Kun ei vaan ole mitään syytä jatkaa.

Mietin joskus vaan sitä, että miten kaikki vastoinkäymiset on voineetkin osua omalle kohdalle? Aluksi lapsena rankka koulukiusaaminen ja sitten perheväkivalta kotona. Aikuisena sitten työpaikkakiusaaminen, vakava sairaus (joka todettiin nyt vasta), jäin vielä samaan aikaan työttömäksi.

Juuri nyt kun olin juuri selvinnyt pari vuotta sitten sattuneesta oman lapsen kuolemasta ja olin käsitellyt pääni sisällä myös sen jälkeisen sekundäärisen lapsettomuuden tuoman tuskan, niin tuli tämä.

Olen 27-vuotias. Kauanko jaksan vielä odottaa, että tulee helpompi kausi elämässä? Ei kai keneltäkään voi vaatia, että odottaa loputtomiin.

Tiedän varsin hyvin ettei ole sattumaa että yhdelle ihmiselle käy kaikki paska. Heikompaa ainestahan tässä ollaan, täytyy myöntää. Kai myös jollain tavalla kroonisesti haen ikävyyksiä ja menen kriisistä kriisiin.
Mutta kun ei vaan jaksa.

Mies minulla on vielä tällä hetkellä, mutta meillä on todella kovat riidat sairaudestani johtuvan väsymyksen takia.