Olen sosiaalisesti jälkeenjäänyt

On masentavaa huomata oma luuserius, kun itseäni nuoremmatkin alkavat mennä kihloihin ja naimisiin, hankkivan lapsia, opiskelevan oikiksessa ja lääkiksessä, kun itse ei ole juuri teini-iästä kypsynyt.

Moi. Täällä toinen luuseri. Sanoisin, että sun suurin ongelmasi on nyt kyllä tuo masennus, eikä se sosiaalinen "jälkeenjääneisyys" tms. En tiedä, mitä tuolle sosiaaliselle ongelmalle voi tehdä, mutta masennukseen voisi auttaa terapia tai muuten vaan keskustelu jonkun järkevän ihmisen kanssa (ei av:lla pyöriminen). Oman kokemuksen perusteella siis.

Vaikka ihmissuhteet menisivätkin persiilleen, niin ainakaan et enää tahdo kuolla, kun olet selättänyt masennuksen...

Nuorihan sä vielä olet. Entäs sun vanhemmat, eikö ne auta yhtään? Etkö voi edes jutella niille noista oloistasi ja välillä olla siellä vaikka yötä? Ystävät?

Kuulostaa siltä, että ainoa ongelmasi on itsetunnonpuutos. Nyt minä teen sinulle tähän oman elämän hallinta ohjelman ja sä tartut toimeen kohta kohdalta.

1) Siivoa ja laita oma asuinhuoneesi kuntoon. Pese pyykit ja käy suihkussa.

2) Älä turhaan opiskele alaa joka ei kiinnosta. Se on vain märän polttamista. Mieti mikä sinua kiinnostaa, ota selvää sen alan koulutuksesta ja hae sinne. Yliopisto ei ole ainua koulumahdollisuus ja siellä ei pidä olla ainakaan sen takia, että vanhemmat vaativat tai yrität saada muita "muka" arvostamaan itseäsi.

3) Jo pelkästään yksi ystävä riittää pitämään murheet loitolla. Onko sinulla uutta/vanhaa ystävää joka täyttäisi nämä kriteerit.? Lämmittele suhdetta vaikka sähköpostilla. Jos ei ole vanhoista apua, mene mukaan harrastustoimintaan. Tykkäätkö esim kirjoittaa? Mene kirjallisuus trai kirjoittajapiiriin. Onko ruoanlaitto mukavaa? Senkin alan kursseja löytyy. Jos rahasta kihnaa, vanhempasi varmasti auttavat sinua jotta pääsisit sosiaalisen elämän alkuun.

4) Kun sinulla on se ystävä. Pysi olemaan ekstrovertti. Jaa elämästäsi asioita. Voi olla helpompi aloittaa rakentamaan ystävyyttä vaikka netin kautta johonkin yhtä introverttiin. Sitten joskus tapaatte ym...

Sinä olet vielä oikeasti nuori ihminen. Koko maailma on vapaana. Mieheni kertoi saaneen ensimmäisen vakituisen työpaikat 27-vuotiaana. On nyt 40 ikäisenä ison kansainvälisen firman leivissä projektipäällikkönä. Minä olen saanut ensimmäisen vakityöni vasta 2 vuotta sitten -olen 34 vuotias. Kaikilla se elämä ei vain ala rytäkällä. Silti monet introvertitkin ovat onnistuneet ja esim. minunkaltaiseni ekstrovertti epäonnistunut. Ala vaikuttaa siihen paljon. Siksi ei kannata opiskella alaa joka ei kiinnosta koska tarvitset sitä intohimoasi siihen työhön menestyäksesi.

Sinulle en suosittele muuttoa omaan yksiöön saadaksesi tuntemuksen vanhemmuudesta. Todella introverttina tarvitset ne vähäisetkin sosiaaliset kokemukset joita soluasunto tarjoaa. :)

Tsemppiä. Hyvin se lähtee käyntiin kun vain alat tekemään asioita!

