Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Umpikujassa elämän kanssa
31.10.2020 |
Tunnen ajautuneeni umpikujaan elämän kanssa. Olen 29 vuotias, pitkä, komea, kouluja käynyt ja uralla menestynyt mies. Listatun perusteella kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole. Enkä tiedä mitä tehdä.
Olen kyynistynyt viime vuosina, väsyttää koko ajan ja en ole kiinnostunut aidosti mistään paitsi siitä, että haluaisin kokea olevani onnellinen. Mulla on aina ollut ikäviä ajatuksia (varmaan kaikilla on), mutta valitettavasti huomaan asenteeni ja ajatusteni viimeaikoina kääntyneen toiminnaksi. En enää urheile, syön roskaruokaa, ryypiskelen toisinaan itsekseni, en tapaa ihmisiä, katselen netflixiä. Luen uutisia, inhoan systeemiä missä elämme, joka tuntuu palkitsevan ovelimmat eivätkä niitä, joilla on sydän paikallaan. En halua lopettaa elämistä, mutta kyllä silti mietin, että mikä järki on missään. Nin surkeaksi kuin koenkin käytökseni ja ajatukseni niin totesin, että ehkäpä yritän huuta apua ilman sanoja. Joten päätinpä kirjoittaa siitä tänne.
Olen väsynyt yrittämään korjata itseäni. Voin luvata yrittäneeni. Olen lukenut kymmeniä self-help kirjoja, katsonut Youtubesta videoita, meditoinut, tehnyt kiitollisuuspäiväkirjoja, kokeillut kylmähoitoja ja kehittänyt sosiaalisiataitojani. Olen myös urheillut koko elämäni ajan, pääasiassa aikuisiällä yksilölajeja.
Tuntuu kuin koko elämä olisi yhtä suorittamista. Pitäisi käydä kouluja, hankkia työ, tehdä jotain merkityksellistä, urheilla ja liikkua, kehittää itseään, olla ystävien kanssa, perustaa perhe ja auttaa muita. Niin ja olla kaikesta onnellinen sekä kiitollinen. Ja pärjätä omillaan.
Olen aina kokenut, ettei kaikki ole hyvin. Janoan hyväksyntää muilta ja samalla pelkään tulevani torjutuksi. Tiedän, että muilta haettu hyväksyntä on toimimaton taktiikka. Se ei ole kestävää. Mutta en tiedä miten sitä voi antaa itelleen. Kaipa olen missannut jonkun kurssin missä tämä opetettiin.
Ennen menin tapahtumiin yllämainitun takia. Halusin tavata ihmisiä. Halusin saada ystäviä ja rakkautta - asioita mitä en nuorempana kokenut saaneeni. Mutta koen nyt, että teen kaiken vain itsekkäästi tunteaksi itseni hyväksi. Käyn edelleen välillä treffeillä, mutta olen aika kyyninen prosessia kohtaan. Pitäisi olla aidon kiinnostunut toisesta, mutta jotenkin koen tekeväni kaiken vain itseni takia.
Eniten vituttaa se, että olen hyvä vetämään rooleja. Osaan näyttää ulospäin, että kaikki on hyvin. Osaan olla sosiaalisesti taitava, jos panostan siihen. Osaan hymyillä. Osaan ehdottaa ratkaisuja. Osaan tehdä töitä kovasti. Ymmärrän miten uralla edetään. Mutta pinnan alla olen kauhuissani, surullinen, yksinäinen ja onneton. En halua menestyä uralla. En halua olla sosiaalisesti taitava. En halua kehittää itseäni jatkuvasti. En halua pelätä, olla kyynien ja vihata kaikkea. En halua suorittaa elämää. Haluan kokea olevani ehjä ja luoda aitoja yhteyksiä ihmisten kanssa. Haluan laskea suojaukseni ja nauttia elämästä täysin keuhkoin. Haluan jonain päivänä perustaa perheen ja kasvattaa lapseni ilman, että siirrän ongelmani hänelle. Kaipaan apua, mutta sitä on vain niin vaikea pyytää.
Kommentit (81)
Ihan liikaa analysointia ja miettimistä sulla. Älä mieti liikaa päänsisäisiä juttuja. Samanlaista oli mullakin, nyt ei enää kiinnosta ja on parempi olla.
N40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kutina, että yrität analysoimalla ja tutkimalla löytää tien, joka vie sinut sinne, minne haluat, sen sijaan että keräät viisautta, elät sen todeksi (eli muutat elämäntyyliksesi) ja annat tämän yhteyden omaan itseen viedä sinut sinne, mikä on sinulle hyväksi. Tästä ei tietysti tarvitse tulla surulliseksi; suurin osa ihmisistä haluaa vastauksia ja selkeitä reittejä elämään ulkopuolelta. Sen takia uskonnot, eri elämänkatsomukset, kulttuurit, opitut tavat ja normit joita ei kyseenalaisteta, ovat niin suosittuja. Ehkä siihen vaikuttaa psykologisesti myös kasvatus; lapsena sinulla on aina auktoriteettifiguuri, joka sanoo miten eletään, miten ollaan ja mitkä ovat sinun tavoitteesi. Sitten pam, oletkin aikuinen ja yhtäkkiä sinun pitäisi osata olla oman elämäsi auktoriteetti ilman minkäänlaista kokemusta asiasta tai edes tietoa siitä, että miten tämä tehdään.
