Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muutuin terapiassa - miten käy parisuhteen?
25.01.2014 |
Olen 24-vuotias ja olen käynyt kolmen vuoden psykoterapiajakson. Koen, että tuon jakson aikana tervehdyin ja tajusin todella paljon. Lapsuuteni oli aivan sairas, enkä ollut ikinä tajunnut sitä, enkä sitä, miten onneton ihminen olin. Terapiassa tajusin, että se ei ole normaalia, ja tein kovasti töitä parantuakseni. Nyt olen löytänyt elämäniloni, itsetuntoni ja kyvyn nauttia asioista. Tunnistan omat tunteeni ja osaan laittaa itselleni rajat. Ennen miellytin muita ja tein heidän eteen kaikkeni, mutta kärsin sitten itse uupumuksesta ja masennuksesta.
Kaikki on nyt siis hyvin. Mutta mutta... Olen ollut nuoresta asti parisuhteessa ja olemme naimisissa. Itse koen, että muutos minussa on ollut positiivinen, sillä en saa enää raivo- tai pelkokohtauksia, en viiltele itseäni ja pystyn opiskelemaan ja työskentelemään. Mieheni sen sijaan näkee minussa myös negatiivisia muutoksia: minusta on tullut hänen mielestään itsekäs. Yritän selittää, että se on terveellistä itsekkyyttä, sillä ennen olin ihan ovimatto. Mutta hän on tottunut siihen, että laitan hänet aina etusijalle ja haluan miellyttää. Lisäksi itse olen huomannut mieheni itsekeskeisyyden: häntä ei kiinnosta minun tunteeni, esimerkiksi seksissä. Hän tekee, mitä hän haluaa.
Ennen en tajunnut tätä. Mietin, onko se vain minun alistumiseni aiheuttama piirre hänessä, joka muuttuu nyt kun otan oman tilani. Vai onko se pysyvää, jota en ole vain tajunnut? Otan avioliittolupauksen tosissani, enkä haluaisi erota, mutta ahdistun tästä tilanteesta. Minun on edelleen vaikea puolustaa omia tunteitani, ja tunnen että olen koko ajan puolustuskannalla. Mieheni ei anna minulle tarvitsemaani tilaa ja mahdollisuutta sanoa, miltä minusta tuntuu. Sen sijaan hän kiukuttelee kuin pieni lapsi. Minusta tuntuu, että tukehdun.
onko kellään muulla ollut tällaista tilannetta? Miten siitä on selvitty?
Kommentit (28)
Voi miten surullista, siis tämä parisuhdeosuus, muuten tietenkin tarinasi kuulostaa tosi hyvältä.
Miehesi on tähän asti saanut mitä on halunnut - eli juuri tuota hänen miellyttämistään. Ikävästi kuulostaa siltä, että hän ei sinua taida juuri arvostaa. Älä siinä tapauksessa pelkää eroa. Voi olla, ettei mies itse ole ihan tasapainossa, vaan on nimenomaan etsinyt vakalleen kannen sinusta, joka olet alistunut hänen mukaansa.
Toivoisin toki olevani väärässä ja onhan se MAHDOLLISTA, että keskustelemalla asia ratkeaa. Jos ei, älä tukehduta itseäsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni teidän suhde ei valitettavasti välttämättä toimi enää. Suhteen dynamiikka muuttuu väistämättä jos toinen muuttuu radikaalisti. Sinun on ajateltava itseäsi, muuttumisesi on ollut positiivista ja nyt ehkä tavallaan näet myös miehesi ja parisuhteesi uusin silmin. Se ei ole ehkä sitä mitä aikaisemmin(sairaana) pidit normaalina. Sinä olet kuitenkin tärkein itsellesi, sinulla on voitava olla oma elämäsi ja sen on saatava olla sellainen että voit olla onnellinen. Et ole enää se ihminen joka meni naimisiin. Etkä voi loppuelämääsi elää onnettomassa suhteessa jos et halua sairastua uudestaan. en yleensä kehoita ihmisiä eroamaan mutta tässä tilanteessa sinuna tekisin luultavimmin sen ratkaisun.
