Umpikujassa elämän kanssa

Tunnen ajautuneeni umpikujaan elämän kanssa. Olen 29 vuotias, pitkä, komea, kouluja käynyt ja uralla menestynyt mies. Listatun perusteella kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole. Enkä tiedä mitä tehdä.

Olen kyynistynyt viime vuosina, väsyttää koko ajan ja en ole kiinnostunut aidosti mistään paitsi siitä, että haluaisin kokea olevani onnellinen. Mulla on aina ollut ikäviä ajatuksia (varmaan kaikilla on), mutta valitettavasti huomaan asenteeni ja ajatusteni viimeaikoina kääntyneen toiminnaksi. En enää urheile, syön roskaruokaa, ryypiskelen toisinaan itsekseni, en tapaa ihmisiä, katselen netflixiä. Luen uutisia, inhoan systeemiä missä elämme, joka tuntuu palkitsevan ovelimmat eivätkä niitä, joilla on sydän paikallaan. En halua lopettaa elämistä, mutta kyllä silti mietin, että mikä järki on missään. Nin surkeaksi kuin koenkin käytökseni ja ajatukseni niin totesin, että ehkäpä yritän huuta apua ilman sanoja. Joten päätinpä kirjoittaa siitä tänne.

Olen väsynyt yrittämään korjata itseäni. Voin luvata yrittäneeni. Olen lukenut kymmeniä self-help kirjoja, katsonut Youtubesta videoita, meditoinut, tehnyt kiitollisuuspäiväkirjoja, kokeillut kylmähoitoja ja kehittänyt sosiaalisiataitojani. Olen myös urheillut koko elämäni ajan, pääasiassa aikuisiällä yksilölajeja.

Tuntuu kuin koko elämä olisi yhtä suorittamista. Pitäisi käydä kouluja, hankkia työ, tehdä jotain merkityksellistä, urheilla ja liikkua, kehittää itseään, olla ystävien kanssa, perustaa perhe ja auttaa muita. Niin ja olla kaikesta onnellinen sekä kiitollinen. Ja pärjätä omillaan.

Olen aina kokenut, ettei kaikki ole hyvin. Janoan hyväksyntää muilta ja samalla pelkään tulevani torjutuksi. Tiedän, että muilta haettu hyväksyntä on toimimaton taktiikka. Se ei ole kestävää. Mutta en tiedä miten sitä voi antaa itelleen. Kaipa olen missannut jonkun kurssin missä tämä opetettiin.

Ennen menin tapahtumiin yllämainitun takia. Halusin tavata ihmisiä. Halusin saada ystäviä ja rakkautta - asioita mitä en nuorempana kokenut saaneeni. Mutta koen nyt, että teen kaiken vain itsekkäästi tunteaksi itseni hyväksi. Käyn edelleen välillä treffeillä, mutta olen aika kyyninen prosessia kohtaan. Pitäisi olla aidon kiinnostunut toisesta, mutta jotenkin koen tekeväni kaiken vain itseni takia.

Eniten vituttaa se, että olen hyvä vetämään rooleja. Osaan näyttää ulospäin, että kaikki on hyvin. Osaan olla sosiaalisesti taitava, jos panostan siihen. Osaan hymyillä. Osaan ehdottaa ratkaisuja. Osaan tehdä töitä kovasti. Ymmärrän miten uralla edetään. Mutta pinnan alla olen kauhuissani, surullinen, yksinäinen ja onneton. En halua menestyä uralla. En halua olla sosiaalisesti taitava. En halua kehittää itseäni jatkuvasti. En halua pelätä, olla kyynien ja vihata kaikkea. En halua suorittaa elämää. Haluan kokea olevani ehjä ja luoda aitoja yhteyksiä ihmisten kanssa. Haluan laskea suojaukseni ja nauttia elämästä täysin keuhkoin. Haluan jonain päivänä perustaa perheen ja kasvattaa lapseni ilman, että siirrän ongelmani hänelle. Kaipaan apua, mutta sitä on vain niin vaikea pyytää.