Lue keskustelun säännöt.
En rakasta enää lastani
06.11.2020 |
Teinitytär. Jatkuvaa taistelua kaikesta. Ärhentelee, haukkuu hulluksi (jota toki olenkin), kaikki tekemäni ruoka on kategorisesti pskaa. En osaa auttaa oikein kotitehtävissä, mutta vaatii silti apua ja raivoaa. Uhkailee itsemurhalla. Mikään apu ei kelpaa, tarkoitan ammattiapua. Oon tehnyt töitä, että välimme parantuisivat ja jotain kehitystä on tapahtunutkin, mutta epätoivo iskee aina uudelleen, kun en tyttären mielestä tee mitään oikein. Itken paljon.
Tämä kaikki on vaikuttanut minuun niin, että en enää tunne rakastavani häntä. Suoritan pakolliset kuviot, mutta vain velvollisuudesta.
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Oikeat ongelmat on varmaan muualla kuin ruoassa. Miksi olet avun piirissä?
Keskivaikea masennus ja tarkemmin määrittelemätön psykoosisairaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän, että minun pitäisi nähdä poikani sairauden ja päihdeongelman taakse. Mutta en enää näe sitä lasta, jota rakastin. Itkin monta vuotta joka päivä. Lopulta kyyneleet kuivuivat ja niin kuivui sydänkin. Kun riittävästi ottaa paskaa niskaan, vaikka kaikkensa on antanut, niin jopa äidinrakkaus haalenee. Tuskallinen toivon kipinä kyllä jää kiusaamaan. Kokonaan ei pysty luopumaan.
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta jos on itse masentunut (?) ja laittaa ruuaksi vaikka pelkkää makaronia (kärjistäen) ja sitten jos joku siitä sanoo että voisi olla ravitsevampaakin ruokaa, uhriutuu. Minun äidillä oli tämän tyylistä. Tarpeisiin ei vastattu, jos niitä erehtyi pyytämään, loukkaantuminen, huuto ja itku päällä. Ei tule siitä rakastettu olo varsinaisesti. Ja niinhän täälläkin puhutaan, ei ole rakkauden tunnetta.
Olen kokki ja meillä syödään monipuolisesti, paitsi tytär ei syö.
Käytän aikaa tyttären tarpeisiin vastaamiseen paljon, tunteja päivässä. Autan läksyissä, jutellaan päivän tapahtumista ja elämästä ylipäätään, autan hiustenlaitossa, lemmikin hoitamisessa jne. mutta kun mikään ei riitä. Koko elämäni pyörii tyttären ympärillä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla samoja tunteita. Jo esimurrosiästä asti ollut oikutteleva luonteeltaan. Ei kuitenkaan niin suuria ongelmia että saisimme apua, psykologia tai muuta. Luonteemme vain ovat täysin vastakkaiset. Opin uuden sanan jolla tyttöä kuvailisin ” toksinen”. Ja opin, ettei kannata antaa tuollaisen ihmisen myrkyttää omaa elämää. Nyt siis vain odottelen, että huoltajan vastuuni päättyy ja lapsi muuttaa omilleen. Olen toki surullinen siitä, etten olen pystynyt parempaan ja yrittämään kovemmin lapseni kanssa mutta olen tilanteessa, jossa lapsen kotiin tulon hetkellä päälleni laskeutuu musta pilvi ja paha olo valtaa koko kodin. Omat voimani eivät riitä muuhun kuin selviytymiseen.
Kuulostat ihan samalta kuin oma äitini ollessani murrosikäinen.
Lisäksi hän haukkui minua narsistiksi, samanlaiseksi kuin isäni äiti (joka ei ole narsisti muiden kuin säälittävän äitini mielestä).
Nyt aikuisena sanoisin, että suurin ongelma oli äitini totaalinen kehittymättömyys.
Nykyään meillä on hyvät välit, koska osaan olla ”bigger person” ja juttelen hänen kanssaan vain niitä näitä, myötäilen ja näen häntä hyvin harvoin.