Olen itse törmännyt paljon ihmisiin, joilla on kirjaviisautta. He ovat lukeneita, he tietävät paljon, mutta se tieto jää vain pintapuoliseksi. Vähän kuin "Hauki on kala" ilman, että he itse tajuavat asiaa välttämättä. Sitten he levittelevät epätoivoisesti käsiään, että en ymmärrä, olen lukenut, olen opiskellut, olen tutkinut ja silti olen hukassa. Totta kai hän on hukassa. Hän ei ole elänyt ja ottanut asioita jokapäiväiseen elämäänsä. On myös mahdollista, ettei hän ole vielä löytänyt itselleen sopivaa elämäntapaa. Jos mietitään vaikka filosofisia ja uskonnollisia suuntauksia,joilla selvitetään ihmiselle elämän ja tämän itsensä tarkoitusta, niitähän on loppuviimein varmaan satoja! Kaikkea matemaattisesta olemassaolosta buddhismiin ja kalilaisuudesta luciferianismiin ja voodoosta suomalaiseen kansanuskoon. Pitää vain jatkaa uteliaana tutkimista ja mennä sinne, mikä kiinnostaa. Ei siksi, että sieltä löytyisi joku valmistalopaketti-tyyppinen ratkaisu elämään, vaan siksi, että jos se kiinnostaa sinua, se on sinun seuraava askeleesi. Sitten löytyy jotain muuta, joka kiinnostaa ja sitten taas seuraava ja seuraava. Kyseessä on matka, ei tilauspaketti.
Omaksi ohjenuoraksi olen ottanut sen, että "Tuntuuko tämä vaihtoehto/asia/ihminen/tilanne/suunta/jne minusta hyvälle?" Jos ei tunnu, se on väärä suunta. Joka kerta, kun olen vääntänyt tätä sisäistä tunnettani vastaan, olen saanut katua myöhemmin.
Elämä vaatii itsetuntemusta ja oman tien löytää tosiaan vain omaan itseensä katsomalla ja kokeilemalla. Ja kärsivällisyydellä! Olen itse ollut tällä polulla siitä lähtien, kun täytin 19 ja edelleen löydän AHAA-elämyksiä ja uusia juttuja itsestäni, jotka luulin jo oppineeni, käsitelleeni, kohdanneeni tai ymmärtäneeni. :) Aina löytyy uutta!
N40
Toivottavasti et pahastu, katsoin sinulle kortteja aikani kuluksi ja sillä ajatuksella, jos sieltä nousisi esiin jotain, millä voisin auttaa sinua. Olet isojen kysymysten äärellä!
Ilmeisesti on niin, että et ole missään vaiheessa aidosti pysähtynyt nauttimaan elämästä. Olet mennyt sen mukaan, mitä sinulta odotetaan (kerroit itsekin vähän jo) ja unohtanut sen, mikä elämässä on tärkeintä. Sanoit tuossa ylempänä, että sinulle parhaimmat muistot liittyvät tilanteisiin, joissa on muitakin ihmisiä. Nämä ovat sitä, kuka sinä aidosti olet ja mikä tekee sinut aidosti onnelliseksi; elämästä nauttiminen muiden ihmisten kanssa. Siihen kuuluu hauskanpito, ymmärretyksi tuleminen, omana itsenään kohdatuksi tuleminen, keveys, huolettomuus (ainakin siinä hetkessä), leikkiminen, ilonpito jne. Me aikuiset unohdamme leikin elämästämme todella, todella helposti, ja Suomessa "leikkimistä" korvaa hirveä ryppääminen. Meillä on karsea sanontakin, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä.
Mietipä onko sinulla jotain negatiivisia ennakkoluuloja ja -asenteita ihmisiä kohtaan, jotka pitävät hauskaa, leikkivät ja ovat hyvällä tavalla lapsenomaisia siinä omassa innostuksessaan ja ilossaan - ja ilman sitä viinaa. On mahdollista, ettet uskalla vain antaa itsellesi samanlaista vapautta olla iloinen, leikkiä ja hullutella. Tulla kohdatuksi itsenäsi. Sanoit, että sinulla on kiusaamistausta. Niin on minullakin. Opettelen ihan tätä samaa asiaa kuin sinä ja se on ihan perskeleen vaikeaa, kun on joutunut elämään niin, ettei kukaan huomaa sinua. Huomaamattomuus on pitänyt turvassa - mutta nyt se ei enää toimi. Et ole kiusattu enää. Et ole koulussa enää. Nyt pitää oppia olemaan rohkeasti oma itsensä ja tuoda sitä esille, unohtaen päässä pyörivät uhkakuvat ja muistot. Tämä on taito, joka sinun pitää opetella. Olet opetellut olemaan huomaamaton, iloton, pitämään itsesi piilossa ja suhtautumaan kaikkeen analyyttisesti tunteiden sijaan kiusattuna ollessasi. Sen vastakohta pitää myös opetella ja se lähtee - kuten kiusaaminenkin - pienin askelin, päivä kerrallaan. Vähän vapaammin tänään, vaikka 5 minuuttia. Vähän rohkeammin huomenna, vaikka 3 minuuttia. Viikon tauko, kun tulikin hullaannuttua liikaa ja nyt iski kauhea paniikki, että nolasin itseni ja muut nauravat ja enhän minä nyt näin melkein kolmikymppisenä voi käyttäytyä näin...! (JATKUU)
Höpö höpö. Ihminen leikkii koko ikänsä. Leikkivä lapsi on terve ja minä sanon, että myös leikkivä aikuinen on terve. Sellainen, joka ei nyt duudsonimaisesti rieku tuolla - ei tämä sitä tarkoita. Vaan sellainen, joka nauttii tekemisistään, tekee sitä mistä tulee hyvä mieli, ei välitä mitä toiset häneltä odottavat tai miten hänet arvotetaan toisten toimesta. Vapaus ja ilo olla se, kuka hän on - se on ihmisen onni!
