Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Umpikujassa elämän kanssa
31.10.2020 |
Tunnen ajautuneeni umpikujaan elämän kanssa. Olen 29 vuotias, pitkä, komea, kouluja käynyt ja uralla menestynyt mies. Listatun perusteella kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole. Enkä tiedä mitä tehdä.
Olen kyynistynyt viime vuosina, väsyttää koko ajan ja en ole kiinnostunut aidosti mistään paitsi siitä, että haluaisin kokea olevani onnellinen. Mulla on aina ollut ikäviä ajatuksia (varmaan kaikilla on), mutta valitettavasti huomaan asenteeni ja ajatusteni viimeaikoina kääntyneen toiminnaksi. En enää urheile, syön roskaruokaa, ryypiskelen toisinaan itsekseni, en tapaa ihmisiä, katselen netflixiä. Luen uutisia, inhoan systeemiä missä elämme, joka tuntuu palkitsevan ovelimmat eivätkä niitä, joilla on sydän paikallaan. En halua lopettaa elämistä, mutta kyllä silti mietin, että mikä järki on missään. Nin surkeaksi kuin koenkin käytökseni ja ajatukseni niin totesin, että ehkäpä yritän huuta apua ilman sanoja. Joten päätinpä kirjoittaa siitä tänne.
Olen väsynyt yrittämään korjata itseäni. Voin luvata yrittäneeni. Olen lukenut kymmeniä self-help kirjoja, katsonut Youtubesta videoita, meditoinut, tehnyt kiitollisuuspäiväkirjoja, kokeillut kylmähoitoja ja kehittänyt sosiaalisiataitojani. Olen myös urheillut koko elämäni ajan, pääasiassa aikuisiällä yksilölajeja.
Tuntuu kuin koko elämä olisi yhtä suorittamista. Pitäisi käydä kouluja, hankkia työ, tehdä jotain merkityksellistä, urheilla ja liikkua, kehittää itseään, olla ystävien kanssa, perustaa perhe ja auttaa muita. Niin ja olla kaikesta onnellinen sekä kiitollinen. Ja pärjätä omillaan.
Olen aina kokenut, ettei kaikki ole hyvin. Janoan hyväksyntää muilta ja samalla pelkään tulevani torjutuksi. Tiedän, että muilta haettu hyväksyntä on toimimaton taktiikka. Se ei ole kestävää. Mutta en tiedä miten sitä voi antaa itelleen. Kaipa olen missannut jonkun kurssin missä tämä opetettiin.
Ennen menin tapahtumiin yllämainitun takia. Halusin tavata ihmisiä. Halusin saada ystäviä ja rakkautta - asioita mitä en nuorempana kokenut saaneeni. Mutta koen nyt, että teen kaiken vain itsekkäästi tunteaksi itseni hyväksi. Käyn edelleen välillä treffeillä, mutta olen aika kyyninen prosessia kohtaan. Pitäisi olla aidon kiinnostunut toisesta, mutta jotenkin koen tekeväni kaiken vain itseni takia.
Eniten vituttaa se, että olen hyvä vetämään rooleja. Osaan näyttää ulospäin, että kaikki on hyvin. Osaan olla sosiaalisesti taitava, jos panostan siihen. Osaan hymyillä. Osaan ehdottaa ratkaisuja. Osaan tehdä töitä kovasti. Ymmärrän miten uralla edetään. Mutta pinnan alla olen kauhuissani, surullinen, yksinäinen ja onneton. En halua menestyä uralla. En halua olla sosiaalisesti taitava. En halua kehittää itseäni jatkuvasti. En halua pelätä, olla kyynien ja vihata kaikkea. En halua suorittaa elämää. Haluan kokea olevani ehjä ja luoda aitoja yhteyksiä ihmisten kanssa. Haluan laskea suojaukseni ja nauttia elämästä täysin keuhkoin. Haluan jonain päivänä perustaa perheen ja kasvattaa lapseni ilman, että siirrän ongelmani hänelle. Kaipaan apua, mutta sitä on vain niin vaikea pyytää.
