Lue keskustelun säännöt.
mistä tietää, ettei uusperhe tule koskaan toimimaan?
10.02.2014 |
tökkii, tökkii ja tökkii. miellyttävä alku, hyviä tavoitteia. kuusi vuotta jo tökkinyt, eikä perhe hitsaudu yhteen.
joko on aika luovuttaa?
Kommentit (27)
Meillä ei matkusteta yhdessä eikä harrasteta yhdessä. Ollaan juuri näitä erillisiä perheitä, joiden aikuiset ovat parisuhteessa.
mies kokee minun lapset rasitteena jotka vievät aikaani häneltä. Hoidan kaiken lapsiin liittyvän ja he ovat vielä huollettavia.
Lisäksi yksi lapsista kokee ahdistusta siitä, että mies on hänen kotonaan. He eivät tee mitään yhdessä, hyvä jos samassa pöydässä kärsivät silloin tällöin olla. Keskusteluyhteys ei toimi.
Miehen lapset eivät ole olleet paljon elämässämme, koska ovat aina äitinsä luona, eikä säännöllistä käyntiä isän luokse ole muodostunut. Isot riidat heillä. Nyt kun lapset ovat isompia, on miehen ja ex-vaimon välit parantuneet ja mies onkin alkanut käymään kylässä lasten luona heidän kotonaan, eli siis exällä. Lapset käyvät siten vähemmän ja vähemmän meidän kotona. Jostain syystä mies ei osaa yhdistää omia lapsiaan osaksi meidän arkea.
ainakin tällaisia ongelmia. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ettekö voisi asua erillään, ja seurustella lapsettomana aikana? Mun kokemus omasta lapsuudesta on juuri tuo, että isäpuoli koki meidät rasitteeksi, ja siitä ei ollut kovin hyvät seuraukset.
Ap, meitä oli siis 3 lapsipuolta. Mun molemmat sisarukset a) lintsasivat yläasteella niin paljon koulusta, että eivät lopulta saaneet suoritettua peruskoulua normaalisti b) käyttivät huumeita c) olivat erittäin masentuneita, toinen yritti useita kertoja itsemurhaa d) tämä toinen huostaanotettiin myöhemmin ja oli myös useita jaksoja psyk. sairaalassa. e) paljon muuta kamalaa, mitä en halua edes kirjoittaa.
Kummankaan elämänhallinta ei vielä nyt n. 30v ikäisenäkään ole kehuttava, ja nuoremmalla on edelleen toistuvia masennusjaksoja, ei koulutusta/työtä.
Ja näistä ei ollut mitään merkkejä varhaislapsuudessa ydinperheen aikaan, vaan siskot olivat onnellisia ja normaaleja lapsia.
Mä olen pärjännyt aika hyvin, mutta mulla on myös masennustaipumusta. Ja nää ongelmat ovat siis pahimmat nuorimmalla, joka "altistui" kauiten tuolle syrjivälle ja halveksuvalle kohtelulle, ja vähäisimmät minulla vanhimmalla, joka pääsin pois nopeiten.
[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:55"]
[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:42"][quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:40"]
Jos molemmilla on lapsia, ei tule toimimaan. Jos vain toisella, silloin voi olla jotain mahiksia.
[/quote]
Perusteletko väitettäsi!
[/quote]
Näin kyllä meilläkin. Vain miehellä on lapsia, ja uskon että naisten on helpompi hyväksyä heidät, kuin toisinpäin.
[/quote]
yleensä kyllä sanotaan, että miehen on helpompi hyväksyä naisen lapset kuin naisen miehet. Tätä selitetään ihan biologialla: mies ei koskaan voi olla täysin varma, ovatko lapset heidän omiaan.
Ap:n tapaukseen: onko ongelma siis se, että lapsi kokee miehen tunkeilevaksi ja mies kokee lapsen rasitteeksi? Eli kysehän on vuorovaiktusongelmasta, ihmissuhteesta, jota ei ole. Eikö tällaista voi parantaa siten, että löytää kahden ihmisen välille sellaista yhteistä kivaa, joka heidät yhdistää? Eihän se keskusteluyhteys synny tilanteessa, jossa ahdistaa, vaan se syntyy tilanteessa, josta molemmat nauttivat.
Toisaalta haluaisin, että joku selittäisi minulle, mikä siinä on ongelma, että eletään omaa elämää, ettei matkusteta yhdessä tai harrasteta mitään yhdessä? Siis olettaen, että muita ilmapiiriongelmia ei ole, vaan kyse vain siitä, että kaikki elävät omaa elämäänsä. Meillä oli lapsena, ydinperheessä, näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:42"][quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:40"]
Jos molemmilla on lapsia, ei tule toimimaan. Jos vain toisella, silloin voi olla jotain mahiksia.
[/quote]
Perusteletko väitettäsi!
[/quote]
Näin kyllä meilläkin. Vain miehellä on lapsia, ja uskon että naisten on helpompi hyväksyä heidät, kuin toisinpäin.