Lue keskustelun säännöt.
Miksi suurperheen äidit,inhoatte meitä yhden lapsen äitejä?
20.02.2014 |
Niin miksi se teitä rassaa? minulta yhden lapsen äidiltä kysellään aina miksi emme tee toista ja saarnataan sisaruksien tärkeydestä, siitä kuinka ainokaisesta tulee lellitty yms. Itse en huomauttele kenenkään lapsiluvusta minusta saa tehdä niin paljon lapsia kuin haluaa.
Kommentit (34)
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 11:25"]
Uskoisin, että monet yksilapsisten perheiden ihmettelijät ovat ihan aidosti huolissaan lapsesta. Minä olen ainoa lapsi ja kärsin siitä kovasti. En minä lapsena olisi sisaruksia halunnut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, huomaan kaipaavani sisaruksia kovasti. Samoin useimmat muut ainoat lapset, joita tunnen. Yksi on sitä mieltä, ettei kaipaa sisaruksia, eli ei voi suoraan sanoa, että kaikki tuntevat näin.
Kuitenkin tieto siitä, ettei minulla ole sitä elämän pisintä ja yhtä tärkeimmistä ihmissuhdetta ja että vanhempieni vanhetessa minä olen ainoana ottamassa vastuuta, surettaa minua kovasti.
Minulle oli hyvin tärkeää, että saisin useamman lapsen. Kolmea toivoimme, mutta kaksi saimme, kolmas todennäköisesti tappaisi minut, joten emme todellakaan ota riskiä. Olen vahvasti sitä mieltä, että parempi elävä äiti yhdelläkin lapsella kuin kuollut kahdella.
Vastapainoksi en ymmärrä myöskään suurperheitä, koska en jaksa uskoa, että kaikki lapset niissä saavat tarpeeksi huomiota ja kahdenkeskistäkin aikaa vanhempiensa kanssa.
En kuitenkaan tuomitse ketään, joka lapsestaan/lapsistaan huolehtii. Ei kaikkien tarvitse ajatella samalla lailla kuin minun. Toivoisin vain vanhempien ajattelevan lastaan/lapsiaan useammassakin asiassa ja tekevän päätöksiä myös sen mukaan. Joskus on varmasti parempi jättää vain yhteen lapseen, sitä en kiellä alkuunkaan.
[/quote]
ihan han mielenkiinnosta, miten olet kärsinyt? Miten uskot, että elämäsi olisi parempaa jos sinulla olisi sisarus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 16:47"]
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 11:25"]
Uskoisin, että monet yksilapsisten perheiden ihmettelijät ovat ihan aidosti huolissaan lapsesta. Minä olen ainoa lapsi ja kärsin siitä kovasti. En minä lapsena olisi sisaruksia halunnut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, huomaan kaipaavani sisaruksia kovasti. Samoin useimmat muut ainoat lapset, joita tunnen. Yksi on sitä mieltä, ettei kaipaa sisaruksia, eli ei voi suoraan sanoa, että kaikki tuntevat näin.
Kuitenkin tieto siitä, ettei minulla ole sitä elämän pisintä ja yhtä tärkeimmistä ihmissuhdetta ja että vanhempieni vanhetessa minä olen ainoana ottamassa vastuuta, surettaa minua kovasti.
Minulle oli hyvin tärkeää, että saisin useamman lapsen. Kolmea toivoimme, mutta kaksi saimme, kolmas todennäköisesti tappaisi minut, joten emme todellakaan ota riskiä. Olen vahvasti sitä mieltä, että parempi elävä äiti yhdelläkin lapsella kuin kuollut kahdella.
Vastapainoksi en ymmärrä myöskään suurperheitä, koska en jaksa uskoa, että kaikki lapset niissä saavat tarpeeksi huomiota ja kahdenkeskistäkin aikaa vanhempiensa kanssa.
En kuitenkaan tuomitse ketään, joka lapsestaan/lapsistaan huolehtii. Ei kaikkien tarvitse ajatella samalla lailla kuin minun. Toivoisin vain vanhempien ajattelevan lastaan/lapsiaan useammassakin asiassa ja tekevän päätöksiä myös sen mukaan. Joskus on varmasti parempi jättää vain yhteen lapseen, sitä en kiellä alkuunkaan.
