En rakasta enää lastani

Pura häneen kaikki itkupotku. Loppujen lopuksi, sehän on hänen syynsä että syntyi. Olisi käyttänyt kortsua.

Osaako isä auttaa kotitehtävissä, josset itse ole käynyt koulua?

Yritättekö antaa teinille jotain parempia välineitä käsitellä voimakkaita tunteita?

Vierailija kirjoitti:

Ja sanon tämän ihan tos<br />

Et sitten osannut lukea, että näin tosiaan on. Tosin en ollut nuori lasten syntyessä, joskaan en vanhakaan. Jos olisit vaivautunut lukemaan, niin isänsä sairastui ja ero johtui siitä. Isän käytös muuttui sairastumisen myötä epätoivottavaan suuntaan. Oltiin yhdessä pitklti yli 20 vuotta, että ei tässä nyt miestä vaihdeta kuin paitaa.[/quote kirjoitti:

Niin myötä- kuin myötäkäymisissäkin.

Täällä kohtalotoveri. Mulla ja nuoremmalla tyttärellä ollut ongelmia vuosia jo. Asuu lastenkodissa nykyään. Hae lastensuojelusta apua. Yksi ilmoitus ei vielä johda mihinkään muuhun kuin että saat tukea. Sijoitus on pitkällinen prosessi ellei muu auta. Voimia

Mullakin on ihan älyttömän nirso teinityttö. Hän itse tekee ruokaa ja jos mun ruokani ei kelpaa niin hakee kaupasta nuudeleita. En todellakaan ala taistelemaan ruuasta, oon tyytyväinen, että syö jotakin.

Valitse taistelusi tarkkaan ja pidä niistä sitten kiinni. Älä uhriudu ja vollota. Voin kuvitella, että on sietämätöntä ja ehkä pelottavaakin teinin mielestä kuvailemasi oma käytöksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta jos on itse masentunut (?) ja laittaa ruuaksi vaikka pelkkää makaronia (kärjistäen) ja sitten jos joku siitä sanoo että voisi olla ravitsevampaakin ruokaa, uhriutuu. Minun äidillä oli tämän tyylistä. Tarpeisiin ei vastattu, jos niitä erehtyi pyytämään, loukkaantuminen, huuto ja itku päällä. Ei tule siitä rakastettu olo varsinaisesti. Ja niinhän täälläkin puhutaan, ei ole rakkauden tunnetta.

Olen kokki ja meillä syödään monipuolisesti, paitsi tytär ei syö.

Käytän aikaa tyttären tarpeisiin vastaamiseen paljon, tunteja päivässä. Autan läksyissä, jutellaan päivän tapahtumista ja elämästä ylipäätään, autan hiustenlaitossa, lemmikin hoitamisessa jne. mutta kun mikään ei riitä. Koko elämäni pyörii tyttären ympärillä.

Jos hän pompottaa ja hallitsee elämääsi, niin sinun pitää laittaa hänelle rajat.

Lempeästi, mutta jämäkästi.

Opettaa huolehtimaan myös itse asioistaan, ettei tarvitse kaikessa apua.

Onko hänellä joku turvattomuuden tunne, kun toimii noin?

Yleensä teini ei edes halua tuntikausia päivässä apua äidiltä.

Pakko sanoa että onneksi mulla ei ole tyttäriä, kuulostaa kammottavalta. En kyllä jaksaisi tuollaista natisijaa. Tehköön itse ruokansa iso ihminen. Mulla on poikia ja yksi heistä murrosiässä ja ihana poika on kaikin puolin.

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa että onneksi mulla ei ole tyttäriä, kuulostaa kammottavalta. En kyllä jaksaisi tuollaista natisijaa. Tehköön itse ruokansa iso ihminen. Mulla on poikia ja yksi heistä murrosiässä ja ihana poika on kaikin puolin.

Ja hekö eivät tee tyttäriä?

Kuulostaa niiiiiiiiin tyypilliseltä autismin kirjoilla olevan nuoren tytön käytökseltä. Mä olin ihan samanlainen hirviö, joka tuhosi välit vanhempiinsa jo pienenä lapsena. Välimme eivät vieläkään ole korjaantuneet vaikka olen jo 30-vuotias. Sairaudestani johtuen en ole edes työelämässä ja elän köyhyysrajalla. Olen häpeä suvulleni.

Itsem*rhani olisi varmaan ikääntyville vanhemmilleni valtava helpotus. Kaduttaa miksen tehnyt sitä jo teininä. 