Olen miettinyt eroa, mutta pelkään, että sekin voi aiheuttaa uudelleensairastumiseni. Mieheni ahdistuu kaikista negatiivisista tunteistani. Jos yritän puhua niistä, hän suuttuu. Terapiassa taas nimenomaan opin, että negatiivisetkin tunteet ovat luonnollisia. Lapsenakin minulle suututtiin, jos kiukuttelin tai en ollut "reipas". Olen selittänyt tämän miehelleni, ja pyytänyt, että saisin olla vihainen tai surullinen, ilman syyllisyyttä, mutta se eii kinä onnistu.
Jotenkin näen itsekin, että tämä ei toimi, jos toinen ei ole yhtään valmis tulemaan vastaan. Mieheni on oikea jääräpää, ja kokee, että jos puhun negatiivisista tunteistani tai asioista, jotka minua vaivaavat, niin uhkailen häntä erolla. Olemme joskus käyneet pariterapiassa pari kertaa, ja minusta siitä oli apua. Mieheni ei halua uudelleen sinne ja sanoo sen olleen turhaa.
Erossa pelkään sitäkin, että mieheni romahtaa. Hän on kuitenkin minun läheisin ystäväni, ollut jo 8 vuotta. Haluaisin pysyä ystävinä. Koko tilanne on vaan niin kamala, tuntuu, ettei hyvää vaihtoehtoa ole. Jotenkin jopa toivoisin, että mieheni pettäisi minua, jotta saisin "oikean" syyn erota. Hänellä on yksi naispuolinen kaveri, josta ennen olen ollut hiukan mustasukkainen, mutta nyt oiken patistan häntä tämän naisen kanssa päivällisille ja harrastuksiin.
Ap
Minulla on ex-mies, jonka pärjäämistä pelkäilin ja pidin sen takia jonkin verran yhteyttä häneen, vaikka se oli minulle rasittavaa. Tajusin vasta kymmenisen vuotta eron jälkeen, että en kerta kaikkiaan voi olla hänen huoltajansa. Nyt on kulunut melkein jo toiset kymmenen vuotta ilman mitään kontaktia häneen. Joskus harvoin kuulen yhteisiltä tutuilta joitain hänen kuulumisiaan.
Ehkä se, että eroaisitte, pakottaa miehenkin kohtaamaan omat ongelmansa ja tekemään niille jotain.
Mieti nyt mitä sanot, toivot että mies pettäisi, jolloin pääsisit hänestä eroon. Ei suhteellanne taida oikein toivoa olla.
Kuulostaa niin mun lapsuudeltani ja parisuhteeltani. Mies alistaa mutta vaikea lähteä. Väittää että minä alistan vaikka hänen on aina saatava tahtonsa läpi. Monta kertaa olen jo sairastunut. En tiedä mitä tehdä enää. Terapiassa en ole vielä ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja vielä se, että mieheni tapa riidellä on joko mykkäkoulu ja muualle lähteminen, tai se, että aina kun yritän sanoa jotain, hän huutaa vihaisena puheeni päälle PÄLÄPÄLÄPÄLÄ tai JOOJOOJOO. Sitten sopiminen on sitä, että hän on siivonnut tai ostanut kukkasia. Ei mitään sanoja. Ennen ahdistuin tästäkin, kun asioita ei voinut selvittää, mutta nykyään ajattelen, että ihan sama. En jaksa. Jos mieheni lähtee ovet paukkuen, menen tyynesti katsomaan telkkaria tai koneelle.
ap
Ap kuulostaa ihan äikänopelta. Niin siistiä tyylipuhdasta tekstiä. Mutta joo.. onko ap:lla mietittynä joku toinen mies vaihtoehdoksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti puoliso ja perhekin reagoi, jos puoliso yhtäkkiä marssii ihan uudistuneena ja "tietoisena itsestään" takaisin muiden joukkoon. Olen ollut itse tässä osassa, että olen seurannut terapiassa käyvän puolison kehittymistä ja ensiaskelia uuden minänsä kanssa. Se on ollut kieltämättä rankkaa, vaikka meillä onkin kummallakin ollut onni saada olla kontaktissa terapeutteihin. He tuntevat meidät pariskuntaana ja ottavat huomioon koko perheen.
Mihinkään raskaisiin hioitoihin eei mielestämni pitäisi edes lähteä niin, että kodin tilannetta ei oteta huomioon kokonaisuutena.
Nyt on itse asiassa vuorossa oman psyykeni työstäminen. Olen juuri aloitanut pitkäjänteisen työn oman pääni kanssa. Tätäkin suunniteltiin etukäteen, pohdittiin onko kotona sellainen tilanne, että voin "heittäytyä" ja olla heikoilla terapian edetessä.
