Lue keskustelun säännöt.
Lapseni on narkomaani
Kommentit (50)
Halaus sinulle ap! itse olen aikoinani ollut suonensisäisten huumeiden käyttäjä. taisin piikittää ensimmäisen kerran 18-vuotiaana. Heroiini tai subutex ei ollut juttuni, jäin koukkuun piriin. Toivon todella, että lapsesi pääsisi irti huumeista. Rehellisesti sanottuna pelkään hänen heräävän tuosta helvetistä monen vuoden käytön jälkeen. Ja sitä vaikeampaa niistä on päästä irti. Vanhoista ystävistäni suurin osa on kuollut, muutama on päässyt irti aineista. Heistä ei olisi sitä uskonut, joten toivon lapsesi olevan yksi heistä :) Pahoittelut rehellisestä mielipiteestäni, mutta tässä asiassa ei voi kaunistella. Koita pysyä vahvana, moni vanhempi on luovuttanut. Edesmenneen ystäväni äiti sanoi, että lopulta hänen lapsensa kuolema oli helpotus. Hän seurasi monet kerrat vieressä miten poika piikitti itseensä huumeita. Toivon todella, että lapsesi pääsee eroon huumeista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos halauksesta 28 :)
Tiedän realiteetit, ei tarvi pahoitella sanomista.
Vajaa 3 vuotta on takana, lapsen kunto on jo niin huono fyysisesti ja käyttömäärä suuri, asioita elämässä mennyt korjaamattomastikkin pieleen. Tiedän että jos ei lopu, tulevaisuus ei ole pitkä. ap
Voimia sinulle, ap. Onko lapsella sisaruksia? Millainen tilanne heillä?
Ja en luovuta, lapseni on lapseni aina. Välimme ovat hyvät. Yhdessä vaiheessa eivät olleet, aika jolloin luulin hänen olevan kuivilla ja hän salaili sitä ettei ole. Onnistui siinä aika kauan, vaikka ajattelin että huomaisin. Ehkä en halunnut nähdä. ap
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 16:57"]
Voimia sinulle, ap. Onko lapsella sisaruksia? Millainen tilanne heillä?
[/quote]
On sisaruksia, ei huumeongelmaa. Ja kiitos :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äidillä myös sama tilanne. Veljeni nyt 28v ja käyttänyt myös suunnilleen 19v lähtien. Välissä ollut enemmän ja vähemmän kuivilla, joskus ilman asuntoa ym. Tällä hetkellä tila ilmeisesti vähän parempi vaikka häntä en ole pariin vuoteen nähnytkään enkä usko, että hän mua enään edes tunnistaisi. On ihan pihalla ja jonkin asteinen psykoosikin joskus ollut...
Samoin perhetuttavien 19v tytär jäi vähän aikaa sitten kiinni huumeista. Meni sitten hetkeksi isänsä luo asumaan ja pääsi irti koukusta, mutta kun muutti takaisin omaan asuntoon loppui muutaman viikon kuluttua taas yhteyden pito ja kun äiti meni asuntoon tarkistamaan tilannetta niin täys huumetouhu ollut siellä päällä :/
Voimia kovasti ap. Minunkin äitini välillä käy etsiskelemässä veljeä ties mistä huumeluolista jos ei ole pitkään aikaan saanut yhteyttä ja jatkuvasti pelkää milloin poliisista soitetaan, että veli on tappanut itsensä tai jonkun muun taikka tullut tapetuksi. Onpa kerran käyty äitini ovella uhkailemassa ja käsketty maksamaan veljeni huumevelkojakin, onneksi oli silloin äidin miesystävä siellä niin sai uhkailijan edestä oven kiinni ym..