Kommentit (81)
Huoh, kuulostaa niin tutulta! Tätä meidän kolmikymppisten arki on, plussana vielä pätkätyöt ja työttömyysjaksot. Elämässä mikään ei ole varmaa ja omaisuutta ei pääse kartuttamaan kuin rikkaan ja vanhemman puolusin siivillä. Meillä naisilla tilanne on työelämässä vielä surkeampi, kukaan ei haluaisi palkata tai ehdotellaan jotain freelance-sopimuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä mieti niin paljon sitä ulkonäköä, että olet komea. Nainenkin on kaunis vain hetkisen nuorena. Tietty on hauskaa olla kaunis, mutta se kestää vain hetkisen. Vuosia pari eteenpäin ja et ole enää nuorempiin miehiin verrattuna mitenkään erityisen komea tai lihaksikas. Mitä tulee alkoon, niin se aiheuttaa käytön jälkeen aina pienen masennuksen. Sun kannattaa muttaa boheemille alueelle, Suomessa se on Kallio, Vallilla, Alppiharju ja Sörnäinen. Etsi omat kahvilasi, leipomosi, ravintolat, sun muut paikat, mistä saat toivomasi kahvin, sämpylät, salaatit, ruuat ja juomat. Opettele tutustumaan paikallisiin näillä alueilla ja käy pubeissa ja karaokessa tuttujen kanssa. Osallistu joihinkin harrastuksiin, täällä on vaikka ja mitä. Täällä on kaikille kaikkea homoista, lesboista, transuihin ja normiksiin. Kaikille on omat harrastuksensa, eikä tällä alueella katsota kieroon. Muilla alueilla Helsingissä voi masentua, mutta ei täällä.
En koe olevani mitenkään rakastunut itseeni, vaan tiedostan "komeuden" lähinnä muiden kommenteista. Pidin itseasiassa itseäni rumana kunnes tulin täysi-ikäiseksi ja kaveri kännissä avautuessaan kertoi, että kuinka helppoa mulla mahtaa olla kun näytän tolta. Ja koen sen laittavan itselleni jotenkin lisäpaineita, että millainen pitäisi olla ja ihmiset yleensä suhtautuvat jotenkin varautuneesti. Tiedän, että tästä on varmaan turhista turhin valittaa kun ihmisillä on järkyttäviä ulkonäköpaineita nykyään. Mutta kaipa mullakin on oikeus omiin valituksiini. Haluaisin kyllä päästä kaikista ulkonäköön liittyvistä uskomuksista eroon, mutta helppoa se ei tunnu olevan. Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että kauneus on katoavaista.
Kallio kyllä kuulostaa viehättävältä. Pitänee harkita.
Vierailija kirjoitti:
Oikeinpa kelpoa pohdintaa. Kuullostat fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Lisäksi olet hyvä kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksesi ulos. Tämä lienee terapian tulosta, asiat joka on jo valmiiksi pyöritellyt jonkun kanssa on helppo tuoda ilmi. Ehkä otat asiat liiankin vakavasti? Elämästähän ei selviä hengissä, kukaan. Se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on mysteeri, johon meillä elävillä ei ole 100% oikeaa vastausta. Miksi siis murehtia tai käyttää elämänsä elämällä vain puolittain, nauttimatta. Ja miksi kaikesta pitäisi tuntea syyllisyyttä? Itse sitä jokainen päättää miten aikansa käyttää. Ei tarvitse täyttää toisten oletuksia ja odotuksia.