Äitini on kuollut, isäni kanssa olen ok väleissä ja olen siellä joskus yötäkin ihan mielelläni, mutta emme ole erityisen läheisissä väleissä. Harva esimerkiksi tietää psyykenlääkityksestäni, koska en tiedä, miten siihen suhtauduttaisiin (vaikka tiedänkin lääkkeiden olevan yleisiä) ja koska häpeän oman mieleni heikkoutta. Olen melko hyvä feikkaamaan iloista ja monesti ihmisten seurassa olenkin melko iloinen. Opiskeluita koskeviinkin kyselyihin osaan vastata jotain ympäripyöreätä niin, että ihmiset kuvittelevat niiden rullaavan ihan hyvin.

Tässä 5 taas.

Itsekin masennuksen sairastaneena neuvon sinua pitämäänkin tuon lääkityksen omassa tiedossasi. Asia ei muille kuulu. Tätä kertomisasiaa pohdin itsekin aikoinani kun masennuslääkitys vaikeutti hiukan työtulokseeni. Mietin ja mietin pääni puhki pitäisikö minun kertoa tilanteestani pomolle, että hän osaisi suhteuttaa asiat oikein, mutta kävin erittäin antoisan keskustelun aiheesta julkisella keskustelupalstalla (en täällä) ja tulimme muiden kanssa tulokseen ettei pidä kertoa. Se ei kuulu pomolle ja voi valitettavasti muuttaa hänen käsitystään minusta ja kyvyistäni a) suorittaa töitäni nyt b)olla jarruna myöhemmin urani etenemiselle. Kenenkään ei tarvitse tietää. Lääke on lääke. Sinä olet sinä, et lääkkeesi summa tai osa. Vai tunnetko tarvetta kertoa muille, että pidät sinisistä villasukista tai syöt voita sentin leivän päällä? Samoja asioita.

Ikävä kuulla, että äitisi on kuollut. Sinulle olisi nyt hyvä avautua isällesi ja yrittää tehdä teistä läheisiä. Hän voisi olla mahtava tuki ettei tarvitse yksin pelätä. Tiedän, että on vaikea lähestyä ihmistä joka on etäinen, mutta hän on isäsi eli katsoo sinua varmasti melko positiivisten ja syyttelemättömien linssien läpi. Ja hän olisi varmasti otettukin siitä, että pyytäisit apua ja kertoisit asioidesi oikean tilan.

Mitä lääkettä muuten syöt jos saan vielä siitä kysäistä? (nro 5 ja 7)

Tunnen jonkinlaista hengenheimolaisuutta. Elämäni oli samalla tolalla kun olin ikäisesi eli pari vuotta nuorempi kuin nyt. Nykyisin elän avomiehen kanssa, mutta muuten asiat on edelleen samalla tolalla. Miehenkään kanssa ei mene niin hyvin, koska olen niin poissaoleva. Mulla on diagnosoitu mm. asperger. Olen nyt sairaseläkkeellä ja vedän lääkkeitä. Parina ekana vuotena yliopistossa en saanut opintopisteitä oikeastaan lainkaan. Tulevaisuus on epävarma. Työkokemusta on vielä vähemmän kuin sulla, vaikka olen kolme vuotta vanhempi. Olen ollut siis todella pohjalla, ja valmis tappamaan itseni. Elämä on ollut lähes sietämätöntä koko ikäni. Sosiaalisesti olen todella kömpelö.

Olen käynyt jonkin aikaa terapiassa ja jotenkin olen alkanut nostamaan taas päätäni. Olen alkanut ymmärtämään, että elämän onnistumisella ei ole juurikaan tekemistä akateemisten tutkintojen tai sellaisten asioiden kanssa. Olen tyytyväinen siihen, etten ole koskaan satuttanut ketään pahasti ja olen kiltti ihminen. Haluan levittää jollain tapaa hyvää ympärilleni.