[/quote]
ihan han mielenkiinnosta, miten olet kärsinyt? Miten uskot, että elämäsi olisi parempaa jos sinulla olisi sisarus?
[/quote]
Minulla on paljon hyviä ystäviä, mutta heillä useimmilla on omat sisaruksensa, joiden kanssa läheisyys on ihan omaa luokkaansa, vaikkeivät he usein tapaisikaan. Kaikillahan näin ei tietenkään ole, mutta omassa lähipiirissäni suurin osa sisaruksista kokee toisensa korvaamattomana rikkautena.
Heillä oli joku, joka oli paikalla heidän kasvaessaan, oli lapsuus sitten ihanaa, tavallista tai suorastaan kamalaa, helpompaa se olisi kuitenkin ollut jakaa.
Isoäitini kuollessa isoisää oli auttamassa hautajaisjärjestelyissä ja perimisasioissa kuusi henkeä. Isoisän joutuessa dementoituneena hoitoon, asiaa oli järjestelemässä kuusi henkilöä, samoin kuin isoisän tarvitessa apua ennen siirtymistä hoitoon. Rankkaa yhdelle hengelle, kun kyseessä on myös psyykkisesti rankka aika itselle.
Ylipäänsä sisarussuhde on yleensä ihmisen elämän pisin ihmissuhde. Ja monesti hyvin läheinen, eri tavalla luonnollisesti kuin puolisoilla tai ystävien kesken, mutta korvaamattomalla tavalla intiimi.
Minulle itselleni olisi ollut helpompaa jakaa rankka lapsuuteni toisen kanssa, ehkä vanhempieni odotukset eivät olisi kohdistuneet yksin minuun ja olleet siksi niin musertavia, minusta olisi ihana myös muistella lapsuuden ihania aikoja yhdessä jonkun kanssa, joka olisi ollut paikalla ja joka toivon mukaan ymmärtäisi. Lisäksi olisi mukava joskus jutella jonkun kanssa, että tapahtuiko kaikki oikeasti niin, kuin joskus muistaa tai onko toisella hajuakaan miksi näen sellaisia toistuvia unia.
Minulla on tosiaan myös ystävä, joka ei koe jääneensä mistään paitsi ainoana lapsena, että en halua yleistää.
Voihan sitä paitsi oikeasti olla, että minulla on ulkopulisena ihan naurettavan romantisoitu kuva sisaruussuhteista, mutta koen olevani tässä asiassa juurikin sitä, ulkopuolinen.
Yksilapsisuus on lähes yhtä tuomittavaa kuin vapaaehtoinen lapsettomuus. Ainakin vauva.fi:n av:lla.
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 10:43"]
Yksilapsisuus on lähes yhtä tuomittavaa kuin vapaaehtoinen lapsettomuus. Ainakin vauva.fi:n av:lla.
[/quote]
Joo mutta tuntuu se ihan live-elämässäkin olevan, koska tunnen 3-5 lapsen äitejä ja kaikki tuntuvat tuomitsevan yksilapsisuuden.
Ketä kiinnostaa ihan oikeasti jonkun suurperheen äidin mielipiteet? Varsinkaan toisten lapsiluvusta? Omalla työpaikalla nämä 3-4 lapsen äidit ovat niitä pahimpia prinsessoja, varsinkin nyt kun ovat lähestymässä vaihdevuosi-ikää.
Ei minua ainakaan. Suosittelen samaa sinullekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka sanonut että inhoaa? Minulta kahden lapsen äidiltä kysytään miksi kaksi ja tuleeko lisää. Enkä oleta että nämä yhden tai useamman lapsen äidit inhoaisivat minua tai muita. Eiköhän kyse ole vain uteliaisuudesta. Itse hankin kaksi kun halusin ja enempää ei tule. Mutta jokainen tyylillään.
Meillä on onneksi tuttavapiirissä paljon yksilapsisia perheitä ja lapsen päiväkodissakin on paljon 5v ainokaisia, joille ei sisaruksia suunnitella. Kun meitä on näin paljon, niin meitä pidetään täällä ihan normaaleina!