Itse myönnän myös suorittaneeni elämää n. 37-vuotiaaksi. Sitten iski vakava sairaus, terveys ja työ meni. Elämänhalu meni, kun tajusin etten parane koskaan. Kesti monta vuotta että pääsin oikeiden lääkkeiden avulla elämänsyrjään kiinni. Välillä olin jo hinaamassa itseäni kaulakiikkuun, rehellisesti. Ilman perhettäni en tässä enää olisi kirjoittelemassa, velvollisuus piti viimeisen selkärangan pystyssä. Nyt olen sinut itseni kanssa ja sovinnossa, hyväksynyt sairauden ja epätietoisuuden. Terapia ei minua auttanut yhtään.
Minulla ei ole muita neuvoja sinulle, kuin että Koita löytää sopu itsesi kanssa ennen kuin perustat perhettä. Kun on perheellinen ja mielen kanssa ongelmia, on se tuplasti työläämpää. Tsemppiä sinulle, toivottavasti löydät ja otat vastaan apua, terapiaa tai lääkkeellistä, kokeilemalla ja sitkeydellä onnistut. Minulla meni yli 5 vuotta ja matka jatkuu.
N 40+
Oletpa kovia joutunut kokemaan! Kiitos kivoista sanoista. Mainitsinkin aiemmassa kommentissa, että tuo elämän vakavasti ottaminen taitaapi olla yksi ongelmistani, johon kenties voin vaikuttaa.
Koitko jotain tiettyä asiaa, joka auttoi sinua tulemaan paremmin sinuiksi itsesi kanssa? Juuri tämän olen kokenut ongelmaksi, etten koe oloani hyväksi nahoissani.
Juuri noin olen ajatellut, etten haluaisi perhettä tai parisuhdetta ennen kuin koen oloni sinuiksi itseni kanssa. Olen aiemmissa suhteissa kokenut kadottavani itseni suhteessa ja ahdistunut. Se ei ole kiva fiilis kun siinä loukkaa toista. Perheen kanssa tämän kokisin vielä rankemmaksi.
Vierailija kirjoitti:
No, osaat ainakin kirjoittaa hyvin, ja jäsennellä hyvin ajatuksiasi. Onnittelut siitä, se ei ole itsestään selvyys.
Tunnistan sinussa häivähdyksen itseäni nuorempana. Älä ihmeessä kyynisty, se on kauhea ja kuluttava tie, voin sanoa kokemuksesta. Pidä itsessäsi auki uteliaisuus elämää kohtaan, mutta suojele itseäsi noilta psykedeeleiltä.
Minä uskon Jumalaan, mutta olen myös epäilijä ja vatvoja. Ymmärrän ateisteja niiltä osin, miltä Jumalaa on vaikea ymmärtää. Uskonnot ja siihen liittyvät sosiaaliset konstruktiot ovat minulle turhia, mutta jos on todellinen, elävä Jumala ja Luoja, häntä rakastan. Ja koko ajan Häneen uskon, vaikka epäilenkin ja kuseenalaistan.
Kiitos kauniista sanoista. En haluaisi tämän enempää kyynistyä, etenkään kun olen aiemmin ollut aika kupliva ihminen, mutta jotenkin menettänyt sitä osaa itsestäni. Tunnen kyynisiä ihmisiä ja se elämä vaikuttaa tosi kurjalta.
Vierailija kirjoitti:
Valitse suorittamisen ja ulkoaohjautumisen sijaan aito itsesi kuuntelu: mistä saat iloa, mikä kiinnostaa? Merkityksellisiä ihmissuhteita ei ehkä löydä noin vain. Etsi sinua kiinnostavia ihmisiä. Urakaan ei ole kaikille se merkityksen tuoja, työ voi olla vain työtä.
Tiedän vain mikä minua ennen kiinnosti ja minua kiinnostavat asiat ovat heitelleet elämän aikana laidasta laitaan. Olen myös tehnyt kaiken mitä halusin parikymppisenä, minulla oli useita bucketlisteja. Ehkäpä sen takia nyt on vähän tyhjä olo. Uran tekeminenhän nyt olisi "luontevinta", mutta kun se ei inspiroi. Olen itseasiassa ajatellut hieman noin niin kuin sanoit ja ehkä pitäisi vain löytää työ mikä ei tunnu niin ikävältä ja jonka hyväksyy osaksi elämää. Toisaalta 40 tuntia viikossa johonkin, mikä ei inspiroi tuntuu aika paljolta. En myöskään ole optimisti sen suhteen, että työviikot lyhenisivät tulevaisuudessa.
