"Nainen omii lapset." "Isä jätetään ulkopuolelle." Bullshittiä!

No meidän uusperhe on pyörinyt kohta 10 ja edelleen ollaan onnellisia. Mut ex jätti toisen naisen takia ja Mun miehen ex jätti sen toisen miehen takia ja jätti vielä lapsenkin asumaan isälleen :)  ei se aina mene siis noin kun sanot.

Ap tässä

niin, siis kakkosen perhe on onnistunut ilmeisesti jakamaan vastuun tyydyttävällä tavalla. Viittasin aloituksessani vain ongelmaperheisiin, joissa on vastuuta ja kotitöitä pakeneva isä. Ongelma on isä, ei äiti. Isä pakenee kotitöitä ja lastenhoitoa ---> ongelma syntyy. Ongelma ei siis ole äidissä vaan isässä.

Meillä ei pitänyt paikkaansa niiltä osin, koska ero tuli meille siitä kun muutin jenkkeihin töihin. Oli siinä asiassa ihan selvää että vaimolle jää lapset. Liian harvoin tuli lapsia tavattua ennen kuin aikuistuivat, mutta valintani oli pitkän harkinnan tulos. Vaimo teki ison työn lasten kanssa, enkä lähtisi syyttämään häntä mistään, koska muuttopäätös oli yksin omaan uraani perustuva.

entinen etäisä, nykyisin isoisä

Eipä kai Se siinä arjessa kun ollaan vielä yhdessä niin tapahdukaan. Mutta kun erotaan (mistä tahansa syystä) ni jotkut katkeroitu tai alkavat muuten vain veemäisiksi, josta isä-lapsisuhde voi kärsiä. Tosin uskon ap:n väittämän olevan noin yleisesti tavallisesti asioiden laita kun ne niin ihanat rakastavat etäisät pubissa kertovat omaa kantaansa.

Olen täysin samaa mieltä ap:n kanssa! Se on helppo miehen sitten jälkikäteen itkeä, hakea sympatiapisteitä, esittää jotakin marttyyri-ihanneisää ja mustamaalata äitiä, jos syystä tai toisesta yhtäkkiä oliskin kiva, että lapset kuuluisivat enemmän elämään ja olisivat läheisempiä, ainakin sitten isompina ja helpompina.

Kauheasti vouhkataan siitä, kuinka melkein aina systemaattisesti lapset päätyvät äidille, kuinka isillä ei ole edes mahdollisuutta. Jos se lastenhoito, lasten kanssa oleminen, lasten perustarpeista huolehtiminen, lasten asioiden ja huolten kuuntelu, lasten vaatettaminen, lasten harrastuksista ja kouluista huolehtiminen jne ei ole siihenkään mennessä kiinnostanut vaan useimmiten ihan miehestä itsestään lähtöisin sysätty nämä hommat äidille (ja aika usein tämä epätasa-arvoinen jako osaltaan myös johtanut eroon), niin kuinka se sitten yhtäkkiä onkin juttu, jonka olisin ehdottomasti aina halunnut tehdä, muttei annettu.

Kumman usein kuitenkin naiset myöntävät itsekin, että kun lapsi syntyy, niin siihen helposti käpertyy ja suurin piirtein ensimmäinen vuosi ainakin menee sen lapsen lumoissa. Käsittääkseni hormoneilla on osuutta asiaan.

Tunnen itsekin muutaman tällaisen äiti-ihmisen, joka on avoimesti myöntänyt tuon ja jälkikäteen ollut iloinen, että mies kesti tai vaihtoehtoisesti ymmärtänyt, kun mies ei kestänyt.

Olen aina ihmetellyt tuota väitettä. Toki olen hoitanut lapsia enemmän kuin mieheni mutta paljolti se johtuu siitä, että ensiksikin imetin ja sitten olin työttömänä kotona. Ei se nyt ihan olisi käynyt laatuun, että mä olisi ollut työttömänä ja mieskin olisi jäänyt kotiin. Naisia ei ihan niin kauheen innokkaasti haluta töihin.

Pystyttekö antamaan miehelle vastuun lapsistaan hetkeksi vai alkaako määräily jos ei mene vaatteet sävy sävyyn aamusti tai hiukset ei ole yhtä hyvin kammattu kuin itse tekisitte? 

Sulla ei ole omaa lasta ja etkä sä ole kokenut mitään perhe-elämästä, niin että sulla olis vastaavaa kokemusta niistä asioista!