Muista myös, että kun olet oma itsesi, löydät omat piirisi. Löydät ne ihmiset, jotka rakastavat sinua sellaisena kuin olet. Nyt, kun vedät tietämättäsi roolia, vedät puoleesi ihmisiä, jotka reagoivat tähän rooliin, eivät Sinuun. Siksi ihmissuhteet eivät tunnu antoisille, kun tyypit ympärilläsi ovat ihan vääriä. Lintu on onneton, jos se yrittää olla kala; mutta ehkä hän onkin lentokala!
Kun uskallat päästää irti pelostasi olla Sinä, elämäsi paranee. Alkuun se on varmaan persiistä; tulet näkemään miten paljon asioita, ihmisiä, ajatuksia jne. sinulla on elämässäsi tämän (tietämättäsi) vetämäsi roolin takia. Ne jäävät pois ja voi olla, että klassisesti 30.ikävuoden kriisissä elämäsi muuttuu ihan kokonaan. Minulla on ystävä, joka muuttui itsensä vastakohdaksi 33-vuotiaana, kun ei jaksanut enää esittää roolia, miettiä turhia, pohtia mitä muut hänestä haluavat ja hän halusi vain olla. Nyt hän on onnellisempi ja terveempi kuin koskaan ennen ja löysi elämänsä ensimmäisen seurustelukumppaninkin. Aiemmat suhdemahdollisuudet eivät koskaan onnistuneet ja miten olisivatkaan, kun hän ei ollut se, kuka hän on?
Se, miten löydät itsesi ja uskallat leikkiä ja olla vapaa muiden odotuksista (ja romahduttaa siinä muutamat pilvilinnat lähinnä muilta ja suututtaa ehkä muutamia ihmisiä), se on sinun omissa käsissäsi. Opettele sanomaan EI, tuntematta syyllisyyttä. Olet selkeästi empaattinen ja analysointi pitää empaattisen sydämesi turvassa - mutta surullisena. Opettele ohjaamaan empatiasi kohteisiin, jotka arvostavat sitä, ja erityisesti itsellesi. Sanoisitko kaverillesi, joka on surullinen, että miehisty nyt? Tai että nyt ei mitään ilakoida perskele, nyt analysoidaan? Tai että joudatkin piilottelemaan itseäsi, olet ihan hirveä? Älä nyt jukolauta puhu näin itsellesi edes ajatustasolla!
Kiusattujen pitää oppia leikkimään ja pitämään rajansa aikuisena. Terapia voi auttaa. Henkisyys voi auttaa. Filosofia voi auttaa. Astrologia voi auttaa. Numerologia voi auttaa. Kortit (tarot jne.) voi auttaa. Akupunktio voi auttaa. Energiaterapia voi auttaa. Liikunta (esim. jooga) voi auttaa. Sinun pitää löytää se oma juttu, josta nautit ja joka antaa sinulle luvan olla Sinä ilman, että vastustat sitä liikaa.
Less thinking, more action! :)
-Amon
Itselläni on samoja kokemuksia. Olen jo reilut kymmenen vuotta sinua vanhempi mies. Olen eronnut ja lapsiakin on, joten tavallaan sitä myötä elämä on tasoittunut, kun kaikki merkittävä on jo saavutettu. IT-alalla olen myös.
Silti aina säännöllisesti sitä huomaa edelleen pyrkivänsä sopeutumaan normeihin, joita työelämässä, deittaillessa ja vähän kaikkialla vaaditaan. Sosiaalisuus on raskasta, ja törmään samaan asiaan aina uudelleen. Jaksan vetää roolia vähän aikaa, mutta sitten vetäydyn taas omiin oloihini ja keräämään voimia. Korona-aika on tehnyt työstä helpompaa, kun saa olla enemmän omassa rauhassa. Pyrin tekemään työstäni mahdollisimman oman näköistäni, että jaksan, vaikka tokihan siellä on aina asioita, joista en pidä. En nyt ala täysin erakoitumaankaan, enkä jättämään alaani, koska kuitenkin hallitsen sen.
Olen todennut, että viihdyn erittäin paljon yksin ja omien harrastusteni parissa. Niistä saan voimaa ja yöunetkin ovat silloin parhaimmillaan. Silti välillä kaipaa sosiaalisuutta, joten joskus on laitettava itsensä likoon ja oltava ihmisten kanssa. Tässä vaiheessa elämää sitä jo ymmärtää, että ei olisi katastrofi, vaikka hätätilanteessa lopettaisi koko työn ja viettäisi vain yksin yksinkertaista elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ap oikeasti käynyt lyhytterapiaa vai oletko vain muutaman kerran käynyt juttelemassa mielenterveysammattilaisen kanssa? Kaikki juttelu kun ei ole psykoterapiaa sitä suosittelen sinulle
Vierailija kirjoitti:
Pyöritän usein mielessäni ratkaisuja tilanteeseen. Mietin, mitä jos jättäisin kaiken ja lähtisin matkustamaan, olipa pandemia tai ei (tiedän, itsekästä). Tai mitä jos menisin ulos baariin tai yökerhoon ja juttelisin ihmisten kanssa. Tai jotain muuta "extremeä". Mutta olen aika varma, etteivät nämä asiat toimi. Ongelmilla on usein tapana seurata vaikka minne menisi.