Kiinnostaviin ihmisiin tutustuminen kuulostaa mahtavalta. Se on ehkä minulle mysteeri mistä heitä löytää, ja miten heihin tutustuu kun "yrittää". Olen tavannut ihmisiä elämän aikana, mutta usein tutustuminen on tapahtunut vahingon kautta. Kaverien (samoin kuin elämänkumppanin) etsintä kuulostaa myös vähän suorittamiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huoh, kuulostaa niin tutulta! Tätä meidän kolmikymppisten arki on, plussana vielä pätkätyöt ja työttömyysjaksot. Elämässä mikään ei ole varmaa ja omaisuutta ei pääse kartuttamaan kuin rikkaan ja vanhemman puolusin siivillä. Meillä naisilla tilanne on työelämässä vielä surkeampi, kukaan ei haluaisi palkata tai ehdotellaan jotain freelance-sopimuksia.
Ootko millä alalla töissä? Kuulostaa kurjalta epävarmuus töiden suhteen. Aikanaan kun menin kouluun valitsin alan mistä työllistyy. Hintana oli se, että töitä kyllä on mutta ala ei inspiroi. En tiedä oliko hyvä valinta vai ei.
Et opi tuntemaan itseäsi suorittamalla tai lukemalla kirjoja. Parhaiten sinua heijastavat muut ihmiset. Jos vain voisit löytää jostain motivaation keskittyä enemmän muihin kuin itseesi niin luulen, että helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turvallisuudentunteesi vaikuttaa olevan riippuvainen uskomuksesta, että ihminen ei voi paljastaa sisintään. Tiedätkö mitään syytä tuohon?
On varmasti järkevää pysähtyä ja pohtia tuota elämäntilannetta. Väsymys ja hölmöt valinnat kuulostavat ymmärrettäviltä, jos kaikki aktiviteetti tuntuu vievän sinua väärään suuntaan.
Asiat, jotka voisivat antaa elämällesi mielen ja merkityksen, ovat uhkaavia, jos teet niitä väärässä moodissa ja väärien tavoitteiden ajamana.
Toisaalta jotenkin omituisenkin tosikko pyrkimyksesi aitouteen vaikuttaa hiukan itsetehostukselliselta sekin. Miksi on niin tärkeää, että projekteissasi olisit aidosti pyyteettömänä liikkeellä? Ei siinä ole mitään pahaa, että etsii omaakin etuaan lähestyessään muita. Ihminen on miljoonien vuosien kehitystyön tulos, jossa on tämä kätevä ohjausjärjestelmä, joka meitä kuljettaa. Omaa etua kohti, ja laumaeläimena myös muiden etua tulee ajaneeksi samalla.
Onko tuossa kysymys siitä, että samaan aikaan koet, että sinun on suojeltava itseäsi kätkeytymällä, ja häpeät sitä että et voi olla samaan aikaan aito, vaan olet jotain epähyväksyttävää?
Mitä jos lähtisit hyväksymään tilanteen? Tuo joka nyt olet ei ole autenttisin sinä, mutta olet lapsena sen kehittänyt ratkaisuna johonkin ongelmaan. Joten hyväksy tapahtunut ja lakkaa häpeämästä asiaa. Sitten alat vapautua tarkastelemaan syitä, jotka ovat sen aikaansaaneet. Ja todelliset tunteesi ja tarpeesi alkavat päästä ilmoille, ilman että niitä tarvitsee hävetä. Silloin ei ole enää syytä pelätä jääväsi ilman hyväksyntää ja rakastavaa läsnäoloa tulevissa suhteissa ja perheessäsi, koska silloin sinulla ei ole tarvetta valehdella kenellekään siitä, kuka oikeasti olet.