Satun olemaan yksi niistä isistä jonka lapsen äiti päätti jättää mut, ja yritti tehdä kaikkensa että olisin antanut huoltajuuden pois. Kaiken lisäksi lapsen äiti kuunteli KAVERINSA EHDOTUKSIA JA TÄÄ SEN KAVERI HOUKUTTELI ETTÄ HALUAA VANHAN ELÄMÄNSÄ TAKAS, kun lapsen äiti ja sen ärsyttävä idiootti imbesilli kaverinsa ehdotti mun kuullen tätä lapseni äidille! Kun tuli ero niin lapsen äiti laittoi jatkuvasti ja niin paljon kapuloita rattaisiin, mun ja lapseni välille kun se vaan ikinä kerkes!

Siinä sulle esimerkkiä tunnottomasta ja sydämmettömästä "äidistä" joka jätti lapsen isänsä ja eikä siihen ollut mitään syytä. Mutta lapseni äiti ei kyennyt eikä pystynyt olla samalla aaltopituudella mun kanssa, ja muutenkin oli vaikea ymmärtää äitiä miltään kantilta.

Kyseisen äidin äiti oli/on totaalinen takapiru ja jos se huomasi että meillä meni hyvin, niin sille anopille tuli pahaolo ja pahamieli. Voiko olla enää sairaampaa anoppia kuin mitä hän oli/on? Vaikka lapsi oli putkahtanut justiinsa maailmaan, niin eiköhän vaan sen äiti tullut joka toinen päivä oven taakse häiritäkseen meidän perhe elämää kaikin tavoin! Huom. Varokaa itä-Helsingissä asuvia yh äitejä!

Ihan läheltä yhden tälläisen olen nähnyt, äiti oli päättänyt tehdä kaiken niin vaikeaksi kun pystyy, kävi lähinnä lapsia sääliksi siinä pyörityksessä.

Vierailija kirjoitti:

Pystyttekö antamaan miehelle vastuun lapsistaan hetkeksi vai alkaako määräily jos ei mene vaatteet sävy sävyyn aamusti tai hiukset ei ole yhtä hyvin kammattu kuin itse tekisitte? 

Hyvin helposti. Mies oli vuoden hoitovapaallakin kahden kanssa.Erosimme myöhemmin mutta syynä ei ollut missään nimessä huono isyys tai äitiys vaan muut seikat. Kun sovimme lasten huoltojärjestelyjä, mies itse ehdotti että lapset asuvat minun luonani ja käyvät joka toinen viikonloppu (ja lomilla viikkoja) isällään ja tämä pelkästään siitä syystä että hän oli nähnyt sukulaislasten viikko-viikko-systeemin josta kärsivät lapset eniten.

Tosin erosimme hyvässä sovussa ja kukaan ei käy baarissa kertomassa valheita.

Mun ex-miesystävä kertoi traagista vieraannuttamistarinaa, kun tavattiin. Nuorena, lapsettomana ja näitä asioita tuntemattomana uskoin kaiken ja olin että kyllä on kauhean julmaa ja epäreilua. Jossain vaiheessa sitten aloin ihmetellä, kun mies ei edes lahjoja lähettänyt lapselleen, sanoi syyksi, että lapsen äiti piilottaa tai tuhoaa ne kuitenkin, että eipä kannata.

Sit aattelin alkaa itse toimeen, kun mies vaikutti niin nujerretulta asian suhteen. Etsin hänen eksänsä yhteystiedot käsiini ja menin ihan kotiovelle käymään, nuori ja lapsellinen kun olin. Siellä oli kerrostalokolmion ovella vastassa yllättynyt nainen, ei luksusasuntoa eikä uutta miestä, kuten miesystävä väitti. Sainpa sitten tietää, että miehellä ei ole itsellään ollut mitään kiinnostusta tavata lastaan. Miesystävä myönsi sen, kun kerroin mitä olen tehnyt ja raivosi ihan hulluna. Sanoi että olen samanlainen "vitun sekopää" kuin eksänsäkin ja on valehdellut sen vuoksi, että naiset ovat niin "vitun vaikeita" ja hän ei "jaksa jankuttaa". Että sellainen vieraannuttamistarina!!

Ei se mihinkään muutu että näitä vieraannuttajia on vaikka kirjoitatte tuhat kertomusta isistä jotka on sikoja. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei pitänyt paikkaansa niiltä osin, koska ero tuli meille siitä kun muutin jenkkeihin töihin. Oli siinä asiassa ihan selvää että vaimolle jää lapset. Liian harvoin tuli lapsia tavattua ennen kuin aikuistuivat, mutta valintani oli pitkän harkinnan tulos. Vaimo teki ison työn lasten kanssa, enkä lähtisi syyttämään häntä mistään, koska muuttopäätös oli yksin omaan uraani perustuva.