Tsemppiä! Meillä on myös teinityttö, jonka kanssa on voimat lopussa. Ei ihan noin vakavaa, mutta kotona jatkuvasti jännitteinen ilmapiiri ja kaikki, mitä me vanhemmat teemme on väärin. Yritämme auttaa, perhetyö yrittää auttaa ja mikään ei johda mihinkään. Teinin todellisuudentaju on vääristynyt ja kokee itsensä uhriksi, vaikka koko perhe ja ammatti-ihmiset tekevät parhaansa ja paljon enemmän lapsen eteen. Uuvuttaa.

Kuvauksesi etäisesti voisi muistuttaa sitä, mitä oma äitini ehkä ajatteli minusta (tyttärestään) muutamia vuosia sitten. En itse haukkunut ruokia tms, mutta tuo raivoaminen ja nimittely kylläkin.

Oma näkökantani kun on se, että äiti oli monessa asiassa se syypää. Ei kyennyt olemaan vakaa, luotettava aikuinen juuri silloin kun sitä olisin eniten tarvinnut. Ei kunnioittanut rajojani ja yksityisyyttäni, joskus kävi myös käsiksi. Ei aidosti kuunnellut: minusta tuntui ettei häntä kiinnostanut paha oloni. Tärkeintä oli että kulissi pysyi pystyssä.

Kun minä huusin, hän huusi takaisin. Kun minä haukuin, hän haukkui monta kertaa pahemmin. Syvimmät arvet ovat muhun syntyneet äitini sanomisista. En käsittänyt, miksi ansaitsen tällaisen kohtelun, kun olen kuitenkin aidosti hyvä ihminen, menestyin koulussa yms. Luottamus meni täysin.

Pointtini on se, että missä vaiheessa tilanne on mielestäsi kärjistynyt noin pahaksi? Mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet? Äiti-tytär suhteessa on aina kaksi. Ei hän pelkästään ole ”toksinen”. En usko että konflikti on välttämätön. Sinun on oltava se, joka muuttaa ”taktiikkaansa”, sillä teini-ikäinen tyttäresi ei tule antamaan periksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa niiiiiiiiin tyypilliseltä autismin kirjoilla olevan nuoren tytön käytökseltä. Mä olin ihan samanlainen hirviö, joka tuhosi välit vanhempiinsa jo pienenä lapsena. Välimme eivät vieläkään ole korjaantuneet vaikka olen jo 30-vuotias. Sairaudestani johtuen en ole edes työelämässä ja elän köyhyysrajalla. Olen häpeä suvulleni.

Itsem*rhani olisi varmaan ikääntyville vanhemmilleni valtava helpotus. Kaduttaa miksen tehnyt sitä jo teininä. 

Meitä työttömiä on Suomessa yli 200 000, ja tälläkin hetkellä niitä synnytetään lisää.

Myös rajan yli pääsee.

Ohis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa että onneksi mulla ei ole tyttäriä, kuulostaa kammottavalta. En kyllä jaksaisi tuollaista natisijaa. Tehköön itse ruokansa iso ihminen. Mulla on poikia ja yksi heistä murrosiässä ja ihana poika on kaikin puolin.

Ja hekö eivät tee tyttäriä?

Niin tai hankalia teinipoikia ei ole olemassa :D

Ne yläasteen ja ostareiden lökäpöksyt, karkailevat kovikset ja räkikset, kotiinsa pelaamaan juuttuneet masentuneet ja yksinäiset finninaamat ja muut vastaavat nuoretkin on joidenkin äitien poikia.

Ja vastaavasti suurinosa teinitytöistä ei ole erityisen hankalia, monilla on oikein hyvät ja lämpimätkin välit äitinsä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ongelmat kummuta tuosta sinun, hänen, ja isän huonoista väleistä? Purkaako teini rikkinäisestä perheestä johtuvaa pahaa oloa näin? Minulla on 10 vuotta nuorempi pikkusisko, jolla on eri isä kuin minulla. Seurasin vierestä, kun heidän avioeronsa jälkeen äitini ja siskoni välit menivät todella huonoiksi. Samalla siinä oli myös todella huonot välit äitini ja ex-miehensä kanssa. Siskoni on sanonut, että hänen kiukuttelunsa ja raivokohtauksensa johtuivat siitä todella tulehtuneesta jännitteestä eronneiden vanhempien välillä. Mutta silloin varhaisteininä ei osannut sitä tietenkään selittää/ymmärtää. Lopulta äitini "heitti" siskoni ulos tämän ollessa 16-vuotias, ja hän meni asumaan isänsä luo. Hei eivät ole enää sen jälkeen juuri puhuneet. Nyt on mennyt jo vuosia ja siskoni on aivan ystävällinen ja fiksu ihminen teini-iästään huolimatta. Äitini yhä vain muistelee sitä teini-ikää ja lähes vihaa siskoani.

