Lue keskustelun säännöt.
Omat yritelmäni säälittäviä miehen menestyksen rinnalla
11.02.2014 |
Mies on aina onnistunut kaikessa, mihin ryhtyykin. Löytänyt omat vahvuutensa jo lapsena ja määrätietoisesti seurannut niitä. Sai lukiossa stipendejä ja pääsi heittämällä yliopistoon haluamalleen alalle, sai sieltä huippupaperit ja tietenkin jo opiskeluaikana oman alan töitä. Nyt tienaa 9000e/kk + sijoitukset tuottavat.
Entäs minä sitten? Olin välillä tavoitteellinen, mutta jotenkin olen sulautunut liiaksi yhteen miehen kanssa. Oma 'ura' on tyssännyt paikkakunnan vaihtoon miehen työn perässä ja jätin opinnotkin kesken. Pätkätöitä surkealla palkalla. Rahat ovat yhteisiä joten en valita. Mutta oma valintani. Minulla on kiinnostuksia ja kutsumuksia, mutta ne tuntuvat naurettavilta.
Ei minun tekemisistäni kukaan edes ole kiinnostunut, kun kaikki ylistävät mieheni kiinnostavaa työtä. Minua on haukuttu ja vähätelty molempien sukulaisten taholta.
Välillä minulle tokaistaan, että pitäisi tehdä lapsi. Tuntuisi, että lapsi olisi vain oman tyhjiöni täyttöä eikä voisi kuitenkaan täyttää kaikkia tarpeitani elämässä. Koen elämäni olevan kuitenkin parempaa nyt kuin kotiäitinä. Enkä taida haluta lapsia koskaan.
Nyt olen taas työpätkän jälkeen kuopassa: minkään uuden aloittaminen ei motivoi, koska taloudellisesti sillä ei ole merkitystä. En saa tällä paikkakunnalla edes ilmaiseksi työtä, joka aidosti kiinnostaisi.
Kommentit (94)
Aloittajan ajatukset ovat kuin suoraan omasta elämästäni, lapsuuden kokemuksia ja opiskelualaa myöten. Erona vain se, että lopulta mies jätti minut ja jäin ihan yksin oman epäonnistumisen tunteeni kanssa. Luonnollisesti syytin erosta vain itseäni ja omaa huonouttani ja nostin miehen jalustalle vielä pitkään eron jälkeenkin.
Myös psykologin ajatukset osuivat minun kohdallani oikeaan, yritän yhä edelleen lunastaa sitä rakkautta ja hyväksyntää, jota vaille jäin lapsena. Vaikka ulkoisesti olen elänyt rikasta elämää, olen aivan hukassa elämäni kanssa. Nykyisin tuntuu, että olen todella ahdistunut elämän päämäärättömyydestä ja ohi kiitävästä ajasta. Minullakaan ei ole lapsia, enkä usko että patenttiratkaisuna aina voisi tarjota lapsen tekemistä.
Jos aikaisemmin vastannut psykologi on palstalla, kuulisin mielelläni, miten päästä eteenpäin merkityksettömyyden tunteesta? Kirjoja olen lukenut, käynyt terapiassakin, meditoinut ja joogannut, silti sama tyhjyys kaihertaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin haluaako ap:n mies jossain vaiheessa lapsia? VAstasiko ap tähän kysymykseen, miksi minulta meni ohi?
Jeesus pelastaa. Mene kirkkoon.
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 13:55"]
Aloittajan ajatukset ovat kuin suoraan omasta elämästäni, lapsuuden kokemuksia ja opiskelualaa myöten. Erona vain se, että lopulta mies jätti minut ja jäin ihan yksin oman epäonnistumisen tunteeni kanssa. Luonnollisesti syytin erosta vain itseäni ja omaa huonouttani ja nostin miehen jalustalle vielä pitkään eron jälkeenkin.