Olen myös pohtinut, jospa kyseessä on uskon puute. Olen ateisti ja olen pitänyt tiedettä asiana johon uskon, sen avoimuuden ja selkeiden hyötyjen takia. Näen uskonnoissa hyvänä niiden yhdistävänä tekijänä. Mutta sokeat uskot kuulostavat ajatuksena kaameilta. Lisäksi, historiaa kun tutkii niin usein uskonnot ovat aiheuttaneet kaiken maailman selkkauksia.
Olen myös pohtinut pyskedeelien kokeilua. Tiedän tämän herättävän joillakin vahvoja tunteita Etenkin Suomessa tuntuu, että marihuanaakin edelleen pelätään, mutta pikku kännien vetäminen on ok. Aineisiin liittyvä stigma arveluttaa myös minua, mutta lähes jokainen jonka olen kuullut kokeilleen aineita on kehunut kokemusta. Tämänpä takia pidän asiaa vielä mielessä.
Luulen kuitenkin järkevimmän vaihtoehdon olevan pitkäaikaisen terapian tekeminen. Saan tämän prosessin toivottavasti ensi vuonna alkuun. Olen käynyt aika paljon lyhyissä terapioissa viimeisen 9 vuoden aikana ja siksi tämä hieman epäilyttää. Pelkään vahingoittaneeni valinnoillani mieltäni ja että sen korjaaminen ei enää ole mahdollista. Haluan kuitenkin antaa mahdollisuuden tälle. Mitä muutakaan sitä enää voi tehdä.
Kirjoituksen otsikko ja alku vaikuttavat nyt harhaan johtavilta. En ehkä koekkaan olevani umpikujassa elämän kanssa, mutta ennemmin kulkevani sankassa sumussa. Minulla on ideoita mitä tehdä, mutta ne alkavat olemaan vähissä eikä tehosta ole tietoa. Ja alan olla väsynyt.
Kiitos, jos luit tämän vuodatuksen loppuun. En ole kaksinen kirjoittaja, mutta toivon sait siitä selvää. Toivon sydämmeni pohjasta, että kukaan ei samaistu ylläolevaan tekstiin.
Turinointisi kuulostaa kovin tutulta, joskin olen muutaman vuoden vanhempi ja "kuoppakin" on täten hieman syvempi. Psykedeelejä voisin sinänsä suositella olon ja ajatusten vuoksi, mutta ne saattavat kasvattaa kuilua kanssaihmisiin entisestään. Luulen että tilasi johtuu etupäässä liiallisesta fiksuudesta sekä jostain syntymän valuvioista, ettei ilmiselviä ongelmia ympärillä voi vain ohittaa ja jatkaa muna pystyssä jonkun härvelin tai naisten kimpussa. Ei tuohon terapia ole itsellä suuremmin auttanut, vaikka viime vuodet olen hakenut apua sieltä. Ihmiset ja kaikki heidän touhut eivät vain juuri kiinnosta enää ja samankaltaista ulkopuolisuutta olen tuntenut aina kuin sinäkin.
Maailmassahan olisi lähes loputtomasti enemmän tai vähemmän jänniä asioita, mutta jotenkin mikään ei vaan lopulta kiinnosta. Enkä osaa tarkasti sanoa miksi asia näin on, mutta joku elämän suuressa kuvassa häiritsee ja latistaa päivittäin suunnattomasti. Suuria ja päräyttäviä suunnitelmiakaan ei ole viime aikoina ollut intoa oikein edistää. Pohjimmiltani kai toivoisin maailman vain palavan ennen mitään uusia yrityksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pyöritän usein mielessäni ratkaisuja tilanteeseen. Mietin, mitä jos jättäisin kaiken ja lähtisin matkustamaan, olipa pandemia tai ei (tiedän, itsekästä). Tai mitä jos menisin ulos baariin tai yökerhoon ja juttelisin ihmisten kanssa. Tai jotain muuta "extremeä". Mutta olen aika varma, etteivät nämä asiat toimi. Ongelmilla on usein tapana seurata vaikka minne menisi.
Olen myös pohtinut, jospa kyseessä on uskon puute. Olen ateisti ja olen pitänyt tiedettä asiana johon uskon, sen avoimuuden ja selkeiden hyötyjen takia. Näen uskonnoissa hyvänä niiden yhdistävänä tekijänä. Mutta sokeat uskot kuulostavat ajatuksena kaameilta. Lisäksi, historiaa kun tutkii niin usein uskonnot ovat aiheuttaneet kaiken maailman selkkauksia.
Olen myös pohtinut pyskedeelien kokeilua. Tiedän tämän herättävän joillakin vahvoja tunteita Etenkin Suomessa tuntuu, että marihuanaakin edelleen pelätään, mutta pikku kännien vetäminen on ok. Aineisiin liittyvä stigma arveluttaa myös minua, mutta lähes jokainen jonka olen kuullut kokeilleen aineita on kehunut kokemusta. Tämänpä takia pidän asiaa vielä mielessä.