Hän on edelleen hyvin kehittymätön ihminen, eikä tule todennäköisesti muuttumaan ikinä, joten asia pitää vain hyväksyä.
Veljeni ovat samaa mieltä, eli mikään minun keksimä asia tämä ei ole.
Isää säälimme kaikki me lapset.
Mutta siinä olet oikeassa, että kyse on myös täysin vastakkaisista luonteista.
Minulla ja äidillänikin on täysin vastakkaiset luonteet, eikä äitini voi sietää sitä eikä ymmärrä minua ollenkaan (koska on kehittymätön).
Tämä on tietysti seurausta siitä, että äitini ja isäni ovat päinvastaisia luonteita, eli kun heillä on sellainen ”vastakohdat täydentävät toisiaan”-parisuhde, niin tuloksena on lapsia joita toinen vanhempi ei välttämättä ymmärrä eikä siedä ollenkaan.
Minulle ja veljilleni on tärkeää, että kumppani on tarpeeksi samanlainen.
Laita koulukotiin, siellä oppii tavoille. Sijoituksesta pääsee kotiin sitten kun arvetta ei enää ole. Nuoren on hyvä oppia että häiriökäyttäytymisestä seuraa tässä yhteiskunnassa sanktio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt toivotan ryhtiä ja selkeää aikuisuutta äidille. Teini on kuitenkin lapsi vielä ja tarvitsee aikuisen ohjausta. Ole selkeä ja määrätietoinen jos vaan voit ja jaksat. Jos luovutan voi lapsesi tulevaisuus olla heikko. Ja pyydä apua jos on vaikka läheisiä mummia tms, tai sitten ihan viranomaisilta.
Siis oikeasti paiskotte lautasia ja vollotatte, kun teini angstaa ja haukkuu tekemänne ruoan?
Miksi olette edes tehneet lapsia, jos ette kestä normaaleja kehitysvaiheita vaan olette itse kuin jotain kiukuttelevia lapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähtis aika äkkiä ulkiruokintaan moinen pentu. Aika monta teiniä ollut eikä yksikään ole kapinoinut. Kasvatuksessahan se on vika jos lapsi haukkuu vanhempaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta jos on itse masentunut (?) ja laittaa ruuaksi vaikka pelkkää makaronia (kärjistäen) ja sitten jos joku siitä sanoo että voisi olla ravitsevampaakin ruokaa, uhriutuu. Minun äidillä oli tämän tyylistä. Tarpeisiin ei vastattu, jos niitä erehtyi pyytämään, loukkaantuminen, huuto ja itku päällä. Ei tule siitä rakastettu olo varsinaisesti. Ja niinhän täälläkin puhutaan, ei ole rakkauden tunnetta.
Olen kokki ja meillä syödään monipuolisesti, paitsi tytär ei syö.
Käytän aikaa tyttären tarpeisiin vastaamiseen paljon, tunteja päivässä. Autan läksyissä, jutellaan päivän tapahtumista ja elämästä ylipäätään, autan hiustenlaitossa, lemmikin hoitamisessa jne. mutta kun mikään ei riitä. Koko elämäni pyörii tyttären ympärillä.
Noin minunkin äiti sanoi ettei "mikään riitä". Ehkä siinä sitten onkin totuuden siemen, jos rakkautta ei ole, sitä ei tee vapaaehtoisesti halustaan vaan uhriutuen suorittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia sulle. Mun äidinrakkaus ei haalennut, vaikka tyttäreni teki kaikkea mahdollista paskaa ja jopa kokeili/käytti huumeitakin välillä. Oli pakko tehdä lasut ja laittaa lapsi huostaanotettavaksi jne...
Aikansa kutakin ja nyt on kaikki hyvin, teini-ikä voi olla todella vaikea ja raastava toisille. Tyttö on jo täysi-ikäinen, valmistunut ammattiin ja työelämässä ja hyvässä parisuhteessa.
