Kumpi vanhemmistasi oli parempi vanhempi?

Kumpikin yhtä hyviä, mutta eri tavoilla. Äiti ei ollut aina henkisesti läsnä, kun hän keskittyi niin paljon kodin puunaukseen, tavaroiden järjestelyyn ja kokkaukseen. Toisaalta hän kuitenkin järjesti meille lapsille paljon kaikkea tekemistä, retkiä jne. ja rakkautta saatiin enemmän kuin tarpeeksi.

Isä taas on aina tehnyt oloni todella turvalliseksi. Vielä aikuisenakin tuntuu ettei mitään pahaa voi tapahtua kun on isän vieressä. Isän kanssa on ollut enemmän hassuttelua ja sellaista ei-suunniteltua toimintaa. 

Vanhempani ovat kumpikin mahtavia ihmisiä ja välimme ovat pysyneet erittäin hyvinä ja läheisinä vaikka minullakin ikää on jo 31v.

[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 12:00"]

Vanhemmuus ei ole mikään kilpailu paremmuudesta.

[/quote]

On se. Naisille kaikki on kilpailua paremmuudesta. Vanhemmudessakin tärkeintä on muita kauniimpi ja sosiaalisempi lapsi, paremmat tavat nukuttaa vauva, kalliimmat lastenvaunut, osallistuvampi ja komeampi isä, isompi koti, paremmin sisustettu lastenhuone...

Kumpikin kehnonlaisia. Äiti vastasi perus"hoidosta"; ruuasta ja vaatteista, mutta oli muuten välipitämätön, väkivaltainen ja arvaamaton - hakkasi erityisesti minua, pikkuveli pääsi vähemmällä. Isä oli sisäänpäinkääntynyt, poissaoleva. Fyysisesti oli läsnä, mutta henkisesti harvemmin. Ei ollut väkivaltainen ja huolehti jos äiti ei viitsinyt. Kummallakaan ei alko-ongelmaa.

Tällä hetkellä en tiedä missä äitini on tai asuu, isään on hyvä suhde. Tosin en häntäkään jaksa usein tai pitkiä aikoja nähdä. Kumpikaan vanhempani ei ole erityisen kiinnostunut lapsenlapsistaan, isä vähän yrittää, äiti oli avoimen välinpitämätön kunnes poistui maisemista kokonaan n. 5 vuotta sitten.

Pistit vaikean, äiti on kuin ymmi hinaaja, ja isä klassinen narsisti joka kuritti fyysisesti. Ehkä se oli äiti kuitenkin?

Kumpikin olivat hyviä, mutta isä teki paljon töitä ja äiti oli ehkä 80% vastuussa arjesta, joten vaikea vertailla. Äiti oli ja on läheisempi, mutta hän myös hermostui meihin aika ajoin ja karjui ym., isä taas ei, mutta johtui varmaan siitä, että äiti oli meidän kanssa niin paljon enemmän. Äiti leikki meidän kanssa paljon ja järjesti aarteenetsintää, taidenäyttelyitä ym. ihania juttuja ja oli todella omistautunut äiti. Kun sain omia lapsia niin mun oli helppoa ja palkitsevaa hoitaa vauvaa ja uskon, että siinä näkyy mun omat vauvaiän kokemukset äidin kanssa, joka oli ja on erityisesti pikkulapsia kohtaan todella hellä. Isä vei retkille ja hiihtämään ja oli sen ajan (80-luku) mittapuulla myös omistautunut isä.

Isä oli kuitenkin puolisona täysin mahdoton (ei pettämistä, alkoholia tai väkivaltaa, mutta muuten hankala ihminen nimenomaan puolisolleen, tämä on näkynyt myös hänen myöhemmissä suhteissaan) ja vanhempani erosivatkin kun olin 10. Sen verran kuin pystyn arvioimaan tilannetta objektiivisesti niin ero oli isän syytä aika totaalisesti. Eli siinä mielessä voisi sanoa, että hän oli ehkä huonompi vanhempi, koska perhe hajosi hänen takiaan. Isänä hän on aina ollut tosi ihana.

Mielestäni itselläni oli melko onnellinen lapsuus, vaikka vanhemmat tekivätkin suurimman osan yhteisistä päätöksistä ainoastaan omasta näkökulmastaan käsin. Molemmat vanhemmat ovat tärkeitä, omalla ja toisinaan erittäin erialisella tavalla.

Isä halusi että olen mahdollisimman paljon hänen töissään mukana, hän piti minusta todella paljon, ja niinpä minä olin mukana lähes kaikessa, mitä isä vapaa-ajallaan teki. Minäkin pidin paljon isästäni, jonka kanssa olimme todella samanlaisia luonteeltamme. Huumorintaju osui todella lähelle yksiin - äidin kanssa todella harvoin. 

Isä piti kovaa kuria yllä, äiti oli se kiltimpi. Isän tyttö olin kyllä henkeen ja vereen, ei siitä päässyt mihinkään. Vanhemmat jakoivat hoito- ja kasvatusvastuun minun kohdalla todella hyvin keskenään. Murrosikäisenä luotin paljon enemmän isääni, äidin kanssa meni likimain kaikki asiat tappeluksi. Vielä täysi-ikäisenäkin äidin kanssa tuli otettua huomattavasti rajumpia riitoja, niin kiltti kuin äitini onkaan.

Isäni kuoli 1,5 vuotta sitten, mikä oli todella kova paikka perheelleni. Tämän jälkeen välini äitiin on lähentynyt huomattavan paljon. Mielestäni lapsi tarvitsee molemmat, sekä isän että äidin. On aika ironista, että heitä pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen, ei kaikkea vaan voi verrata: tänään pidän enemmän jukurtista, huomenna maistuu viili paremmalta.

Sain elää ehjässä onnellisessa perjeessä. Olin isin tyttö, minulla oli ihana isä joka halasi ja kannusti, vaikka olikin aika paljon työssä. Myös hyvä äiti, liiankin huolehtiva. Äiti oli kotiäitinä. Olen heille ikuisesti kiitollinen, sain ihanan ja turvallisen lapsuuden, hyvät eväät elämään!

Aika saman kaavan mukaan näyttää menevän oman perheen kanssa nyt. Lapsuuskodista on malli imetty!

No, molemmat olivat erittäin huonoja ja en heidän kanssaan kauaa asunutkaan. Kuitenkin sanoisin, että isä oli hiukan parempi sen takia, että yritti huostaanoton jälkeenkin pitää yhteyttä aina kun ongelmiltaan voi. Ehkä äiti ei vaan pystynyt, en tiedä...

Äiti oli läheisempi. En ollut koskaan päiväkodissa vaan äidin kanssa kotona. Isä oli taas ala-asteen opettaja, joten hän myös opetti minua tietyssä aineessa. Koulussa piti suhtautua isään eri tavalla kuin kotona, joten hän jäi etäisemmäksi. Aivan ihania tietysti molemmat.