Suurperheiset eivät useinkaan ymmärrä muiden valintoja, joten parasta vain vältellä kuuntelemista, jos ei halua ärsyyntyä yksisilmäisestä suhtautumisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan tavannut yhden lapsen vanhempaa, jolla olisi ollu tarvetta tiedustella mitä mieltä olen hänen lapsiluvustaan. Myöskään he eivät olet tulleet esittämään mielipiteitä minun lapsiluvustani. Vielä vähemmän olen kuullut niinkin voimakkaista tunteista kuin inho toisen perheen lapsilukua kohtaan.
ap, millaisissa ympyröissä liikut? Keskustellaanko teillä päin yleensäkin tällaisista asioista paljon?
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 10:59"]
En ole koskaan tavannut yhden lapsen vanhempaa, jolla olisi ollu tarvetta tiedustella mitä mieltä olen hänen lapsiluvustaan. Myöskään he eivät olet tulleet esittämään mielipiteitä minun lapsiluvustani. Vielä vähemmän olen kuullut niinkin voimakkaista tunteista kuin inho toisen perheen lapsilukua kohtaan.
ap, millaisissa ympyröissä liikut? Keskustellaanko teillä päin yleensäkin tällaisista asioista paljon?
[/quote]
Ainakin miehen parhaan kaverin vaimo joka odottaa viidettä lasta jankuttaa joka käynnillä meidän yksilapsisuudesta, myös pari muuta tapausta tiedän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän siitä yhdestä lapsesta jankataan ja suorastaan painostetaan tekemään lisää lapsia. Sanon suoraan, että lääkäri on kieltänyt lisääntymästä enempää. Meinasi mennä sekä minun että ainokaisen henki synnytyksessä. Se ainokainen kärsisi taatusti enemmän jos heittäisin henkeni sisarusta väsätessä.
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 11:02"]
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 10:59"]
En ole koskaan tavannut yhden lapsen vanhempaa, jolla olisi ollu tarvetta tiedustella mitä mieltä olen hänen lapsiluvustaan. Myöskään he eivät olet tulleet esittämään mielipiteitä minun lapsiluvustani. Vielä vähemmän olen kuullut niinkin voimakkaista tunteista kuin inho toisen perheen lapsilukua kohtaan.
ap, millaisissa ympyröissä liikut? Keskustellaanko teillä päin yleensäkin tällaisista asioista paljon?
[/quote]
Ainakin miehen parhaan kaverin vaimo joka odottaa viidettä lasta jankuttaa joka käynnillä meidän yksilapsisuudesta, myös pari muuta tapausta tiedän.
[/quote]
Kerro minulle millaisia ystäväsi ovat
niin minä kerron sinulle millainen sinä olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se voi olla puhtaasti kateutta, ajatellaan : Sinä se pääset helpolla. Ei kannate välittää marisijoista, kannattee ymmärtää vaan heitä:).t. 7 lapsen äiti
Mulle ei ole koskaan kukaan sanonut miksi vaan yksi lapsi. Ystävät tietää miksi ei ja tuntemattomille aivan sama. Lapseni sai 11 v myöhemmin siskopuolen ja on myös 2 velipuolta. Ihan kiva että on sisaruksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kyllä ymmärrän ap:n aloituksen.. Olimme yksilapsinen perhe pitkään ja tutuksi tulivat 3-4 lapsen äideiltä mm.
- jatkuvat neuvot ja ohjeistukset asioihin, joita tein eril tavalla kuin he, enkä siis kysynyt neuvoja!
- jatkuva vähättely ihan kaikesta alkaen siitä, etten voi/saa olla väsynyt, kun lapsia on vain yksi ja päättyen siihen, että valitusoikeus kaikesta on vain heillä. Meillä lapsi toki oli helppo, mutta parin pahan yön jälkeen pohdin kaverilleni, siirtäisinkö tapaamisen, kun väsyttää niin pirusti ja haukottelen koko ajan. Olin kuulemma aivan kohtuuton, koska eihän hänkään peru tapaamisia väsymyksen takia, vaikka lapsia on neljä ja valvottavat ihan koko ajan. Minulla ei ollut oikeutta olla väsynyt eikä tuntea eikä kokea mitään negatiivista, koska minulla oli vain yksi lapsi ja yhden lapsen kanssa elämä on ilman muuta pelkkää juhlaa. Edelleen kahden lalpsen äitinä totean, että on aivan sama, onko lapsia yksi vai kaksi, jos on valvonut kaksi yötä putkeen, niin on tasan yhtä väsynyt lapsiluvusta riippumatta! Mutta tietenkin tilanne voi olla eri, jos lapsia on kolme tai neljä. Siinä vaiheessa ehkä se kahden yön valvominen on jotenkin pahempaa...