Tsemppiä sulle, kyllä se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että minun pitäisi nähdä poikani sairauden ja päihdeongelman taakse. Mutta en enää näe sitä lasta, jota rakastin. Itkin monta vuotta joka päivä. Lopulta kyyneleet kuivuivat ja niin kuivui sydänkin. Kun riittävästi ottaa paskaa niskaan, vaikka kaikkensa on antanut, niin jopa äidinrakkaus haalenee. Tuskallinen toivon kipinä kyllä jää kiusaamaan. Kokonaan ei pysty luopumaan.
Vierailija kirjoitti:
Siis oikeasti paiskotte lautasia ja vollotatte, kun teini angstaa ja haukkuu tekemänne ruoan?
Miksi olette edes tehneet lapsia, jos ette kestä normaaleja kehitysvaiheita vaan olette itse kuin jotain kiukuttelevia lapsia?
Ei ole normaalia käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos noin pienestä (haukkuu ruokaa ja nimittelee/raivoaa) itkette, niin mitähän sitten teette, kun lapsenne vetää huumeita ja tekee pikkurikoksia alaikäisenä???
Voisiko ongelmat kummuta tuosta sinun, hänen, ja isän huonoista väleistä? Purkaako teini rikkinäisestä perheestä johtuvaa pahaa oloa näin? Minulla on 10 vuotta nuorempi pikkusisko, jolla on eri isä kuin minulla. Seurasin vierestä, kun heidän avioeronsa jälkeen äitini ja siskoni välit menivät todella huonoiksi. Samalla siinä oli myös todella huonot välit äitini ja ex-miehensä kanssa. Siskoni on sanonut, että hänen kiukuttelunsa ja raivokohtauksensa johtuivat siitä todella tulehtuneesta jännitteestä eronneiden vanhempien välillä. Mutta silloin varhaisteininä ei osannut sitä tietenkään selittää/ymmärtää. Lopulta äitini "heitti" siskoni ulos tämän ollessa 16-vuotias, ja hän meni asumaan isänsä luo. Hei eivät ole enää sen jälkeen juuri puhuneet. Nyt on mennyt jo vuosia ja siskoni on aivan ystävällinen ja fiksu ihminen teini-iästään huolimatta. Äitini yhä vain muistelee sitä teini-ikää ja lähes vihaa siskoani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun pitäisi nyt muistuttaa itseäsi että kyseessä on teini-ikä jolloin nuoren aivoja ärsyttää kaikki asiat, myös vanhemmat. Hän tarvitsee tukeasi koulutehtäviin, ei auta että sanot ettet voi auttaa, se vie häneltä luottamusta tulevaisuuteen, kun tehtäviä ei saa tehtyä. Olisiko hänen isä hyvä niissä, vaikka etänä? Et voi parantaa välejänne silloin kun hän on teini, vaan sitten kun teini-ikä menee joskus ohi.
Auttaa jos annat hänen ilmaista tunteita ilmaan (älä ota henk.koht), ei tukahduttaa niitä heti kun huuto kuuluu. Miten voi unohtua aikuisilta taas, että teini EI VOI hallita itseään /tunteitaan (edes ahdistuksen suhteen), sinä aikuisena voit hallita itseäsi paremmin sekä antaa hänen olla rauhassa. Ottaa vaikka huumoria, omaa aikaa tai etäisyyttä kummallekin, ei olla tiiviisti yhdessä, teini lähtee kohta opiskelemaan muualle. Psykologi voi pahentaa nuoren tilannetta joskus, jos nuori kuvittelee olevansa vain ongelmainen eikä normaali, vanhemman suhtautuminen ja kannustus ratkaisee - eli ei juututa teinin jokaiseen tekemiseen. Teinit vihaavat kyllä vanhempia ja joskus se viha on ohi.