Ihan varmasti johtuu näistä elämäntapahtumista osin hänen käytöksensä. Hän on ollut aina temperamenttinen, mutta varmasti vaikutusta on tällä tilanteellakin. Elämä on näyttänyt hänelle sattumanvaraisuutensa jo hyvin varhain, hän oli 8-vuotias isänsä sairastuttua ja isä oli sairaalakierteessä kolme vuotta, välillä hengenvaarassakin.

Mutta minä olen väsynyt, lapsi on väsynyt, enkä näe oikein ulospääsyä tästä kierteestä.

Ja sanon tämän ihan tosissani kirjoitti:

Voisin lyödä mistä tahansa vetoa, että olette eroperhe ja sinä yh-äiti. Nykyajan trendi tuppaa olemaan, että nuorena nussitaan lapset ja sitten kohta erotaan. Ei ihme, jos lapsetkin myöhemmin oireilee.

Jaa. Mulla oli rakastava ydinperhe, silti "oireilin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta jos on itse masentunut (?) ja laittaa ruuaksi vaikka pelkkää makaronia (kärjistäen) ja sitten jos joku siitä sanoo että voisi olla ravitsevampaakin ruokaa, uhriutuu. Minun äidillä oli tämän tyylistä. Tarpeisiin ei vastattu, jos niitä erehtyi pyytämään, loukkaantuminen, huuto ja itku päällä. Ei tule siitä rakastettu olo varsinaisesti. Ja niinhän täälläkin puhutaan, ei ole rakkauden tunnetta.

Olen kokki ja meillä syödään monipuolisesti, paitsi tytär ei syö.

Käytän aikaa tyttären tarpeisiin vastaamiseen paljon, tunteja päivässä. Autan läksyissä, jutellaan päivän tapahtumista ja elämästä ylipäätään, autan hiustenlaitossa, lemmikin hoitamisessa jne. mutta kun mikään ei riitä. Koko elämäni pyörii tyttären ympärillä.

Jos hän pompottaa ja hallitsee elämääsi, niin sinun pitää laittaa hänelle rajat.

Lempeästi, mutta jämäkästi.

Opettaa huolehtimaan myös itse asioistaan, ettei tarvitse kaikessa apua.

Onko hänellä joku turvattomuuden tunne, kun toimii noin?

Yleensä teini ei edes halua tuntikausia päivässä apua äidiltä.

Luulen, että hän kokee turvattomuutta, koska olen tosiaan ainoa aikuinen, johon hän luottaa. On sanonut itse näin. Siksopä se, ettei itsellä homma pysy aina kasassa, niin tuntuu kamalalta.

Vierailija kirjoitti:

Ja sanon tämän ihan tosissani kirjoitti:

Voisin lyödä mistä tahansa vetoa, että olette eroperhe ja sinä yh-äiti. Nykyajan trendi tuppaa olemaan, että nuorena nussitaan lapset ja sitten kohta erotaan. Ei ihme, jos lapsetkin myöhemmin oireilee.

Jaa. Mulla oli rakastava ydinperhe, silti "oireilin".

Ja siirsin sen myös omiin lapsiin jotka eivät onneksi lisääntyneet.

Vierailija kirjoitti:

Ja sanon tämän ihan tosissani kirjoitti:

Voisin lyödä mistä tahansa vetoa, että olette eroperhe ja sinä yh-äiti. Nykyajan trendi tuppaa olemaan, että nuorena nussitaan lapset ja sitten kohta erotaan. Ei ihme, jos lapsetkin myöhemmin oireilee.

Jaa. Mulla oli rakastava ydinperhe, silti "oireilin".

Voi johtua siitä että vanhemmat eivät ehkä oikeasti ole olleetkaan niin lapsirakkaita. Mulla sama homma. Minutkin tehtiin yhteiskunnan painostuksen takia, ei oikeasta halusta. Onneksi nykyään lisääntyvät ne jotka oikeasti sitä haluavat. 

Mulla kotona 18-vuotias kotona asuva teinipoika. Ei olla oikein koskaan tultu juttuun, ja mulla on siitä aivan älyttömän huono omatunto ja montaa asiaa varmaan menneisyydestä muuttaisinkin jos voisin. 

Joskus tuntuu, että en rakasta, mutta kyllä mä rakastan. Huolehdin.