Luulen kuitenkin järkevimmän vaihtoehdon olevan pitkäaikaisen terapian tekeminen. Saan tämän prosessin toivottavasti ensi vuonna alkuun. Olen käynyt aika paljon lyhyissä terapioissa viimeisen 9 vuoden aikana ja siksi tämä hieman epäilyttää. Pelkään vahingoittaneeni valinnoillani mieltäni ja että sen korjaaminen ei enää ole mahdollista. Haluan kuitenkin antaa mahdollisuuden tälle. Mitä muutakaan sitä enää voi tehdä.
Kirjoituksen otsikko ja alku vaikuttavat nyt harhaan johtavilta. En ehkä koekkaan olevani umpikujassa elämän kanssa, mutta ennemmin kulkevani sankassa sumussa. Minulla on ideoita mitä tehdä, mutta ne alkavat olemaan vähissä eikä tehosta ole tietoa. Ja alan olla väsynyt.
Kiitos, jos luit tämän vuodatuksen loppuun. En ole kaksinen kirjoittaja, mutta toivon sait siitä selvää. Toivon sydämmeni pohjasta, että kukaan ei samaistu ylläolevaan tekstiin.
Turinointisi kuulostaa kovin tutulta, joskin olen muutaman vuoden vanhempi ja "kuoppakin" on täten hieman syvempi. Psykedeelejä voisin sinänsä suositella olon ja ajatusten vuoksi, mutta ne saattavat kasvattaa kuilua kanssaihmisiin entisestään. Luulen että tilasi johtuu etupäässä liiallisesta fiksuudesta sekä jostain syntymän valuvioista, ettei ilmiselviä ongelmia ympärillä voi vain ohittaa ja jatkaa muna pystyssä jonkun härvelin tai naisten kimpussa. Ei tuohon terapia ole itsellä suuremmin auttanut, vaikka viime vuodet olen hakenut apua sieltä. Ihmiset ja kaikki heidän touhut eivät vain juuri kiinnosta enää ja samankaltaista ulkopuolisuutta olen tuntenut aina kuin sinäkin.
Maailmassahan olisi lähes loputtomasti enemmän tai vähemmän jänniä asioita, mutta jotenkin mikään ei vaan lopulta kiinnosta. Enkä osaa tarkasti sanoa miksi asia näin on, mutta joku elämän suuressa kuvassa häiritsee ja latistaa päivittäin suunnattomasti. Suuria ja päräyttäviä suunnitelmiakaan ei ole viime aikoina ollut intoa oikein edistää. Pohjimmiltani kai toivoisin maailman vain palavan ennen mitään uusia yrityksiä.
Vaikuttaa, että yrität ajatella isosti ja älykkäästi. Mitäs, jos kokeilisit päinvastaista? Keskityt vain pieniin asioihin, kuten ystävällisyyteen muita kohtaan, muiden auttamiseen, perus arkijutuista nauttimiseen. En tiedä mitä juuri sun arkeen kuuluu, mutta jotain siellä on oltava, mistä pidät. Yrittämällä jatkuvasti saavuttaa jotain päräyttävää, tulee lopulta tiensä päähän, ja on otettava joku uusi suunta.
Maailmanaika syö.
Minusta kannattaisi tutustua hengellisiin (uskon )asioihin.Seurakuntaan ,eri medioissa.
Perusjuttuja on uskossa ,että nimenomaa on suunnitelma ja johdatus ,tarkoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä. Välillä voi tuntua toivottomalta, mutta talvi on tulossa ja kunhan on katto pään päällä ja varaa elämiseen, sen suuremmin ei kai tarvitse suorittaa? Millaisen ihmisen kanssa haluat perheen? Koetko, että voit nykytilanteessa tavata sellaisen ihmisen? Ellet, millaisen puolison arvioit hänen kaltaisensa haluavan? Välttämättä ennakko-oletuksesi ei osu oikeaan. Voitko kuitenkin miettiä, mitkä asiat vähintään on korjattava, jotta voit onnistua? Luuletko, että tuo ihannepuoliso tai ystäväsi vaativat sinulta self help -kirjojen oppeja? Elleivät, millaisesta he voisivat pitää?
Aloittaja,
Ihana kun kirjoitit ajatuksistasi.
Osittain tuntemuksesi on tuttuja minullekin. Elämän punaisen langan etsiminen ja oman henkisen tasapainon tavoitteleminen. Omassa prosessissani uskon tuoma turva ja johdatus on antanut vakaan pohjan ”ajallisen elämän” tasapainon löytämiseen. En ole ollut varsinaisesti tasapainoton koskaan, mutta olen pyrkinyt löytämään oman elämäni punaisen langan ja kartoittamaan sitä, mikä minut tekee onnelliseksi. Olen sen paljolti löytänyt.
Uskon lisäksi luonto, läheiset ihmiset ja oman sydämen kuulostelu ovat avanneet tietä. Vaihdoin työpaikkaa (sama ala) ja teen pienempää viikkotuntimäärää. Se on avain lepoon ja rauhaan. Mielummin yhden päivän nukun myöhään ja ulkoilen metsässä kuin ostan uuden takin. Minulla on jo takki.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Pyri myös tietoisesti ajattelemaan hyvää, asioista ja ihmisistä äläkä liikaa pohdi asioita, joihin et voi itse vaikuttaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä sinua ajaa aidosti eteenpäin? Raha vai se, että voit antaa itsestäsi jotain? Minua kyynistyttää tyhmät ihmiset, jotka pilaavat hyviä asioita. En lähde siihen leikkiin ollenkaan, enkä esitä olevani muuta kuin olen, kuten sanoit tekeväsi. Siitä voi tulla tarkoituksettomuuden tunne. Miehille uran tekeminen on helpompaa, jos se tapahtuu ihan vahingossa eikä sinua edes revitä alas? Millainen perhe sinulla on, jos tieten tahtoen haet hyväksyntää? Kyynistyminen voi johtua osittain ylikuormittumisesta, se on yleinen syy. Mikä siis on pohjimmainen syy sille, miksi olet kyynistynyt?