Olen ymmärtänyt viime aikoina, että ihmisyyden ja elämän kirjo on loputon. Erilaisia ihmisiä on loputtomasti, ja me kaikki ollaan yhtä täydellisiä ihmisinä. Epätäydellisyys on tavallaan upeaa ja täydellistä. Ihmisen mielen mekaniikka on kaunis asia. Maailmankaikkeus on vielä loputtomampi. Jo maapallollakin on vaikka kuinka monia elämänmuotoja. Me voidaan tehdä melkein mitä tahansa ja ajatella miten tahansa. Tämän kaikkeuden keskellä mä olen lakannut tuntemasta syyllisyyttä "epäonnistumisestani", ja sen sijaan ajattelen, että en ole koskaan tarkoittanut mitään pahalla, olen auttanut muita ihmisiä aina kun voin. Mä voin olla haaveilija, mutta nämä ajatukset on tavallaan pelastaneet mut. Mikä merkitys häpeällä ja syyllisyydellä on tässä kaikessa? Ne on vaan mörköjä, varjoja, joiden ainoa tehtävä on lamaannuttaa meidät. Ne on voimakkaita, mutta kun tunnistat ne äänet, jotka jatkuvasti pilkkaa sua sun pään sisällä, sä voit voittaa ne, joskin se on pitkä prosessi.

Tärkeintä on rohkeus toimia niin kuin on itselle parasta (niin kauan kun ei esim. tapa ketään. :D). Koita tunnistaa ne päänsisäiset äänet, ja pane niille hanttiin. Sun ei tarvitse hävetä itseäsi, jos et ole paha ihminen, etkä sä siltä kuulosta. Mä olen tehnyt todella kamalia mokia noin sosiaalisesti, mutta koitan vaan ajatella, etten kuitenkaan ole satuttanut ihmisiä, ja mun on pitänyt vielä aikuisena opetella tietoisesti asioita, jotka muut oppii vaistomaisesti lapsena. Koitan kääntää häpeän tyytyväisyydeksi siitä, että olen uskaltanut yrittää.

Sä olet vielä hyvin nuori (mä olen kyllä myös). Meillä on vielä elämää edessä. Koita olla rohkea ja yrittää vielä. Koita myös nähdä, mitä vaihtoehtoja sulla on, ja tarttua niihin rohkeasti, vaikka ottaisi koville. Koita tehdä työtä oman mielesi kanssa. Analysoi erilaisia tunteita, jotka sua pidättelee, koita löytää kuvioita ja ratkaisuja. Sä kuulostat aivan kelvolliselta ja arvokkaalta mun mielestä. :)

Mä olin sinä aikaisemmin. Kun täytin 25, päätin että asioiden pitää muuttua.mun vinkit: Lopeta netissä pyöriminen, tää on paha paikka masentuneelle. Harrasta jotain fyysistä, että saat vähän dopamiinia vereen välillä ja siten energiaa niihin tärkeisiin asioihin. Tee päätös onko tuo opiskelupaikka sua varten vai ei, jos ei, niin hae muualle. Tee itsellesi listoja, joissa kaikki tekemättömät asiat. Tuntuu hyvälle ruksia niitä yli ja saa paremmin unta kun kirjoittaa ongelmansa ylös. Teen noita vieläkin kun kaipaan sellaista aikaansaavaa asennetta. Unirytmi kuntoon, nukkumaan viimeistään klo 12 yöllä. Ja ei alkoholia tai tupakkaa tai muita päihteitä, ne vie ihan väärälle tielle elämässä.

No minun mieheni on samanikäinen kuin sinä, mutta hän ei ole edes amista käynyt loppuun. Luottotiedot hänkin on menettänyt ja niistä on opintolainan kanssa kertynyt 11 000 euroa maksettavaa. Töitä ei tee, mutta nyt yrittää taas keksiä koulua mihin hakea. Että en sitten tiedä onko sinulla asiat välttämättä niin huonosti. Ja jos minäkin olen kelpuuttani luettelemani yhteiskunnanluuserin kanssani asumaan jo useammaksi vuodeksi, niin etköhän sinäkin niitä tärkeitä ihmissuhteita jossain vaiheessa pääse solmimaan. Netistä voi löytyä kavereita tai kavereiden kautta mahdollisesti uusia.

