tehkää tyttäresi kanssa jotain extra kivoja juttuja yhdessä. Hommaa kuulosuojaimet tai lähde itse kävelemään hetkeksi jos oikein tiukka paikka tulee. Huomaa monien sinulle vastanneiden viesteistä, miten he syyttäen oksentavat sinun päälle heidän kurjat lapsuuden kokemukset. Se ei ole oikein. Olet rohkea kun kerrot suoraan miltä tuntuu , mutta jos rakkaus olisi oikeasti poissa, et miettisi asiaa näin paljon. Ihan varmasti saatte asiat vielä kondikseen ja kuten joku jo edellä mainitsi, rakkaimmalle ja luotettavimmalle ihmiselle se tytön paha olo purkautuu.

Ei täällä mitään oksennettu, vaan todettiin, että sen toksisen tyttären takana saattaakin olla toksinen äiti.

Tämäpä vasta rajua on ollut. Ruoka on paskaa,   äiti on psykopaatti,  isä on munaton vellihousu. Haha ruoka pitäis näille  vittua ja  saatanaa huutaville isoille " lapsille  " olla jotain vegaania.  Meillä         joutuu ulkorokintaan tuollaset . En todellakan passaa. Ei heistä maailmalla kukaan välitä siten kuin äiti.  Usein  äiti uhraa koko elämänä lapsilleen ja saa palkakseen lapsen joka ei aikuisena halua auttaa vanhaa äitiään. Monessa perheessä todella elää myrkkyä ilmpiiriin levittävä angsti-teini. Voisi kokeilla sitä   laitosta, siellä voisi  mieli muuttua. Äidit suostuvat käsipyyhkeeksi ja isät vaan ryyppää.  Äiti EI ole terapeutti  lapsilleen.