 

entinen etäisä, nykyisin isoisä

Eli itsekäs olit ja vastuunpakoilija.

Miksi te miehet teette lapsia kun muut asiat menevät kuitenkin edelle??

Ei riitä vastaus että vaimo halusi.

Vaimo olettaa kyllä että isäkin hoitaa hommansa.

Vaikka mitä olisi pari keskenään sopinut, lapsen näkökulmasta se on hylkääminen.

Vierailija kirjoitti:

Kumman usein kuitenkin naiset myöntävät itsekin, että kun lapsi syntyy, niin siihen helposti käpertyy ja suurin piirtein ensimmäinen vuosi ainakin menee sen lapsen lumoissa. Käsittääkseni hormoneilla on osuutta asiaan.

Tunnen itsekin muutaman tällaisen äiti-ihmisen, joka on avoimesti myöntänyt tuon ja jälkikäteen ollut iloinen, että mies kesti tai vaihtoehtoisesti ymmärtänyt, kun mies ei kestänyt.

On se toki kovaa kun perheen iso lapsi joutuu vähemmälle huomiolle ja joustamaan kun syntyy vauva.

Ja joissain tapauksissa kaikenlisäksi " auttamaan" perheen ainutta aikuista= äitiä.

Vieraannuttaminen alkaa jo ennen lapsia. Mies tekee kaiken väärin kotona (= eri tavalla kuin nainen). Aikaa kuluu ja miehen kiinnostus kotitöihin häviää. Turha edes yrittää, kun menee väärin naisen mielestä kuitenkin ja taas tulee vittuilua. Lasten kanssa sama meno jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Pystyttekö antamaan miehelle vastuun lapsistaan hetkeksi vai alkaako määräily jos ei mene vaatteet sävy sävyyn aamusti tai hiukset ei ole yhtä hyvin kammattu kuin itse tekisitte? 

Minä ainakin pystyn, ei mullakaan vaatteet mee sävy sävyyn. Riittää että ne on puhtaat ja sopivat. Poikalapsilla nyt ei hiuksiakaan pahemmin tarvi kampailla, ainut tyttö sen jo tekee itse :) Ei tota miestä silti kauheesti kiinnosta, kyllä sille aamuvuorot pitää määrätä. Jos ei puolipakolla pistäis hommiin niin se olisin aina minä joka lapset laittaa kuntoon ja vie päiväkotiin. Minusta se nyt kuitenkin on tärkeää, että myös mies osallistuu ja osaa kaikki lasten hommat. Eteen kun voi tulla tilanne jossa ne on pakko osata.

Sitten on myös näitä isiä jotka haluavat tehdä huoltajuudesta ja kaikesta lapsen elämään liittyvästä mahdollisimman hankalaa.

Yhteishuoltajuus piti saada ja sovittiin että tarvittaessa joustetaan puolin ja toisin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että kaikki kommunikointi tapahtuu tekstiviestillä ,(että jää todisteet jolla hän voi omien sanojensa mukaan hakea halutessaan yksinhuoltajuutta..) missään asiassa ei voi joustaa, eli lapsi on vietävä isälleen vaikka oksennustaudissa. Onneksi välimatkaa ei ole monta kilometriä joten matka ei ole pitkä. Ei välttämättä vastaa viesteihin jos ei huvita. Jos en itse vastaa heti olen huono äiti joka ei pidä sovitusta kiinni. Jos on esim.äitienpäivä ja lapsi isällään, en saa lasta luokseni koska vaihtopäivä on maanantai. Ei myöskään ota lasta isänpäivänä koska vaihto on maanantaina. Ei myöskään anna hakea lapselle passia.

Minun pitäisi kuitenkin olla valmis tarvittaessa joustamaan, jos en jousta, soittaa lastenvalvojalle ja uhkaa hakea huoltajuuden itselleen oikeuden kautta.

Mistään sopiminen ei onnistu ja kaikki pitää tehdä hankalimman kautta. Yritän pitää pään kylmänä koska mitään huoltajuusriitaa oikeudessa tässä viimeiseksi kaipaan, uhkailee säännöllisesti hakevansa yksinhuoltajuutta, on kuulemma riittävästi todisteita siihen (?) Isälle lapsen etu ei ole pääasia vaan se että saa tahtonsa läpi ja oman etunsa toteumaan.