Näin minä tilannettasi mietin oltuani kolme vuosikymmentä tekemisissä ihmisen kanssa, joka ehkä muistuttaa sinua enemmän kuin ymmärränkään.
Ongelma on siinä, että nykyisin pyritään tulemaan valmiiksi ja onnelliseksi. Ehkä meidät ihmiset on tarkoitettu ainoastaan selviytymään.
En usko, että on mahdollista löytää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä ennen kuin lakkaa välittämästä asioista. Toiseksi uskon, että ap:n ajatukset ovat ihmisille hyvin tyypillisiä ja jopa välttämättömiä. Ilman tuollaista pohdintaa, viisautta on hyvin vaikea saavuttaa.
Ehkä meidän pitäisi tyytyä tähän hetkeen ja niihin ajatuksiin ja tunteisiin, joita meillä on. Ehkä ne ovat riittäviä, eikä tarkoitus olekaan olla mahdollisimman onnellinen. Ehkä tämä on vaihe, joka on kahlattava lävitse, kunnes joku aamu herää ja on lakannut välittämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen myös pohtinut pyskedeelien kokeilua. Tiedän tämän herättävän joillakin vahvoja tunteita Etenkin Suomessa tuntuu, että marihuanaakin edelleen pelätään, mutta pikku kännien vetäminen on ok. Aineisiin liittyvä stigma arveluttaa myös minua, mutta lähes jokainen jonka olen kuullut kokeilleen aineita on kehunut kokemusta. Tämänpä takia pidän asiaa vielä mielessä.
En suosittele. Erityisesti tilanteessa, jossa on psyyken haurautta jo ennestään. Voi johtaa psykoosiin. Kyllä, se riski on olemassa.
Tuo tie on vähän kuin oikopolku. Se on ikään kuin huijausta itsetuntemuksen matkalla. Ja lopputulos saattaa olla vääristymä. Kulje vaikeamman kautta, se vie kuitenkin varmimmin perille.
Ystäväsi ja tuttavasti vaikuttavat naiiveilta, jos heillä on pelkästään hyvää kerrottavaa "aineista".
En myöskään neuvo perustamaan perhettä siksi että "pitää". Se ei ole hyvä perusta lapsillekaan. Tutustu nyt ihan ensin itseesi ja opettele pitämään itsestäsi huolta - sen jälkeen vasta vastuu perheestä.
Kovasti tunnut kokevan paineita ulkopuolelta tulevista odotuksista. Pitäisi menestyäkin. Sanot, ettet halua menestyä - miksi siis ottaa siitäkään painetta? Ihmiselon onneen riittää lopultakin vain hyvin simppelit asiat. Iteslleni ykkönen on se, että saan olla juuri se kuka olen ja toteuttaa itseäni. Rikastumaan ei pääse, mutta se ei itselleni oleellisinta olekaan. Tärkeintä on sisäinen rauha ja onni. Toki sitten tietyt ihmiset myös. Ja se, että on mukana vaikuttamassa maailmanmenoon jollain tavalla.
Ap tarttee naisen ennen kuin syrjäytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmenkympin kriisi kolkuttelee ovella? Alat kasvaa aikuiseksi ja huomaat että elämä on perseestä. Ja ihmiset. Sorry mutta näin se vaan on. Onnea loppuelämään, koita kestää.
Ehdotan sulle jotain vapaaehtoistoimintaa, jossa pääset auttamaan muita ihmisiä. Kun autat muita ihmisiä pyyteettä, autat samalla myös itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympin kriisi kolkuttelee ovella? Alat kasvaa aikuiseksi ja huomaat että elämä on perseestä. Ja ihmiset. Sorry mutta näin se vaan on. Onnea loppuelämään, koita kestää.