Tuttuja pelkoja 33 :(
Poistun ja palailen myöhemmin, jos joku vielä jotain haluaa kysellä/keskustella. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 17:07"]Minun äidillä myös sama tilanne. Veljeni nyt 28v ja käyttänyt myös suunnilleen 19v lähtien. Välissä ollut enemmän ja vähemmän kuivilla, joskus ilman asuntoa ym. Tällä hetkellä tila ilmeisesti vähän parempi vaikka häntä en ole pariin vuoteen nähnytkään enkä usko, että hän mua enään edes tunnistaisi. On ihan pihalla ja jonkin asteinen psykoosikin joskus ollut...
Samoin perhetuttavien 19v tytär jäi vähän aikaa sitten kiinni huumeista. Meni sitten hetkeksi isänsä luo asumaan ja pääsi irti koukusta, mutta kun muutti takaisin omaan asuntoon loppui muutaman viikon kuluttua taas yhteyden pito ja kun äiti meni asuntoon tarkistamaan tilannetta niin täys huumetouhu ollut siellä päällä :/
Voimia kovasti ap. Minunkin äitini välillä käy etsiskelemässä veljeä ties mistä huumeluolista jos ei ole pitkään aikaan saanut yhteyttä ja jatkuvasti pelkää milloin poliisista soitetaan, että veli on tappanut itsensä tai jonkun muun taikka tullut tapetuksi. Onpa kerran käyty äitini ovella uhkailemassa ja käsketty maksamaan veljeni huumevelkojakin, onneksi oli silloin äidin miesystävä siellä niin sai uhkailijan edestä oven kiinni ym..
[/quote]
Jatkan vielä. Tosiaan veljen tila vain paheni nelisen vuotta sitten, kun isämme kuoli kolarissa. Oli hänen kanssaan läheisempi ja piti enemmän yhteyttä. Ja yhteyden pitoa vaikeuttaa vielä sekin, kun on luottotiedot menneet niin ei saa kunnon puhelinliittymää, joten koko ajan uusi prepaid liittymä ja numero, jota ei tietysti kerro kenellekkään perheenjäsenille.
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 16:48"]
Halaus sinulle ap! itse olen aikoinani ollut suonensisäisten huumeiden käyttäjä. taisin piikittää ensimmäisen kerran 18-vuotiaana. Heroiini tai subutex ei ollut juttuni, jäin koukkuun piriin. Toivon todella, että lapsesi pääsisi irti huumeista. Rehellisesti sanottuna pelkään hänen heräävän tuosta helvetistä monen vuoden käytön jälkeen. Ja sitä vaikeampaa niistä on päästä irti. Vanhoista ystävistäni suurin osa on kuollut, muutama on päässyt irti aineista. Heistä ei olisi sitä uskonut, joten toivon lapsesi olevan yksi heistä :) Pahoittelut rehellisestä mielipiteestäni, mutta tässä asiassa ei voi kaunistella. Koita pysyä vahvana, moni vanhempi on luovuttanut. Edesmenneen ystäväni äiti sanoi, että lopulta hänen lapsensa kuolema oli helpotus. Hän seurasi monet kerrat vieressä miten poika piikitti itseensä huumeita. Toivon todella, että lapsesi pääsee eroon huumeista!
[/quote]
Mulla lähes samanlainen stoori. Aloin käyttää amfetamiinia 16 vuotiaana, tätä ennen oli polttanut pilveä ja syönyt lääkkeitä väärin pari vuotta. 19 vuotiaana piikitin täyspäiväisesti (mitä milloinkin sain, lähinnä piriä), painoin 36kg ja mulla oli pahoja sydänoireita. Vedin subuöverit,jouduin teholle, säikähdin pahasti ja vähensin käyttöä. 23 vuotiaana olin poikaystäväni (entinen piridiilerini) kanssa yrittänyt puoli vuotta kuiville. Käytettiin 5-8 krt kuussa amfetamiiniä, muuten lähinnä lääkkeitä ja pilveä. Sitten tulin raskaaksi ja lopetin seinään kaiken. Tästä aikaa 4 vuotta ja sen jälkeen en ole kamaan koskenut, mies vetänyt kaksi kertaa piriä mun selän takana, tein selväksi että kerta vielä ja sit saa mennä. Meillä siis yhteinen lapsi.