- ivallinen suhtautuminen muiden huomioimiseen. Kun yritin sanoa, että lapsi tekee hampaita ja on pahantuulinen enkä oikein haluaisi sen takia mennä kirjastoon, sain palkaksi saarnan, että lapsilla on aina jotain eikä näiden takia pidä muuttaa omia menojaan. Okei, se ehkä pätee neljän lapsen äitiin, mutta minä ajattelen muitakin kirjastossa olijoita ja teen reissuni kirjastoon mielellään silloin, kun lapseni ei puhkea kipuitkuun kesken kaiken. Ainahan näitä ei voi välttää mutta jos oikeasti tietää, että lapsella on kipua, niin miksi hemmetissä pitää antaa kaikkien siitä kärsiä.
Minusta paras perhekoko on sellainen, että vanhemmat pystyvät vielä huomioimaan muitakin ihmisiä eivätkä jyrää lapsineen kaikkialle vain sillä oikeudella, että voivat tehdä vapaina ihmisinä, mitä huvittaa. Muiden huomioiminen on mielestäni peruskäytöstapoja, joita ehkä pikkulapsiperhehulinassa helposti unohtaa. Itkevän lapsen kanssa ei tarvitse jäädä sisälle jumittamaan mutta ei sitä välttämättä tarvitse tunkea museoon, teatteriin tai kirjastoon juuri silloin, kun tietää, että sitä itkua saattaa olla tavallista enemmän.
Ehkä jos niitä lapsia pukkaa monta peräkkäisinä vuosina, ei voi enää valita tällaisia hienotunteisuuden osoituksia kanssaihmisiä kohtaan, mutta toisaalta, sekin on valinta, että niitä lapsia tekee tiiviisti peräkkäin eikä muiden ihmisten pitäisi joutua kantamaan siitä kärsimystä. Lapset toki itkevät ja usein niin, ettei sitä voi ennakoida mutta jos voi, on kohteliasta välttää hiljaisia paikkoja.
Niin, ja yksilapsisena sain tosiaan kuulla jatkuvasti, miksi meillä ei ole kakkonen tulossa, ja kakkosen jälkeen ihmeteltiin sitä kolmosen puutosta. Hassuinta tosiaan on, että yksi- ja kaksilapsiset eivät näitä juttuja kysele vaan aina ne isomman perheen pykääjät.
Ei oo kukaan muu painostanut toisen lapsen suuntaan kuin anoppi, itse kaksilapsisen suurperheen äiti.
Olen suurperheen äiti, mutten ole koskaan ihmetellyt toisten lapsilukuja, saatika sitten, että asia olisi herättänyt minussa sen suurempia tunteita.
Toki jos tiedän jonkun parin kärsivän sekundäärisestä lapsettomuudesta, toivon, että tärppäisi. Ehkä enemmän tunteita herättäisi pari, jonka lapset on ihan hunningolla / huostaanotettu ja uutta vaan pukkaisi.
Pelkoa, vihaa ja kateutta siitä, että joku "pääsee helpommalla"?
Uskoisin, että monet yksilapsisten perheiden ihmettelijät ovat ihan aidosti huolissaan lapsesta. Minä olen ainoa lapsi ja kärsin siitä kovasti. En minä lapsena olisi sisaruksia halunnut, mutta mitä vanhemmaksi tulen, huomaan kaipaavani sisaruksia kovasti. Samoin useimmat muut ainoat lapset, joita tunnen. Yksi on sitä mieltä, ettei kaipaa sisaruksia, eli ei voi suoraan sanoa, että kaikki tuntevat näin.
Kuitenkin tieto siitä, ettei minulla ole sitä elämän pisintä ja yhtä tärkeimmistä ihmissuhdetta ja että vanhempieni vanhetessa minä olen ainoana ottamassa vastuuta, surettaa minua kovasti.
Minulle oli hyvin tärkeää, että saisin useamman lapsen. Kolmea toivoimme, mutta kaksi saimme, kolmas todennäköisesti tappaisi minut, joten emme todellakaan ota riskiä. Olen vahvasti sitä mieltä, että parempi elävä äiti yhdelläkin lapsella kuin kuollut kahdella.