Myös psykologin ajatukset osuivat minun kohdallani oikeaan, yritän yhä edelleen lunastaa sitä rakkautta ja hyväksyntää, jota vaille jäin lapsena. Vaikka ulkoisesti olen elänyt rikasta elämää, olen aivan hukassa elämäni kanssa. Nykyisin tuntuu, että olen todella ahdistunut elämän päämäärättömyydestä ja ohi kiitävästä ajasta. Minullakaan ei ole lapsia, enkä usko että patenttiratkaisuna aina voisi tarjota lapsen tekemistä.
Jos aikaisemmin vastannut psykologi on palstalla, kuulisin mielelläni, miten päästä eteenpäin merkityksettömyyden tunteesta? Kirjoja olen lukenut, käynyt terapiassakin, meditoinut ja joogannut, silti sama tyhjyys kaihertaa.
[/quote]
Missä ap:n opiskeluala kerrottiib?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 13:49"]Olen nähnyt jotain vastaavantyyppistä muutaman työkaverini perheessä.
On muutettu maaseudulle. Mies käy 100 km päässä töissä. Vaimo tekee pätkähommia ja ehkä hoitaa yhden lapsen taloutta. Keski-ikäistymisen kipuilussa vaimo alkaa käydä enemmän voimaantumiskursseilla, retriiteissä ja muissa vastaavissa sielunrakennuskoulutuksissa. Sitten kun itsetunto on kunnossa, hän alkaa toteuttaa unelmiaan, kirjoittamaan omakustanteita ja maalaamaan tauluja. Miehestä olisi mukava jos vaimo olisi opiskellut ja tekisi töitäkin, mutta toisaalta hyvä näin, koska valitus on viimein vähentynyt.
[/quote] niin?
Potkaise mies pihalle. Ja hanki uusi. Sellainen lievästi alkoholisoitunut ja vapaa-aikasuuntautunut luonne. Elämäsi muuttuu varmasti..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä vielä se psykologi. Ainoa konsti on oppia aidosti rakastamaan itseään. Sanoa itselleen hyviä asioita, joita ei ole lapsena vanhemmiltaan kuullut. Nähdä itsessään hyvää ja hyväksyä oma vajavaisuutensa. Olla armollinen ja lempeä itseään kohtaan ja sulkea pois liiallinen krittisyys.
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 15:47"]
Täällä vielä se psykologi. Ainoa konsti on oppia aidosti rakastamaan itseään. Sanoa itselleen hyviä asioita, joita ei ole lapsena vanhemmiltaan kuullut. Nähdä itsessään hyvää ja hyväksyä oma vajavaisuutensa. Olla armollinen ja lempeä itseään kohtaan ja sulkea pois liiallinen krittisyys.
[/quote] tehty. elämäni ei muuttunut miksikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 12:44"]
Ihannoit miestäsi. Eihän hän ole rahoja erinomaisella työllään saanut. Entäpä jos alkaisit nähdä hänet tavallisena ja tasa-arvoisena? Taidat olla ahkerampi kuin miehesi, mutta maailma ei sitä palkitse. Palkitse itse itseäsi.
[/quote] En tarkoita pelkkää rahaa. Miehelle on työssä aina auenneet kaikki ovet mitä hän on keksinyt koputtaa. Sikäli erikoinen.
Maailma ei palkitse, ja siksi ulkoisista syistä toimiminen ei enää motivoi.
Totta, elämän tarkoituksen äärellä olen.
Ei mieskään työskentele vain rahasta, vaan on omaa intohimoaan seuraamalla onnistunut sivutuotteena saamaan rahaa. Minulla ei ole oikein kumpaakaan ollut. Siitä on seurannut turhautumista ja helpommin voin perustella sen rahallisella tyytymättömyydellä kuin tarkoituksettomuudella. Tarkoituksen miettiminen näyttäytyy 'turhana', että pitäisi vain hoitaa velvollisuutensa miettimättä sen enempää.