Kaduttaa että en erossa vaatinut huoltajuutta itselleni, vaan lapsellisesti uskoin että pystytään sopimaan asioista. No, todellisuus on toinen. Yhteishuoltajuus voi olla oikeasti todella hankalaa jos toinen puoli on täysin yhteistyökyvytön.

Ap, sinun juttusi on bullshittiä. 

Minun exäni halusi aina tyttöä. Ensimmäinen lapsemme oli poika, jota hoidimme alusta asti yhdessä, oikeaa ihanneperheen elämää elellen. Vauva-aikana muutaman ensimmäisen kuukauden hoidin poikaa pääsääntöisesti yksin, sillä exäni loukkaantui onnettomuudessa heti synnytyksen jälkeen. Minä nautin pojan hoidosta ja hoidin sivussa myös exäni, joka vietti pari kuukautta vuodepotilaana.

Parin vuoden päästä meille syntyi toinen lapsi, tyttö. Minä jäin kahden poikani kanssa, tyttöä en saanut pitää edes sylissäni yleensä kuin korkeintaan hetken, exäni seurasi vieressä kaikkia liikkeitä ja jo minuutin jälkeen oli ottamassa vauvaa sylistäni. Vaipanvaihdot, syöttämiset, nukuttamiset, kaikki mitä tein meni väärin, kaikkeen tuli neuvo vierestä ja kaikki keskeytettiin omimalla tyttö. Pojan hoito taas oli täysin minun vastuullani ja mielelläni pojan kanssa touhusinkin. Mutta vieraannuin täysin tytöstä, olihan jopa puhetapani väärä uudelle vauvalle.

Pari vuotta mentiin niin, että perheessä oli kuin kaksi perhettä, minä ja poika toisena perheenä sekä exä ja tyttö toisena perheenä. 

Päädyttiin eroon ja exä ehdotti erossa lasten jakamista, mutta minun mielestäni sisaruksia ei saanut erottaa. Päädyttiin yhteishuoltajuuteen viikko-viikko -systeemillä, exän nihkeydestä huolimatta sillä lastenvalvojakin suositteli sitä. Aikaa on erosta jo viisi vuotta, molemmat lapset jo koulussa ja elämä mallillaan. Heti eron jälkeen minusta oli aivan ihmeellistä, kun ensimmäisiä kertoja sain ottaa vastuuta myös oman pienen tyttöni hoidosta. Exä laittoi tekstiviestejä, kirjoitteli ohjelappuja ja viikkovaihdossa lateli neuvoja ja ohjeita, aivan kun ei olisi muistanut että olin jo ensimmäisen lapsen kanssa pienestä pitäen touhunnut ja hoitanut lasta paljon enemmän kuin hän. 

Myöhemmin exän kanssa on asiasta juteltu ja hän on jopa kiittänyt, että pidin pääni yhteishuoltajuudesta ja sisarusten pitämisestä yhdessä. Omaan käytökseen ei ole ottanut isosti kantaa, mutta kertoi olleensa aikamoisessa hormonimyrskyssä tytön syntymän jälkeen.

Eli kyllä naisilla voi minun kokemuksestani niksahtaa päässä pahastikin, jolloin isä jätetään kylmästi sivuun lapsen hoidosta. Minun tapauksessani tosin vain toisen lapsen, mutta tunnen myös pariskuntia jossa miehelle ei anneta mitään vastuuta lapsesta.

Ap:n a ja b vaihtoehtojen lisäksi väitän, että vaihtoehto c on hyvin yleinen. Eli naiset jättävät miehet lastenhoidon ulkopuolelle, eivät anna miesten olla isiä ja luulevat ainoana maailmassa osaavansa kasvattaa lapsia.

Siis faktahan on se, että 95 prosenttia miehistä ei todellakaan halua huolehtia lapsistaan yksin useammin kuin joka toisena viikonloppuna, valtaosa tästä 95 prosentista vielä harvemmin, varsinkin kun/jos uusi nainen on jo katsottuna. Ehkä ne loput viisi prosenttia sitten tapaavat useammin, monet pelkästä velvollisuudentunnosta. Ja pahinta meteliä tapaamisoikeuksista pitävät juuri ne, joita ei omat lapset suuremmin kiinnosta.

Olen monesti kysynyt näiltä tapaamisoikeuksista ja isän mustamaalaamisesta meuhkanneilta, suostuisivatko he siihen, että lasten tapaaminen avioeron jälkeen määritettäisiin pakolliseksi ja sen laistamisesta määrättäisiin sanktio. Se on kuulemma Ihan Eri Asia eikä tällaisia asioita voida kuulemma millään pakoilla ratkaista.