Tunnen itseni ja ongelmani ovat olleet pääasiassa ulkoisia, kuten, että leimataan joksikin mitä en ole. Olen kuullut tuon, että haen hyväksyntää, vaikka en hae ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tunnen itseni, mutta muut eivät ymmärrä. Heidän ei edes tarvitsisi ymmärtää mitään muuta kuin ymmärtää keskittyä omiin elämiinsä. Se ei edes kyynistytä vaan on herättänyt suoraa vihaa. Ajattelen kuitenkin löytäväni paikkani. Ei ole helppoa tälläkään puolella kolikkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen päästänyt pikkuhiljaa irti siitä, että pidän epävarmuuden ja ahdistuksen sisälläni. Annan sen näkyä. Puhun siitä. Toiset kavahtavat ja menevät hiljaiseksi, toiset huokaisevat, että minuakin pelottaa. Aito kohtaaminen ihmisten kanssa antaa merkitystä elämälle. Niitä tulee silloin, kun puhuu kipeimmistä tunteistaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kutina, että yrität analysoimalla ja tutkimalla löytää tien, joka vie sinut sinne, minne haluat, sen sijaan että keräät viisautta, elät sen todeksi (eli muutat elämäntyyliksesi) ja annat tämän yhteyden omaan itseen viedä sinut sinne, mikä on sinulle hyväksi. Tästä ei tietysti tarvitse tulla surulliseksi; suurin osa ihmisistä haluaa vastauksia ja selkeitä reittejä elämään ulkopuolelta. Sen takia uskonnot, eri elämänkatsomukset, kulttuurit, opitut tavat ja normit joita ei kyseenalaisteta, ovat niin suosittuja. Ehkä siihen vaikuttaa psykologisesti myös kasvatus; lapsena sinulla on aina auktoriteettifiguuri, joka sanoo miten eletään, miten ollaan ja mitkä ovat sinun tavoitteesi. Sitten pam, oletkin aikuinen ja yhtäkkiä sinun pitäisi osata olla oman elämäsi auktoriteetti ilman minkäänlaista kokemusta asiasta tai edes tietoa siitä, että miten tämä tehdään.
Olen itse törmännyt paljon ihmisiin, joilla on kirjaviisautta. He ovat lukeneita, he tietävät paljon, mutta se tieto jää vain pintapuoliseksi. Vähän kuin "Hauki on kala" ilman, että he itse tajuavat asiaa välttämättä. Sitten he levittelevät epätoivoisesti käsiään, että en ymmärrä, olen lukenut, olen opiskellut, olen tutkinut ja silti olen hukassa. Totta kai hän on hukassa. Hän ei ole elänyt ja ottanut asioita jokapäiväiseen elämäänsä. On myös mahdollista, ettei hän ole vielä löytänyt itselleen sopivaa elämäntapaa. Jos mietitään vaikka filosofisia ja uskonnollisia suuntauksia,joilla selvitetään ihmiselle elämän ja tämän itsensä tarkoitusta, niitähän on loppuviimein varmaan satoja! Kaikkea matemaattisesta olemassaolosta buddhismiin ja kalilaisuudesta luciferianismiin ja voodoosta suomalaiseen kansanuskoon. Pitää vain jatkaa uteliaana tutkimista ja mennä sinne, mikä kiinnostaa. Ei siksi, että sieltä löytyisi joku valmistalopaketti-tyyppinen ratkaisu elämään, vaan siksi, että jos se kiinnostaa sinua, se on sinun seuraava askeleesi. Sitten löytyy jotain muuta, joka kiinnostaa ja sitten taas seuraava ja seuraava. Kyseessä on matka, ei tilauspaketti.
Omaksi ohjenuoraksi olen ottanut sen, että "Tuntuuko tämä vaihtoehto/asia/ihminen/tilanne/suunta/jne minusta hyvälle?" Jos ei tunnu, se on väärä suunta. Joka kerta, kun olen vääntänyt tätä sisäistä tunnettani vastaan, olen saanut katua myöhemmin.
Elämä vaatii itsetuntemusta ja oman tien löytää tosiaan vain omaan itseensä katsomalla ja kokeilemalla. Ja kärsivällisyydellä! Olen itse ollut tällä polulla siitä lähtien, kun täytin 19 ja edelleen löydän AHAA-elämyksiä ja uusia juttuja itsestäni, jotka luulin jo oppineeni, käsitelleeni, kohdanneeni tai ymmärtäneeni. :) Aina löytyy uutta!
N40
Tuo ohjenuorasi kuulostaa hienolta. Olen sen aiemminkin kuullut ja isoja päätöksiä tehdessä pyrkinyt pitämään mielessä. Huomaan nyt, että kenties ajatus josta koetan päästä eroon on päätöstä tehdessä asioiden mittaaminen niiden "hyödyllisyydellä". Hyödyllisyyden tietenkin mittaa se, mitä olen ajatellut muiden tarvitsevan - en niinkään sitä mitä itse saattaisin tarvita. Olen seurannut sitä ohjenuoraa tähän asti. Kenties on aika kokeilla toista.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti et pahastu, katsoin sinulle kortteja aikani kuluksi ja sillä ajatuksella, jos sieltä nousisi esiin jotain, millä voisin auttaa sinua. Olet isojen kysymysten äärellä!