Jonkinlainen oma kriisi on ollut meneillään. Olen tiedostanut, miten aiemmat valinnat koulutuksen ja työpaikkojen suhteen ovat olleet syyllisyyden ajamia, mitä "pitäisi" tehdä jotta lunastaisin olemassaoloni oikeutuksen tai mikä olisi "järkevää".
Muutama kuukausi sitten heräsin siihen, että tämä on minun elämäni (joo oli jo aikakin) ja etteivät muut edes ole kiinnostuneita minun parhaastani. Muut eivät ole nähneet vahvuuksiani ja usein heijastavat omia pelkojaan ja heikkouksiaan minuun. Olen ollut helposti se näkymätön. Yrittänyt hankkia muilta tunnustusta sitä ikinä saamatta. Olen tajunnut tämän ajatuksen mahdottomuuden. Näin on ollut lapsuudenkodistani saakka. Olen jotenkin yrittänyt miellyttää myös omia vanhempiani, vaikka se on täysin mahdoton tehtävä. Vaikka olisin maailman presidentti, he olisivat tyytymättömiä ihmisiä. Niin se vain on. Ymmärsin, ettei ole kenenkään muun, ei pomon tai kollegojen, tehtävä nähdä vahvuuksiani vaan minun oli itse arvostettava työpanostani vaikka kukaan ei arvostanut. Se vahvisti minua vähän.
Nyt vaan olen tilanteessa, että uuden samantapaisen työpätkän aloittaminen ei kiinnosta, ei rahallisesti eikä elämän sisällön kannalta Tunnen syyllisyyttä siitä että haluan tehdä jotain mikä ei tuota mitään muille kuin itselleni. Kuuntelen liikaa taas muita. Ystävien neuvot ovat kateuden verhoamia ja he alkavat heti kertoa omista unelmistaan ja tavoitteistaan, hekään eivät tunnu näkevän minua. Olenkin vetäytynyt monista suhteista, joissa ei kannustusta ole ja hakeutunut enemmän samanhenkiseen seuraan. Mutta en voi heidänkään vastuulle laittaa omien valintojeni tekemistä. En voi laittaa sitä av-palstankaan vastuulle. Mieheni kannustaa kyllä, ja on luvannut maksaa kurssejani. Silti toivoisin, että hän kannustaisi enemmän eikä ahdistuisi puolestani niin paljon tästä tilanteessa, jossa elän "ei enää vanhaa mutta ei vielä uutta" ja kyselisi, aionko mennä töihin tässä välissä (ei rahan vaan jonkin tekemisen takia). Että saisin rauhassa tutkia vaihtoehtoja. Mies on aina ollut suorittajaluonne. Tuntuu, että miehen patistelujen takia olen ottamassa taas palkitsematonta työtä ja vieraantumassa minulle tärkeistä asioista joita olen juuri alkamassa löytää. Meillä on eri aloista huolimatta paljon yhteistä ja mies ymmärtää ajatuksiani, mutta välillä saisi olla herkemmin vastaanottavainen sille mitä minä tarvitsen. Mutta enpä omia ajatuksiani liikaa painota, näkymättömyyteni syytä tämä.
Niin, missä tilanteessa haluaisin olla ilman miestä, mahdollisen eronkin sattuessa? Varmaan silloin olisi ensimmäisenä taloudellinen selviytyminen, mutta sekin olisi sivuasia tarkoituksellisuuden ja mielekkyyden kokemuksen rinnalla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 13:49"]
Olen nähnyt jotain vastaavantyyppistä muutaman työkaverini perheessä.
On muutettu maaseudulle. Mies käy 100 km päässä töissä. Vaimo tekee pätkähommia ja ehkä hoitaa yhden lapsen taloutta. Keski-ikäistymisen kipuilussa vaimo alkaa käydä enemmän voimaantumiskursseilla, retriiteissä ja muissa vastaavissa sielunrakennuskoulutuksissa. Sitten kun itsetunto on kunnossa, hän alkaa toteuttaa unelmiaan, kirjoittamaan omakustanteita ja maalaamaan tauluja. Miehestä olisi mukava jos vaimo olisi opiskellut ja tekisi töitäkin, mutta toisaalta hyvä näin, koska valitus on viimein vähentynyt.