Syön 150 mg venlafaksiinia päivässä. Käytössä on myös ollut satunaisesti Voxra 150 mg/päivä. Tarvittavana myös Opamox Voxra vaan melko kallis ja resepti pitäisi muistaa uusia jatkuvasti. Venlafaksiini on ollut käytössä jo monta vuotta, joten olisi pitänyt ehkä auttaa jo paremmin. Suuremmalla annoksella vaan tunsin itseni hyvin väsyneeksi, vaikka Venlafaxinin kai pitäisi enemmänkin piristää. Myöskään Voxra ei mielestäni ole juurikaan auttanut jaksamaan vaan koen olevani väsynyt ja nukun helposti liikaa. Muuten mielelläni jättäisinkin Venlafaxinin pois ja kokeilisin jotain muuta, mutta lopetusoireet ovat vain niin sietämättömät.

Olen yhteiskuntatieteiden maisteri ja 44-vuotta. Pätkä työtä siellä, toinen täällä... Ny taas kahden vuoden pesti päättymässä ja jatkossa työtön. Ei mua haittaa, kyllä sitä jotain työtä taas ilmaantuu.

Eli häntä pystyy ap! Voi olla, että lääkityksesi ei toimi. Mee kouluterveydenhuoltoon ja kerro ongelmistasi tai siitä, minkä koet ongelmallisena. Mun diagnoosi on, etä olet masentunut lääkkeestä huolimatta, muu onkin jo normaalia!!! :)

[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 18:37"]

Mä olin sinä aikaisemmin. Kun täytin 25, päätin että asioiden pitää muuttua.mun vinkit: Lopeta netissä pyöriminen, tää on paha paikka masentuneelle. Harrasta jotain fyysistä, että saat vähän dopamiinia vereen välillä ja siten energiaa niihin tärkeisiin asioihin. Tee päätös onko tuo opiskelupaikka sua varten vai ei, jos ei, niin hae muualle. Tee itsellesi listoja, joissa kaikki tekemättömät asiat. Tuntuu hyvälle ruksia niitä yli ja saa paremmin unta kun kirjoittaa ongelmansa ylös. Teen noita vieläkin kun kaipaan sellaista aikaansaavaa asennetta. Unirytmi kuntoon, nukkumaan viimeistään klo 12 yöllä. Ja ei alkoholia tai tupakkaa tai muita päihteitä, ne vie ihan väärälle tielle elämässä.

[/quote]

Liikuntaa harrastan kyllä jonkin verran. Ainakin olen pyrkinyt käymään pari kertaa viikossa kuntosalilla ja lenkillä. Nyt kylmään ja pimeään aikaan olen kyllä myös liian usein jättänyt treenit välistä, kun ei huvita polkea edes paria kilometriä salille tai ei jaksa lähteä lenkille. Alkoholia käytän harvoin, mikä on varmasti hyvä lääkityksen kannalta, vaikka toisaalta myös juomisen välttely saa jäämään helposti pois opiskelijariennoista, kun ei jaksa ihmettelyä, kun ei juo ja koska päihtyneitä ihmisiä on helpompi sietää itsekin päihtyneinä. Elämäntavoissani huonointa onkin juuri epäsäännöllinen päivärytmi ja liiallinen napostelu ja sokerin syöminen.

Minä söin myös Venlafaxinea 150mg puolitoista vuotta. Ei sen alasajosta tullut ainakaan itselleni viekkareita kun ajoin sen tarpeeksi hitaasti alas. Muistaakseni tein sen 4-5pv sykleissä. Eli poistin yhden  pikkutabun 5 kapselista ja söin sen sellaisenaan. Seuraavasta 5 sarjasta poistin taas 2 tabua jne. Taisin kutakuinkin 3kk vähennellä. Saattoi mennä vähemmänkin aikaa. Ainoa mikä tapahtui oli mieletön muutos fiiliksissä. Kykenin kokemaan iloa ja innostumaan. Se lääke on hyvä silloin kun voimat on loppu ja halutaan saada mielenrauha joksikin aikaa, mutta ei se lopullista paranemista oikein edistä juuri tuon tunneblokkauksen takia. Kun kaikki on yhdentekevää, jaksaako siihen keskittyä ja tehdä sitä? No ei.