Vastapainoksi en ymmärrä myöskään suurperheitä, koska en jaksa uskoa, että kaikki lapset niissä saavat tarpeeksi huomiota ja kahdenkeskistäkin aikaa vanhempiensa kanssa.
En kuitenkaan tuomitse ketään, joka lapsestaan/lapsistaan huolehtii. Ei kaikkien tarvitse ajatella samalla lailla kuin minun. Toivoisin vain vanhempien ajattelevan lastaan/lapsiaan useammassakin asiassa ja tekevän päätöksiä myös sen mukaan. Joskus on varmasti parempi jättää vain yhteen lapseen, sitä en kiellä alkuunkaan.
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 11:05"]
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 11:02"]
[quote author="Vierailija" time="20.02.2014 klo 10:59"]
En ole koskaan tavannut yhden lapsen vanhempaa, jolla olisi ollu tarvetta tiedustella mitä mieltä olen hänen lapsiluvustaan. Myöskään he eivät olet tulleet esittämään mielipiteitä minun lapsiluvustani. Vielä vähemmän olen kuullut niinkin voimakkaista tunteista kuin inho toisen perheen lapsilukua kohtaan.
ap, millaisissa ympyröissä liikut? Keskustellaanko teillä päin yleensäkin tällaisista asioista paljon?
[/quote]
Ainakin miehen parhaan kaverin vaimo joka odottaa viidettä lasta jankuttaa joka käynnillä meidän yksilapsisuudesta, myös pari muuta tapausta tiedän.
[/quote]
Kerro minulle millaisia ystäväsi ovat
niin minä kerron sinulle millainen sinä olet.
[/quote]
Niin, siis tässä tapauksessako kuittailua kuulevan henkilön pitäisi kertoa miehelleen, että pistäpä välit poikki ystävään, koska tämän vaimo ei oikein ymmärrä olla puuttumatta perheen asioihin? Mielestäni tämä menee vähän samaan sarjaan kuin ikävät sukulaiset, joita nyt on vain pakko sietää, jotta välit niihin mukaviin säilyisivät. Kuittailuja kuuleva ei siis ole itse valinnut tätä naista ystäväkseen.
Ja vain isot perheet "inhoavat" pienperheitä? On niitä lapsettomia ja yksi-kaksilapsisia perheitäkin, jotka "inhoavat" suurperheitä. Ei tuossa ilmiössä ole kyse lapsiluvusta tai varsinaisesta inhosta, vaan ymmärtämättömyydestä joka syntyy arjen ja elämän erilaisuudesta, silloinkin kun ollaan samassa veneessä (=lastattu mukuloilla). Ympäristö, kokemukset ja elämäntilanne luovat ne rajoitteet ja mahdollisuudet, joiden mukaan ihminen päätyy parhaaksi katsomiinsa valintoihin, mikä muokkaa mielipiteitä ja näkemyksiä yksilöllisiksi.
Itse olen pk-seudulla asuva, työssäkäyvä, yhden liki kouluikäisen lähivanhempi (lapsi viettää runsaasti aikaa myös etällä), ja kyllähän arkemme on satavarmasti hyvin erilaista verrattuna esim. omakotitalossa maalla asuvaan perheeseen, jossa äiti hoitaa kotona vaikkapa 4kpl 1-7-vuotiaita. Joten onko se nyt niin yllättävää, että sisarusten olemassaolo on ihan eri tavalla tärkeää esimerkkiperheessä kuin omassani? Tai reagoiminen esim. valvomiseen on erilaista, kun se on poikkeustila eikä jotain, joka on kuulunut pitkään osana arkea? Tai asioiden tekeminen on hankalampaa, kun on ensi kertaa tilanteessa verrattuna siihen, että on kertaamassa 3. tai 4. kertaa?
Kun ihminen kohtaa asian, joka ei sopisi hänen elämäntyyliinsä, on hyvin helppo pudota siihen kuoppaan, ettei se sitten sopisi muillekaan. Kun vain kaikki muistaisivat, ettei ne asiat oikeasti niin mustavalkoisia ole, tarvitsisi tällaisiakin kysymyksiä pohtia vähemmän.