Mä kävin aikanaan katkot ja hoidot ja niistä ei ollut mulle mitään hyötyä. Katkolla oli hyvä käydä lepäämässä kun nuppi alkoi heittää liikaa ja kun sossumassit pätkähti tilille niin oli kiire kylille. Raskaaksi tulo (toisen kerran, ekalla kerralla 21 vuotiaana tein abortin, ymmärsin sentään suojella syntymätöntä lasta) sai mut pysähtymään ja kasvattamaan selkärangan. Lopettaminen oli helvetin vaikeeta mutta nyt olen ylpeä itsestäni. Mulla on ihana, terve lapsi, koulutus ja vakituinen työpaikka. Miehellä myös vakituinen duuni nykyään.
Mutta pointtina on se että siitä voi selvitä mutta jokainen tarvitsee oman pohjakosketuksensa ennenkuin voi alkaa nousta ylöspäin. Mä en katkoilla tuntenut oleva "niin nisti" kuin herskanarkkarit jotka tykittäneet vuosikymmeniä, olin olevinani parempi ja kielsin ongelmani laadun. Sitten kun tuli pohja vastaan, sain halua ponnistaa ylöspäin.
Äidiltäni olen pyytänyt anteeksi ja ollaan juteltu millaisessa painajaisessa hän eli vuosikaupalla. Kun ei uskalla poistua kännykän luota hekeksikään, on hälytysvalmiudessa 24/7, kun saa soitella ja selitellä sukulaisille miksi mulle ei saa antaa rahaa, kestää mun raivon ja vihan huonolla hetkellä ja epätoivoiset puhelut yön pikkutunteina. Pahimmalta jotenkin tuntuu yksi äitinpäivä kun meni porukoille subutexnuokuissa, sekoilin kahvipöydässä ja nukuin/nuokuin nojatuolissa 4 tuntia, heräsin kuola poskella, pummasin rahaa ja lähdin vieroitusoireissani litomaan. Kaikki tämä äidin, äidin miesystävän ja pikkusisarusteni nähden. Olen tehnyt paljon pahempiakin temppuja, mutta jostain syystä tuo tapahtuma aiheuttaa erityistä ahdistusta.
En osaa neuvoa sinua ap. Ketään ei voi pakottaa. Niin kauan kun lapsesi ei ole valmis muuttamaan elämäntapaansa, keinosi ovat olemattomat. Viimeistään silloin kun lapsesi saa oman pohjakosketuksensa, asiat voivat muuttua. Mutta eivä välttämättä edes silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myötätuntoa kaikille niille, joita asia läheltä koskettaa.
En tiedä onko tästä mitään apua, mutta juuri tänään luin paperi-IS:sta jutun Anita Korhosesta, jonka tytär oli narkkari yli 20 v. Tytär on ollut nyt kuivilla 6 v. Korhonen on kirjoittanut kokemuksistaan kolme kirjaa, ehkä niistä olisi sinulle apua. Kannustaisin myös hakemaan vertaistukea. Ystäviltä saat varmaan myötätuntoa, mutta saman kokeneet/ kokevat ihmiset tietävät täsmälleen miltä sinusta tuntuu ja millaista sinun arkesi on, konkreettisesti. Heiltä voit myös saada konkreettisia neuvoja siihen, onko lapsellesi ylipäänsä mitään apua tarjolla. Täysi-ikäisen narkkarin (tai juopon) saaminen pakkohoitoon lienee Suomessa lähes mahdotonta. En tiedä mitä kriteereitä sille on.
Paljon voimia ja jaksamista.
PS
Turhaan syyttelet itseäsi tai pyörittelet menneitä asioita. Et voi kääntää kelloa taaksepäin; se mikä on tapahtunut on tapahtunut. Sinulla on varmaan tässä hetkessä riittävästi kuormaa, älä hae menneisyydestä lisää.
Ap ehti vielä hetkeksi paikalle..