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut tuon. Päällimmäisenä oli pelko tytön tulevaisuudesta. Epäonnistumisen tunne. Hirvittävä ahdistus, kunnes sattui jotakin. Tyttö tuli nyrkit pystyssä kotiin ja yritti lyödä. Siinä silmän räpäyksessä minä sain valtavan voiman. Tartuin häntä käsistä ja painoin koko voimallani sängyn päälle ja istuin itse hajareisin hänen päällee. Sanoin tytölle, että nyt ylittyi raja. Täällä määräävät vanhemmat. Nyt tuli kuri. Tyttö itki ja parkui. Siihen loppui kiukuttelu. Hänestä on tullut kunnon ihminen. Murkut etsivät rajojaan.
Kyllähän tuossa on nyt muutakin ongelmaa ollut kuin pelkkä rajojen etsiminen jos nyrkillä käydään kimppuun.
Syy löytyy yleensä sieltä vanhempien peilistä.
Vierailija kirjoitti:
Voimia sulle. Mun äidinrakkaus ei haalennut, vaikka tyttäreni teki kaikkea mahdollista paskaa ja jopa kokeili/käytti huumeitakin välillä. Oli pakko tehdä lasut ja laittaa lapsi huostaanotettavaksi jne...
Aikansa kutakin ja nyt on kaikki hyvin, teini-ikä voi olla todella vaikea ja raastava toisille. Tyttö on jo täysi-ikäinen, valmistunut ammattiin ja työelämässä ja hyvässä parisuhteessa.
Tsemppiä sulle, kyllä se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että minun pitäisi nähdä poikani sairauden ja päihdeongelman taakse. Mutta en enää näe sitä lasta, jota rakastin. Itkin monta vuotta joka päivä. Lopulta kyyneleet kuivuivat ja niin kuivui sydänkin. Kun riittävästi ottaa paskaa niskaan, vaikka kaikkensa on antanut, niin jopa äidinrakkaus haalenee. Tuskallinen toivon kipinä kyllä jää kiusaamaan. Kokonaan ei pysty luopumaan.
No kiva sulle.
Poikani on 24v. Hän on aineista psykoottinen ja käy päälle. Rikkoo ja riehuu puukon kanssa. Välillä mennään mustallamaijalla, välillä lanssilla.
Ei tämä tästä järjesty, etkä sinä selvästi tiedä yhtään, mistä puhut. Kaikille ei käy hyvin. Osalle kyseessä ei ole murrosikäisen kokeilu. Jotkut ihan oikeasti tuhoutuvat.
Varmasti tarkoitat hyvää, mutta tuo tuntuu yhtä kivalta kuin kertoisi viimeisimmästä flunssastaan syöpäpotilaalle.
Vierailija kirjoitti:
Nyt toivotan ryhtiä ja selkeää aikuisuutta äidille. Teini on kuitenkin lapsi vielä ja tarvitsee aikuisen ohjausta. Ole selkeä ja määrätietoinen jos vaan voit ja jaksat. Jos luovutan voi lapsesi tulevaisuus olla heikko. Ja pyydä apua jos on vaikka läheisiä mummia tms, tai sitten ihan viranomaisilta.
Niin, tytär kieltäytyy käymästä missään psykiatrian polilla tai kuraattorilla tai hoitajalla. Toki voin ja pystyn pakottamaan, mutta siitä seuraisi vain yhä enemmän riitoja. Eivätkä em. tahot ota häntä asiakkaakseen, koska hän ei tuota siellä mitää. Istuu vain, muttei puhu.
Tyttärellä on pitkä tukihenkilösuhde. Tukihenkilö on pettänyt luottamukseni, mutta tyttären takia tietysti jatkaa. Tosin tytärkään ei hänestä aina kerro kovin mairittelevia asioita, mutta yritän olla kuitenkin lojaali.
Ikävä asenne ap:lla. :( Todella harmillista lapsen puolesta.
Teini varmaan voisi tehdä itse omat sapuskansa? Saa mitä osaa tehdä.
Myy se mannneille.