Ilmeisesti on niin, että et ole missään vaiheessa aidosti pysähtynyt nauttimaan elämästä. Olet mennyt sen mukaan, mitä sinulta odotetaan (kerroit itsekin vähän jo) ja unohtanut sen, mikä elämässä on tärkeintä. Sanoit tuossa ylempänä, että sinulle parhaimmat muistot liittyvät tilanteisiin, joissa on muitakin ihmisiä. Nämä ovat sitä, kuka sinä aidosti olet ja mikä tekee sinut aidosti onnelliseksi; elämästä nauttiminen muiden ihmisten kanssa. Siihen kuuluu hauskanpito, ymmärretyksi tuleminen, omana itsenään kohdatuksi tuleminen, keveys, huolettomuus (ainakin siinä hetkessä), leikkiminen, ilonpito jne. Me aikuiset unohdamme leikin elämästämme todella, todella helposti, ja Suomessa "leikkimistä" korvaa hirveä ryppääminen. Meillä on karsea sanontakin, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä.
Mietipä onko sinulla jotain negatiivisia ennakkoluuloja ja -asenteita ihmisiä kohtaan, jotka pitävät hauskaa, leikkivät ja ovat hyvällä tavalla lapsenomaisia siinä omassa innostuksessaan ja ilossaan - ja ilman sitä viinaa. On mahdollista, ettet uskalla vain antaa itsellesi samanlaista vapautta olla iloinen, leikkiä ja hullutella. Tulla kohdatuksi itsenäsi. Sanoit, että sinulla on kiusaamistausta. Niin on minullakin. Opettelen ihan tätä samaa asiaa kuin sinä ja se on ihan perskeleen vaikeaa, kun on joutunut elämään niin, ettei kukaan huomaa sinua. Huomaamattomuus on pitänyt turvassa - mutta nyt se ei enää toimi. Et ole kiusattu enää. Et ole koulussa enää. Nyt pitää oppia olemaan rohkeasti oma itsensä ja tuoda sitä esille, unohtaen päässä pyörivät uhkakuvat ja muistot. Tämä on taito, joka sinun pitää opetella. Olet opetellut olemaan huomaamaton, iloton, pitämään itsesi piilossa ja suhtautumaan kaikkeen analyyttisesti tunteiden sijaan kiusattuna ollessasi. Sen vastakohta pitää myös opetella ja se lähtee - kuten kiusaaminenkin - pienin askelin, päivä kerrallaan. Vähän vapaammin tänään, vaikka 5 minuuttia. Vähän rohkeammin huomenna, vaikka 3 minuuttia. Viikon tauko, kun tulikin hullaannuttua liikaa ja nyt iski kauhea paniikki, että nolasin itseni ja muut nauravat ja enhän minä nyt näin melkein kolmikymppisenä voi käyttäytyä näin...! (JATKUU)
Tosi hyvä pointti tuo, että ryyppäminen on aikuisten leikkiä. Oon joskus kanssa tämän tiedostanut, mutta taas unohtanut näköjään. Tuo laittoi miettimään, että ehkäpä elämän voisi nähdä leikkinä ja siitä tulisi hauskempaa. Yhdessä elämän vaiheessa tuli kokeiltua improilua. Sitä voisin taas harkita kun siinä saa hullutella. Mainitsit myös, että onko minulla negatiivisia näkemyksiä ihmisistä jotka hulluttelevat ja osaavat heittäytyä. Hävettää myöntää, että on. Jos näen ihmisiä jotka tekevät asioita estoitta (selvinpäin), esimerkiksi lauleskelevat, tanssivat, hulluttelevat tms, ensi ajatukseni on hyvin tuomitseva. "Kuka tuokin luulee olevansa?" Saan itseni tästä myös kiinni usein ja silloin hävettää, että mikä minäkin olen tuomitsemaan kun toinen pitää hauskaa.
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap oikeasti käynyt lyhytterapiaa vai oletko vain muutaman kerran käynyt juttelemassa mielenterveysammattilaisen kanssa? Kaikki juttelu kun ei ole psykoterapiaa sitä suosittelen sinulle
Muutamien terapeuttien kanssa käynyt. Pisin pätkä kesti 3 kuukautta. Psykoterapiaan tarkoituksena juurikin mennä seuraavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pyöritän usein mielessäni ratkaisuja tilanteeseen. Mietin, mitä jos jättäisin kaiken ja lähtisin matkustamaan, olipa pandemia tai ei (tiedän, itsekästä). Tai mitä jos menisin ulos baariin tai yökerhoon ja juttelisin ihmisten kanssa. Tai jotain muuta "extremeä". Mutta olen aika varma, etteivät nämä asiat toimi. Ongelmilla on usein tapana seurata vaikka minne menisi.
Olen myös pohtinut, jospa kyseessä on uskon puute. Olen ateisti ja olen pitänyt tiedettä asiana johon uskon, sen avoimuuden ja selkeiden hyötyjen takia. Näen uskonnoissa hyvänä niiden yhdistävänä tekijänä. Mutta sokeat uskot kuulostavat ajatuksena kaameilta. Lisäksi, historiaa kun tutkii niin usein uskonnot ovat aiheuttaneet kaiken maailman selkkauksia.