En ole lääkäri, mutta neuvoisin sua miettimään yleiskuntoasi just nyt, että onko olo kuitenkin sen verran stabiili että voisit harkita venlan alasajoa. Juttele asiasta lääkärin kanssa. Jos Venla ei muutenkaan auta, turhaan sä sitä syöt. Ja lääkkeen vaihtoon tarvitset jokatapauksessa vanhan alasajon joten aina voit kokeilla. Pääseehän lääkkeelle takaisin jos tuntuu että mopo alkaa kadota käsistä. Toisaalta olen taas huomannut meissä masiksen kokeneissa liiallista herkkyyttä surullisten tunnetilojen kanssa. Jo pelkkä iltaväsymyksestä aiheutuva surumielisyys olla voi olla meille "merkki" takaisin tulevasta masiksesta. Ensisijaista olisi oppia tuntemaan itsensä, oma reagointinsa ja kehonsa tavat.

Tuo yllä oleva viesti on multa nro 5:lta.

Tänään on sanavapauden päivä. Sanavapaus merkitsee myös vastuuta. Masennus alkaa ympäristön asenteista. "Poikkeavuuskriittinen" sanankäyttö mrkitsee sananvapauden väärinkäyttöä jolla on vakavat seuraamukset.

Suomi johtaa Euroopan itsemurhatilastoja Liettuan jälkeen - "syrjintäkriittisellä" sananvapaudella oikeutetaan erillaisen lähimmäisen kaltoinkohtelu.

Autismin kirjon ihmiset eivät tee itsemurhia vain siksi, että he kuuluvat autismin kirjoon. Neteistä ei tee autisteja se, että tekevät itsemurhan.

Kun itsemurhien taustoja on tutkittu, niin takana on epäoikeudenmukainen kohtelu ja kiusaaminen. Lopettamalla autistisen lapsen tai nuoren syrjinnän päästään myös suuresta osasta tarpeettomia tragdioita.

Nykyinen yhteiskunnan imapiiri tukee yhä enemmän syrjintää ja asenteet kiusattuja kohtaan kovenevat ja kiusaajien käyttiämiä kielikuvia eli "vammaiskriittisyyttä" ymmärretään ja "syrjinnän kritiikillä" ja sanan vapaudella puolustetaan toimintaa vahvojen ehdoilla.

Kuulostaa surullisen tutulta! Itse olen 22-vuotias ja ollut masentunut viimeiset 6 vuotta ja tosiaan kaikki kaverisuhteet ja harrastukset ovat jääneet pois tämän takia. Sosiaalinen ahdistus on mullakin aika paha ja usein en pysty menemään ulos moneen päivään. Asun poikaystäväni kanssa joten en varsinaisesti tunne itseäni usein yksinäiseksi mutta toki harmittaa kun ei muita kavereita ole ja hävettää mihin mun elämä on mennyt..

Ystävystyisin sun kanssa mielelläni jos asumme edes suht samalla alueella :)

Tsemppiä jokatapauksessa!

Oletko varmistanut ettei kyse ole adhd:sta tai add:sta? Kärsin masennuksesta melkein 15 vuotta ennenkuin sain add-diagnoosin. Siitä parin vuoden päästä purettiin masennuslääke pois ja alan saada elämäni hiljalleen kuntoon.

Äiti 38

Miten 18 olet tutustunut poikaystävääsi? Itsekin kaipaan joskus parisuhdetta, mutta koska en koskaan käy missään, en tapaa miehiä. En myöskään uskalla tehdä nettideittiprofiilia.

t. ap, joka huomasi ketjun nousseen pitkästä aikaa

Vasta kun tarpeeksi menettää asioita elämässä ja pitää itseään tarpeeksi arvottomana. Eli oman pohjan kun tuntee niin siitä on hyvä lähteä karsimaan oman mielensä nirsoudet jotta pääsee taas pinnalle. Kun mieli rytee paskassa, mutta routa nousee koko ajan. Toisin sanoen kun ei enää ole mitään menetettävää, ei enää pelkää mitään ja pelko ohjaa ihmisiä. Kun ei enää pelkää niin silloin vasta ohjaat itse itseäsi ja teet kuten haluat. Ja se tekee hyvää. Ennen särkynyt epävarma ja itsetuhoinen säälittävä kuori muuttuikin esikuvaksi monille. Kaikki paska mitä viekä yritetään niskaan heittää pyyhkäistään saman tien pois takaisin samaan osoitteeseen.