Lue keskustelun säännöt.
Elämäni ei ole koskaan ollut yksinäisempää kuin perheellisenä kotiäitinä.
20.02.2014 |
Mielialani on ollut jo pitkään alavireinen ja raskaan pikkulapsiarjen uuvuttama. Vanhoja ystäviä ei ole, elämät ovat ajautuneet erilleen ja suurin syy on se, etten kehtaa kuormittaa ketään omilla ongelmillani. Oma lapsuudenperheeni on pieni ja kaikilla perheenjäsenillä on keskenään vaikeuksia enkä voi kuvitellakaan uskoutuvani heistä kenellekään. Jaksaminen on sitä luokkaa, etten todellakaan jaksa lähteä perhekerhoihin tutustumaan uusiin ihmisiin, enhän jaksa edes vanhoja kavereita tavata. Mieheni kanssa olemme molemmat uupuneita ja mitään keskinäistä yhteyttä ei ole oikeastaan, hoidamme kaikella tarmolla lapsia, mutta siinä se. Hoitoapuakaan ei toki ole, ettemme mihinkään pääsisikään mitään suhdetta hoitamaan jne.
Kommentit (12)
Juuri tällaiseksi kuvittelen vanhemmuuden. Pitäisin tätä itse asiassa suhteellisen todennäköisenä tilanteena kohdallani. Toivottavasti esimerkkisi saa jonkun harkitsemaan lasten hankkimista toisenkin kerran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Amen. Minulla ihan sama. Joskus tuntuu, että tähän yksinäisyyteen kuolee. Ikävää on myös se, että aina on joku joka töksäyttää "sulla on sentään perhe, mitä sä valitat". Ihan kuin sitä yksinäisyyttä ei voisi tuntea perheellinen.
Ehkä sitä yksinäisyyttä ei tuntisikaan näin kovasti, jos miehen kanssa olisi jotain muutakin kuin arjen pyöritystä. Mutta kun ei ole, eikä ole ystäviäkään...
Sitä ne ruuhkavuodet teettävät. Itse jätin ruuhkavuodet välistä, ja nautin nyt ihanasta parisuhteesta, ystävistä ja vapaa-ajasta. Elämä on valintoja: jos ystävät ovat tärkeitä, heihin kyllä panostaa.
Sitä ne ruuhkavuodet teettävät. Itse jätin ruuhkavuodet välistä, ja nautin nyt ihanasta parisuhteesta, ystävistä ja vapaa-ajasta. Elämä on valintoja: jos ystävät ovat tärkeitä, heihin kyllä panostaa.
Kehtaa ja kehtaa... Harmillista tuossa eniten on se, että annat lapsillesikin mallin (oman lapsuudenperheesi perinnettä noudattaen), jossa perheenjäsenet eivät tule toimeen keskenään, ketään ei saa vaivata, kavereita ei tavata ja omat surut täytyy pitää sisällä, koska yhtään kenenkään puoleen ei saa kääntyä.
Tiedän, että on helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritä tsempata itsesi tuosta suosta edes lastesi takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän, että tuntuu siltä, ettei jaksa lähteä minnekään, mutta siitä lähtemisestä voi myös saada energiaa. Mulle se perhekerhossa käyminen antaa hirveästi energiaa, koska oon tavannut siellä todella kivoja äitejä. Osittain kaamea olo ja väsymys voi myös johtua siitä, että elämä on niin monotonista ja siitä puuttuu virikkeitä.
Mulla ei ollut erityistä tavoitetta tutustua äiteihin kerhossa, tavoitteena oli se, että lapsi saa seuraa. Mutta kummasti olen saanut myös itsellenikin tosi kivoja kontakteja muista äideistä. Ja kun niin paljon puhutaan siitä, että naiset ei muka osaa tukea toisiaan (mitä en kyllä muutenkaan allekirjoita) jne., niin tuolla kerhossa olen kokenut jotain aivan täysin päinvastaista. Sieltä olen saanut nimenomaan vertaistukea!
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 12:46"]
Sitä ne ruuhkavuodet teettävät. Itse jätin ruuhkavuodet välistä, ja nautin nyt ihanasta parisuhteesta, ystävistä ja vapaa-ajasta. Elämä on valintoja: jos ystävät ovat tärkeitä, heihin kyllä panostaa.
[/quote]
Kysymys: pystytkö olemaan empaattinen ystävillesi, jotka ovat tehneet erilaisen vailinnan kuin sinä, vai onko sinulle tärkeää myös oikeassa elämässä päästä kertomaan, että toisen elämä ei nyt olisi tuollaista, jos hän olisi samanlainen kuin sinun? Ja mistä ihmeestä tuollainen tarve muuten kumpuaa? Ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä valintoihinsa, harvemmin elävät vahingonilosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ihmetyttää tuo huolilla kuormittamisen kehtaaminen. Vaikka itse olet uupunut, ei ne muut ole, joille voisit puhua, tai tekevät selväksi todennäköisesti, jos eivät jaksa kuunnella. Vai ajatteletko huoliesi olevan niin suuret, että muut eivät niitä kestä? Itsellä oli tuollainen vääristymä joskus.... Voimia!
Entä jos olo on yksinäinen jo ennen tuota lasta? Eikö sen tekeminen antaisi päiville puuhaa ja ihmisen jonka seurassa viettää aikaansa?
Oma tilanteeni on nimenomaan tuollainen ja olen miettinyt parantaisiko lapsi sosiaalista elämääni. Olen tosi sosiaalinen. Viihtyisin päivät pääskytyksen jonkun seurassa. Yksinäni taas tylsistyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävä sanoa, mutta yksinäisyys on vain itsestä kiinni ja itse aiheutettua! Pitää nähdä vaivaa sen eteen, että alkaa juttelee toisten kanssa, tutustuu ja pyytää toisia kylään. Pitää lähteä kotoa yhteisiin tapahtumiin, kerhoihin, harrastuksiin jne. Tai jos on niin väsynyt, ettei vaan jaksa, kannattaa miettiä niitä väsymyksen syitä ja apua siihen. Miten saa nukuttua tarpeeksi, miten virkistyy, miten saisi lastenhoitoapua jne. Järjestelemään, suunnittelemaan ja toteuttamaan elämääsi siitä! Pitää nähdä vaivaa, se palkitsee.
11 tässä vielä.
Olen siis parisuhteessa ja ollut puolisoni kanssa jo 5 vuotta. Suurin osa yksinäisyydestä kumpuaa varmaan siitä että oma perheeni asuu toisella puolella suomea ja olen työtön, eli siis käytännössä yksin ja rahaton kaikki arkipäivät. Ja vähän viikonloppuisinkin kun mies haluaa harrastaa...
Voisit yrittää mennä töihin: helppoa jos sulla on työ odottamassa. Jos ei ole, niin sitten on jaksettava etsiä uusi työ.
Kerran viikossa voisitte lisäksi palkata lastenvahdin ja olla muutaman tunnin rauhassa miehen kanssa. Usein työelämä on helpompaa kuin kotona kökkiminen pienten kanssa. Sulle se voisi olla oikea ratkaisu.