Olen myös pohtinut pyskedeelien kokeilua. Tiedän tämän herättävän joillakin vahvoja tunteita Etenkin Suomessa tuntuu, että marihuanaakin edelleen pelätään, mutta pikku kännien vetäminen on ok. Aineisiin liittyvä stigma arveluttaa myös minua, mutta lähes jokainen jonka olen kuullut kokeilleen aineita on kehunut kokemusta. Tämänpä takia pidän asiaa vielä mielessä.
Luulen kuitenkin järkevimmän vaihtoehdon olevan pitkäaikaisen terapian tekeminen. Saan tämän prosessin toivottavasti ensi vuonna alkuun. Olen käynyt aika paljon lyhyissä terapioissa viimeisen 9 vuoden aikana ja siksi tämä hieman epäilyttää. Pelkään vahingoittaneeni valinnoillani mieltäni ja että sen korjaaminen ei enää ole mahdollista. Haluan kuitenkin antaa mahdollisuuden tälle. Mitä muutakaan sitä enää voi tehdä.
Kirjoituksen otsikko ja alku vaikuttavat nyt harhaan johtavilta. En ehkä koekkaan olevani umpikujassa elämän kanssa, mutta ennemmin kulkevani sankassa sumussa. Minulla on ideoita mitä tehdä, mutta ne alkavat olemaan vähissä eikä tehosta ole tietoa. Ja alan olla väsynyt.
Kiitos, jos luit tämän vuodatuksen loppuun. En ole kaksinen kirjoittaja, mutta toivon sait siitä selvää. Toivon sydämmeni pohjasta, että kukaan ei samaistu ylläolevaan tekstiin.
Turinointisi kuulostaa kovin tutulta, joskin olen muutaman vuoden vanhempi ja "kuoppakin" on täten hieman syvempi. Psykedeelejä voisin sinänsä suositella olon ja ajatusten vuoksi, mutta ne saattavat kasvattaa kuilua kanssaihmisiin entisestään. Luulen että tilasi johtuu etupäässä liiallisesta fiksuudesta sekä jostain syntymän valuvioista, ettei ilmiselviä ongelmia ympärillä voi vain ohittaa ja jatkaa muna pystyssä jonkun härvelin tai naisten kimpussa. Ei tuohon terapia ole itsellä suuremmin auttanut, vaikka viime vuodet olen hakenut apua sieltä. Ihmiset ja kaikki heidän touhut eivät vain juuri kiinnosta enää ja samankaltaista ulkopuolisuutta olen tuntenut aina kuin sinäkin.
Maailmassahan olisi lähes loputtomasti enemmän tai vähemmän jänniä asioita, mutta jotenkin mikään ei vaan lopulta kiinnosta. Enkä osaa tarkasti sanoa miksi asia näin on, mutta joku elämän suuressa kuvassa häiritsee ja latistaa päivittäin suunnattomasti. Suuria ja päräyttäviä suunnitelmiakaan ei ole viime aikoina ollut intoa oikein edistää. Pohjimmiltani kai toivoisin maailman vain palavan ennen mitään uusia yrityksiä.
Vaikuttaa, että yrität ajatella isosti ja älykkäästi. Mitäs, jos kokeilisit päinvastaista? Keskityt vain pieniin asioihin, kuten ystävällisyyteen muita kohtaan, muiden auttamiseen, perus arkijutuista nauttimiseen. En tiedä mitä juuri sun arkeen kuuluu, mutta jotain siellä on oltava, mistä pidät. Yrittämällä jatkuvasti saavuttaa jotain päräyttävää, tulee lopulta tiensä päähän, ja on otettava joku uusi suunta.
Olen itseasiassa samankaltaista taktiikka pohtinut kun jossain mainittiin, että olisi hyvä varata huolille oma hetkensä. Eli sen sijaan, että jatkuvasti vatvoo niin vatvoo silloin kun on huolihetki. Jotenkin se ei istunut tai luistin siitä. Voisin kyllä taas harkita kokeilua, ainakin lyhyessä mittakaavassa aluksi. Esimerkiksi huoleton päivä, jolloin keskittyy normijuttuihin.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen päästänyt pikkuhiljaa irti siitä, että pidän epävarmuuden ja ahdistuksen sisälläni. Annan sen näkyä. Puhun siitä. Toiset kavahtavat ja menevät hiljaiseksi, toiset huokaisevat, että minuakin pelottaa. Aito kohtaaminen ihmisten kanssa antaa merkitystä elämälle. Niitä tulee silloin, kun puhuu kipeimmistä tunteistaan.
Tuo huokaisun aiheuttama kohtaaminen toisten kanssa kuvaa hyvin tuntemuksiani tällä palstalla. Ja tuo kavahdus taas sitä mitä pelkää saavansa osakseen kun aukaisee sydäntään.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos kun jaoit. Ei minusta lainkaan creepyä, vaan hyvä että laittaa ajatuksia talteen kun tuommoiset muuten unohtuu. Tuota erakkotyylistä elämää olen myös välillä pallotellut päässä. Mutta kun kysyn itseltä, mitkä ovat olleet parhaita hetkiä elämässä, usein näihin tilanteisiin liittyy muita ihmisiä. Eli tavallaan koen muiden ihmisten olevan samalla parhaiden että pahimpien hetkien taustalla. Juuri nyt otan omaa-aikaa paljon, mutta tulevaisuudessa haluaisin löytää jonkin näköisen balanssin.
Kaikkea hyvää sulle kans. <3