[/quote] Niin, olisiko parempi jos vaimo kävisi töissä mutta olisi muutoin tyytymätön? Kai voisin patistaa itseni väkisin työhön, josta en pidä. Mutta minkä takia?
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 14:04"]
Niin haluaako ap:n mies jossain vaiheessa lapsia? VAstasiko ap tähän kysymykseen, miksi minulta meni ohi?
[/quote] mies ei ainakaan toistaiseksi halua lapsia, voi olla ettei halua ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 15:51"]
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 15:47"]
Täällä vielä se psykologi. Ainoa konsti on oppia aidosti rakastamaan itseään. Sanoa itselleen hyviä asioita, joita ei ole lapsena vanhemmiltaan kuullut. Nähdä itsessään hyvää ja hyväksyä oma vajavaisuutensa. Olla armollinen ja lempeä itseään kohtaan ja sulkea pois liiallinen krittisyys.
[/quote] tehty. elämäni ei muuttunut miksikään.
[/quote]
Ei ollut ap :) Ap on alkanut oppia tuota. Mutta ehkä allekirjoitan myös edellisen kommentin: ainakaan vielä se ei ole muuttunut käytännön teoiksi oman elämäni ratkaisujen eteen.
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 15:03"]
[quote author="Vierailija" time="12.02.2014 klo 13:49"]Olen nähnyt jotain vastaavantyyppistä muutaman työkaverini perheessä.
On muutettu maaseudulle. Mies käy 100 km päässä töissä. Vaimo tekee pätkähommia ja ehkä hoitaa yhden lapsen taloutta. Keski-ikäistymisen kipuilussa vaimo alkaa käydä enemmän voimaantumiskursseilla, retriiteissä ja muissa vastaavissa sielunrakennuskoulutuksissa. Sitten kun itsetunto on kunnossa, hän alkaa toteuttaa unelmiaan, kirjoittamaan omakustanteita ja maalaamaan tauluja. Miehestä olisi mukava jos vaimo olisi opiskellut ja tekisi töitäkin, mutta toisaalta hyvä näin, koska valitus on viimein vähentynyt.
[/quote] niin?
[/quote]
...että varmaan se tähän menee ap:lläkin. Hän voimaantuu ja alkaa sitten taiteilla kukkahalaatti päällä. Mies kauppaa taiteiluita työkavereilleen, jotka eivät kehtaa olla ostamatta, kun tietävät, miten kovasti mies tekee töitä.
Mitä miehesi tekee kun tienaa noin hyvin? Mihin sijoittanut?
Miehesi on naimisissa työn kanssa. Ehkä teillä on erilaiset arvot, se tökkii?
Haluaako mies että pysytte lapsettomina? Meinaan vaan ettei jossain vaiheessa anna monoa ja ota nuorempaa jonka kanssa perustaa "oikean" perheen?
Olen nähnyt jotain vastaavantyyppistä muutaman työkaverini perheessä.
On muutettu maaseudulle. Mies käy 100 km päässä töissä. Vaimo tekee pätkähommia ja ehkä hoitaa yhden lapsen taloutta. Keski-ikäistymisen kipuilussa vaimo alkaa käydä enemmän voimaantumiskursseilla, retriiteissä ja muissa vastaavissa sielunrakennuskoulutuksissa. Sitten kun itsetunto on kunnossa, hän alkaa toteuttaa unelmiaan, kirjoittamaan omakustanteita ja maalaamaan tauluja. Miehestä olisi mukava jos vaimo olisi opiskellut ja tekisi töitäkin, mutta toisaalta hyvä näin, koska valitus on viimein vähentynyt.