Mitä enemmän huomaa, että muut ihmiset ovat perseestä, sitä enemmän alkaa viihtyä itsensä kanssa. Ja kas, jopa pitämään itsestä. Ja oho, alkuperäinen ongelma - itseinho, itsekriittisyys - onkin tiessään.
Terv. kokemuksen rintavalla äänellä :)
Sydämesi etsii rauhaa jota ei saa maailmasta. Iankaikkinen sielu kaipaa Jumalaa. Syvä tarkoituksettomuus tulee siitä. Käänny Jumalan puoleen.
”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö”. Joh. 14:27
Vierailija kirjoitti:
Turvallisuudentunteesi vaikuttaa olevan riippuvainen uskomuksesta, että ihminen ei voi paljastaa sisintään. Tiedätkö mitään syytä tuohon?
On varmasti järkevää pysähtyä ja pohtia tuota elämäntilannetta. Väsymys ja hölmöt valinnat kuulostavat ymmärrettäviltä, jos kaikki aktiviteetti tuntuu vievän sinua väärään suuntaan.
Asiat, jotka voisivat antaa elämällesi mielen ja merkityksen, ovat uhkaavia, jos teet niitä väärässä moodissa ja väärien tavoitteiden ajamana.
Toisaalta jotenkin omituisenkin tosikko pyrkimyksesi aitouteen vaikuttaa hiukan itsetehostukselliselta sekin. Miksi on niin tärkeää, että projekteissasi olisit aidosti pyyteettömänä liikkeellä? Ei siinä ole mitään pahaa, että etsii omaakin etuaan lähestyessään muita. Ihminen on miljoonien vuosien kehitystyön tulos, jossa on tämä kätevä ohjausjärjestelmä, joka meitä kuljettaa. Omaa etua kohti, ja laumaeläimena myös muiden etua tulee ajaneeksi samalla.
Onko tuossa kysymys siitä, että samaan aikaan koet, että sinun on suojeltava itseäsi kätkeytymällä, ja häpeät sitä että et voi olla samaan aikaan aito, vaan olet jotain epähyväksyttävää?
Mitä jos lähtisit hyväksymään tilanteen? Tuo joka nyt olet ei ole autenttisin sinä, mutta olet lapsena sen kehittänyt ratkaisuna johonkin ongelmaan. Joten hyväksy tapahtunut ja lakkaa häpeämästä asiaa. Sitten alat vapautua tarkastelemaan syitä, jotka ovat sen aikaansaaneet. Ja todelliset tunteesi ja tarpeesi alkavat päästä ilmoille, ilman että niitä tarvitsee hävetä. Silloin ei ole enää syytä pelätä jääväsi ilman hyväksyntää ja rakastavaa läsnäoloa tulevissa suhteissa ja perheessäsi, koska silloin sinulla ei ole tarvetta valehdella kenellekään siitä, kuka oikeasti olet.
Näin minä tilannettasi mietin oltuani kolme vuosikymmentä tekemisissä ihmisen kanssa, joka ehkä muistuttaa sinua enemmän kuin ymmärränkään.
Koin koulukiusaamista nuorena eli tähän osaan yhdistää tuon turvattomuuden tunteen.
Olen täysin samaa mieltä tuosta pyyteettömyydestä .Tunnistan, että sitä voisi olla itsekkäämpi. Koen haastavaksi oman itseni puolustamisen ja tarpeideni esiin tuonnin.
Ja juuri noin koen kuin kuvailit autenttisuuden: kun en ole oma itseni häpeän sitä.
Niin tuo asioiden hyväksyntä ja häpeämisen lakkaaminen kuulostaa hyvältä ratkaisulta ja juuri niin haluaisin tehdä. Mutta ainakin omalta osaltani olen huomannut, että asioiden tietäminen ei tarkoita että se hoituu käytännössä käden käänteessä. Aikanaan kun lopetin tupakoinnin, niin tiesin varsin hyvin että se pitäisi lopettaa koko ajan, mutta lopettaminen onnistui vasta opiskelemalla aiheeseen liittyvää kirjaa useaan kertaan ennen kuin jokin loksahti. Olen siis hyvin analyyttinen ihminen, ja minun on vaikea noudattaa esimerkiksi neuvoa "ole vain oma itsesi", jota aikanaan annettiin deittailuun liittyen. Tämän hankaluuden takia olen oikeastaan terapiaan menossa, koska koen omien eväiden alkavan olemaan vähissä.