Hienoa että selvisit 37, samoin 28, aiemmin en huomannut sanoa. Kiitos 38. Olen todella positiivisesti yllättynyt että ketju on pysynyt lähes kokonaan asiallisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 21:45"][quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 21:36"]
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 21:17"]
[quote author="Vierailija" time="13.02.2014 klo 21:13"]
Minunkin poikani on. Hän on vasta 17, lastensuojelusta emme saaneet apua.
[/quote]
Otan osaa. Avun saaminen on ylipäätään lähes mahdotonta, vaikka olisi sitä omaa tahtoakin. Tämä subutexhan tuli nimenomaan hoidoksi.. nyt suurin ongelma.
ap
[/quote]
Ap vielä.
En osaa sanoa auttaako sekään, mutta ehdottomasti yrittäisin hakea paikan pakkohoitoon, mitä tahansa kautta. Kun on kyse alaikäisestä, on vielä edes mahdollisuus koittaa tehdä jotain. Täysi-ikäistä ei tahdonvastaiseen hoitoon saa, käytännöllisesti katsoen mitenkään.
[/quote]
Tuo on ihan väärin ettei saa. Kyllä pitäisi saada, koska saahan psykiatriseenkin pakkohoitoon sellaisilla kriteereillä että on vaaraksi itselleen tai muille.
Mitä muuta tuo sitten on, kuin vaaraksi olemista? Sekä itselleen, mutta myös muille ainakin siinä vaiheessa kun tekee rikoksia.
[/quote] valitettavasti pakkohoitoon tarvitaan vielä painavampia syitä. Vaaraksi itselleen tai muille, esim. Välitön itsemurhavaara tai aikomus tappaa joku SEKÄ mielisairaus eli käytännössä psykoosi tai esim. Psykoottinen masennus. Hoitoon ei meinaa päästä vaikka itsekin haluaisi. :(
Oma veljeni. Sama tilanne. Pelkään, että tulee puhelu, että on kuollut tai ajanut jonkun lapsen yli autolla huumepäissään. On jo monta kertaa kolaroinut auton tai ajanut ojaan. Nyt ollut kuitenkin pari vuotta vähän parempaa aikaa. Välillä on näitä parempia kausia mutta sitten tulee taas retkahdus. Pettymyksiä, huolta, surua, vihaa, sitten taas toivoa. Ja taas sama rumba uudestaan. Muutoksen halun pitäisi lähteä hänestä itsestään ja kyllä hän varmasti yrittääkin. En tiedä, mikä on vikana kun noin periaatteessa hänellä olisi mahdollista elää hyvää elämää. On ihana avovaimo, talo ja työpaikka. Kaikki on kuitenkin pienestä kiinni, jos mokaa kaiken. Sitten voikin alkaa jyrkkä alamäki. Kaipa taustalla on masennusta tai muuta. Jotain tunteitahan yritetään tukahduttaa huumeilla tai vain tuoda hyvää fiilistä. Toki fyysinen riippuuvuskin on kovaa kun on kovia aineita käyttänyt. Mutta suurin juttu on se henkinen puoli, ettei kerta kaikkiaan haluakaan lopettaa. Tasaista arkea ja tavallista elämää ei kestetä. En tiedä. Ymmärtäisipä, miten raskasta tämä on vanhemmille. Ja häntä on avoimesti tuottu perheessämme. On puhuttu, luvattu auttaa, kannustetaan jne. Hän ei itsekkyydessään voi ymmärtää, miten musertavaa jatkuva huoli meille muille on. Kaikki nuoruuden viihdekäytön jne. aika on jo kaukana takana päin. Enää kuviossa ei ole mitään hienoa. Se on vain surullista ja säälittävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään vielä, että lapsuutemme oli ihan onnellinen ja olemme tavallinen perhe. Ei siis ole rankkoja kamalia kokemuksia lapsuudesta, ei henkistä tai fyysistä väkivaltaa, ei kaltoinkohtelua, päihdekotia tms. Rakkautta on näytetty ja kotona ollut hyvä henki.