Onko mainitsemasi tuttavasi / puolisosi päässyt asiassa eteenpäin, jos sopii kysyä?
En jaksanut lukea kaikkia vastauksia mutta olen käymässä läpi ehkä osittain samanlaista vaihetta. On ollu vaikeaa ja oon ollut tosi tyytymätön itseeni.
Noh nyt olen hyvin pitkälti jo korjannut asiaa. Ensin katosin somesta ja whatsapp ryhmistä. Jätin melkein kaikki kaverit ja hyvänpäiväntutut. Jätin koulut kesken ja sain vakituisen työpaikan. Muutin. Nyt alkaa taas tuntua mielekkäältä. Joskus täytyy painaa reset nappia ja aloittaa alusta.
Jossain redditissä näin vähän aiheeseen liittyvän hyvän keskustelun, jossa joku henkilö oli itsetuhoinen, mutta hän päättikin vain lähteä ja aloittaa alusta ja asiat olivatkin sitten kääntyneet parhain päin. Jos ei ole mitään menetettävää ja kaikki menee kurjasti, niin miksei sitten vaan lähde _jopa katoa_ ja kokeile ihan toisenlaista elämää? Maailmassa on kuitenkin monenlaisia todellisuuksia missä elää. Paimentolaiset mongoliassa, cowboyt, selviytyjä erakot ovat kaikki oikeita ihmisiä, mutta elävät ihan eri todellisuudessa kuin keskiverto suomalainen.
Ap, saanko kysyä millä alalla olet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeinpa kelpoa pohdintaa. Kuullostat fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Lisäksi olet hyvä kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksesi ulos. Tämä lienee terapian tulosta, asiat joka on jo valmiiksi pyöritellyt jonkun kanssa on helppo tuoda ilmi. Ehkä otat asiat liiankin vakavasti? Elämästähän ei selviä hengissä, kukaan. Se mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on mysteeri, johon meillä elävillä ei ole 100% oikeaa vastausta. Miksi siis murehtia tai käyttää elämänsä elämällä vain puolittain, nauttimatta. Ja miksi kaikesta pitäisi tuntea syyllisyyttä? Itse sitä jokainen päättää miten aikansa käyttää. Ei tarvitse täyttää toisten oletuksia ja odotuksia.
Itse myönnän myös suorittaneeni elämää n. 37-vuotiaaksi. Sitten iski vakava sairaus, terveys ja työ meni. Elämänhalu meni, kun tajusin etten parane koskaan. Kesti monta vuotta että pääsin oikeiden lääkkeiden avulla elämänsyrjään kiinni. Välillä olin jo hinaamassa itseäni kaulakiikkuun, rehellisesti. Ilman perhettäni en tässä enää olisi kirjoittelemassa, velvollisuus piti viimeisen selkärangan pystyssä. Nyt olen sinut itseni kanssa ja sovinnossa, hyväksynyt sairauden ja epätietoisuuden. Terapia ei minua auttanut yhtään.
Minulla ei ole muita neuvoja sinulle, kuin että Koita löytää sopu itsesi kanssa ennen kuin perustat perhettä. Kun on perheellinen ja mielen kanssa ongelmia, on se tuplasti työläämpää. Tsemppiä sinulle, toivottavasti löydät ja otat vastaan apua, terapiaa tai lääkkeellistä, kokeilemalla ja sitkeydellä onnistut. Minulla meni yli 5 vuotta ja matka jatkuu.