41
Tsemppiä ap:lle!
[quote author="Vierailija" time="14.02.2014 klo 17:48"]
Lisään vielä, että lapsuutemme oli ihan onnellinen ja olemme tavallinen perhe. Ei siis ole rankkoja kamalia kokemuksia lapsuudesta, ei henkistä tai fyysistä väkivaltaa, ei kaltoinkohtelua, päihdekotia tms. Rakkautta on näytetty ja kotona ollut hyvä henki.
41
Tsemppiä ap:lle!
[/quote]
Samoin teidän perheellenne
ap
Voi kun on tämä ketju kuin omasta elämästäni.Kohta 26v poika on tehnyt elämästämme helvettiä ainakin viimeiset 7 vuotta.Käyttää syuonensisäisiä huumeita, on ollut ajoittain aiakin 3 kertaa eri vankiloissa.välillä pitkiä aikoja ettei saada yhteyttä, tullut kotiin todella huonossa kunnossa, asuntoja mennyt ja jostain aina sitten joku luukku saatu hankittua.On etsitty milloin mistäkin.vVähän olen joskus antanut rahaa että saisi ruokaa.Puhdas vaatekerta odottaa kotona aina.Ulkonäkö on hirveä.Hampaita puuttuu, arpia yms.Hänen isänsä ei ennen juonut, nyt on alkanut kalja maistua että saa nukutuksi.Ihmisille ei tästä oikeen pysty puhumaan, häpeän tilannetta.Kyllä hän kertoo että olen hänelle rakas ja sanon myös samoin.Päihdelinkin tarinoista olen saanut apua.Joka päivä ja yö pelkään että tulee puhelu että on löytynyt jostain kuolleena.Hänellä on 18v veli, abi, kirjoittaa keväällä.tunnollinen ja käy töissä koulun ohella.Varmasti hänkin kärsii vaikka ei sitä näytä.Perhejuhlista veli on puuttunut jo monet vuodet, osa sukulaisista tietää, mutta ei siitä oikeen ääneen puhuta.On hyvä kuulla että jollakin muulla on samanlaisyta kun minun ystäväpiirissäni ei kellään, vaikka olemme ihan tavállinen perhe olleet.
Oletteko puhuneet huumeiden vaaroista kotona, kun hän oli lapsi/nuori? Miten hän suhtautui silloin huumeiden käyttöön, sanoiko useimpien nuorten tyyliin ettei aio ikinä koskeakaan tms?
Ja tätä kysyn siksi koska lapsuudenystäväni oli erittäin huumevastainen nuorempana, mutta ajautui silti jotenkin käyttämään..
Ap tässä
Kuten huomaat nyt viimeksi kirjoittanut, meitä on monta perhettä samassa tilanteessa (valitettavasti). Mutta et ole siis yksin. Eivät kaikki asiaa päivänvaloon tuo, varmaan erittäin harva täysin avoimesti. Minäkin puhun joillekin, useimmille en.
Ei meistä kukaan tiedä mitä toinen sydämellään kantaa.
Olen sanonut jo aiemmin mutta sanon vieläkin. Asia on äärettömän raskas eikä muuksi tässä muutu, mutta ketjun kirjoitukset ovat lämmittäneet mieltä. Vain kaksi ikävää viestiä, ja nekin joku on ylläpidolle ilmoittanut koska poistuneet. Kaikki muut kannustavia/lohduttavia/asiallisia/omia kokemuksia. Kiitos
Ap, onko sulla mitään ajatusta siitä, MIKSI lapsesi ajautui narkomaaniksi?
voimia kovasti!
Kartoitin tänään hoitomahdollisuuksia, jos joskus lapseni saisin lähtemään. Toivon, mutta realistisesti en usko onnistuvani. Varsinaisia hoitopaikkoja on kaupungissamme 1/20000 asukasta. Että vaikka oma tahto löytyisikin, ei ihan välittömästi apu löydy.