N 40+Oletpa kovia joutunut kokemaan! Kiitos kivoista sanoista. Mainitsinkin aiemmassa kommentissa, että tuo elämän vakavasti ottaminen taitaapi olla yksi ongelmistani, johon kenties voin vaikuttaa.
Koitko jotain tiettyä asiaa, joka auttoi sinua tulemaan paremmin sinuiksi itsesi kanssa? Juuri tämän olen kokenut ongelmaksi, etten koe oloani hyväksi nahoissani.
Juuri noin olen ajatellut, etten haluaisi perhettä tai parisuhdetta ennen kuin koen oloni sinuiksi itseni kanssa. Olen aiemmissa suhteissa kokenut kadottavani itseni suhteessa ja ahdistunut. Se ei ole kiva fiilis kun siinä loukkaa toista. Perheen kanssa tämän kokisin vielä rankemmaksi.
Kaikkea on koettu, henki pihisee vielä :D
Jaa-a ettäkö mikä auttoi sinuksi tulemiseen?
Varmaankin olosuhteet, sairastin ja jäin pois työstä (tuosta oravanpyörästä) ja jäi aikaa miettiä että kuka sitä oikeastaan on tuon ammattinsa takana. Olen aina ollut hyvin vaativa itselleni, työ, koti, ulkonäkö, käytös, missään ei saisi olla moitittavaa. Olen myös aina toiminut kunnianhimoisesti, jos jotain päätän, sen teen. Sitten nouseekin seinä vastaan kun kroppa pettää alta. Enää ei juosta tiettyyn aikaan tiettyä matkaa, hyvä kun jossain välissä konttaamalla etenin itse vessaan. Sinnekin piti mennä itse, se kynnys pyytää ja vastaanottaa apua nimenomaan!
Lisäksi ystävän toteamus ”niinhän me kaikki muutumme” sai minut miettimään. Se oli pysähtymisen paikka, vähän kuin lupa, olla sitä mikä olen nyt. Liian pitkään jäädään roikkumaan siihen nuoruuden harhaan, että sitä on ihan sama ”tyttö” tai ”poika”! Pitää uskaltaa muuttua. Taisin alkaa sen oman muutokseni ihan perheen parissa, juurikin kertomalla omat todelliset ajatukseni elämästä ja kuolemasta. Tiputin kaikki roolit ja myönsin etten jaksa. Kävin niin pohjalla, että sain sitten ns. jatkoajan.
En nyt anna sellaista neuvoa, että roiku parvekkeelta kuudennesta kerroksesta ja koita onnea...vaan tutki vähän sitä omaa ”roolittumistasi” ja uskalla rikkoa sitä, päästä ihmisiä lähemmäksi.
Monikaan mies ei ajattele noin perusteellisesti elämäänsä tuon ikäisenä, pidä sitä valttikorttinasi!
Alue: Aihe vapaa
Minulla on jonkin verran ystäviä joiden kanssa teen asioita sekä sisaruksia. Puhun myös heidän kanssaan syvällisiä toisinaan etten koe tämän olevan ongelma. En ehkä kuitenkaan aivan syvimpiä tuntojani ole osannut jakaa, eli olet tuossa oikeassa että se voisi johtaa yksinäisyyteen. Mutta toisaalta harva niin mielestäni tekee. Mua ei haittaa kauheasti olla yksin fyysisesti, mutta mielen yhteyden puute on raastavaa. Ja jos olen ihmisten ympärillä ja en koe olevani oma itseni niin alkaa ahdistaa. Tästä on kokemusta työelämästä, jossa tupannut vetää roolia.
Aloin muiden kommentien pohjalta epäilemään, että ehkäpä yksi syy mitä en ole miettinyt on asenteessani. Taidanpa ottaa elämän vähän liian vakavasti. Muistin myös tästä, että minulla on tapana suuttua jos jokuu sanoo "älä stressaa". Kenties koen sen osaksi persoonaani tai identiteettiäni ja loukkaannun sanoista. Tämä ei tietenkään tarkoita sen olevan muuttumaton osa.