Ap, elämä on tässä ja nyt. Et voi uhrata koko elämääsi ja onnellisuutta ihanteelle, ettet eroaisi huonosta suhteesta. Kuulostaa todellakin siltä, että suhteenne on aikaisemmin toiminut juuri siitä syystä, että sinä olet ollut sairas. Haluatko olla sairas ja onneton lopun elämäsi, vain koska sairautesi tekee toisen onnelliseksi? Et elämäsi ehtoopuolella saa siitä mitään palkintoa, että olet uhrannut elämäsi johonkin tuollaiseen.
Ei ole häpeä erota sairaasta suhteesta. Ja sairas suhde on mm. sellainen, jossa toisen pitää olla sairas pitääkseen liittoaan kasassa. Mieti nyt, miten hullulta tämä kuulostaa? Miehesi ei halua pariterapiaan, hän ei halua muuttaa mitään, joten mitä vaihtoehtoja silloin jää? Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja niitä pitää pystyä myös näyttämään, muuten kaikki se paska purkautuu itseen kohdistuvana väkivaltana tai vahingontekona. Rakasta itseäsi ja huolehdi itsestäsi. Terve itsekkyys on sitä, mikä pitää ihmisen kasassa.
Jos et käy enää psykoterapiassa, entäs jos kävisit vaikka parisuhdeterapiassa yksin (jos se vain on mahdollista)? Olen ollut samassa tilanteessa, etten lapsena saanut missään nimessä näyttää negatiivisia tunteita, itkeminenkin oli häpeä, joten ymmärrän mistä puhut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan mietit sitä aiheuttaako erosi romahduksen itsellesi ja taantumisen. Sitä itse ainakin miettisin. Tietty huoli miehestä on varmaan kakkosena. Onko lapsia? Meillä on..
t:7
Eikö ole ihan loogista että jos haluaa puolisokseen alistuvan kynnysmaton, ei ole kykenevä huomioivaan tasavertaiseen suhteeseen. Näin se vaan on. Ei miehesi ole arvoisesi. Epäilen vahvasti pystyykö muuttumaan. Kerro hänelle rauhallisesti että se on ainoa vaihtoehto tai lähdet. Ja sitten lähdet. Ja se on oikeasti hyvä ratkaisu. Et uskokaan miten tulet nauttimaan elämästä kun löydät ihmisen jonka kanssa olette tasavertaisia. Se tuntuu ihmeeltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, sillä en koe, että tarvitsisin erityisesti elämääni miestä. Tässä ei ole kyse kenestä tahansa miehestä, jonka voisi vaihtaa toiseen, vaan elämänkumppanistani, jonka kanssa en pysty elämään, jos haluan pysyä itselleni uskollisena. Mieluiten ottaisin tämän miehen vähän parannettuna versiona.
Kiitos kehuista, mutta muutkin kuin äikänopet voivat kirjoittaa hyvin :)
ap
[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 10:58"]
Ap, elämä on tässä ja nyt. Et voi uhrata koko elämääsi ja onnellisuutta ihanteelle, ettet eroaisi huonosta suhteesta. Kuulostaa todellakin siltä, että suhteenne on aikaisemmin toiminut juuri siitä syystä, että sinä olet ollut sairas. Haluatko olla sairas ja onneton lopun elämäsi, vain koska sairautesi tekee toisen onnelliseksi? Et elämäsi ehtoopuolella saa siitä mitään palkintoa, että olet uhrannut elämäsi johonkin tuollaiseen.
Ei ole häpeä erota sairaasta suhteesta. Ja sairas suhde on mm. sellainen, jossa toisen pitää olla sairas pitääkseen liittoaan kasassa. Mieti nyt, miten hullulta tämä kuulostaa? Miehesi ei halua pariterapiaan, hän ei halua muuttaa mitään, joten mitä vaihtoehtoja silloin jää? Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja niitä pitää pystyä myös näyttämään, muuten kaikki se paska purkautuu itseen kohdistuvana väkivaltana tai vahingontekona. Rakasta itseäsi ja huolehdi itsestäsi. Terve itsekkyys on sitä, mikä pitää ihmisen kasassa.
Jos et käy enää psykoterapiassa, entäs jos kävisit vaikka parisuhdeterapiassa yksin (jos se vain on mahdollista)? Olen ollut samassa tilanteessa, etten lapsena saanut missään nimessä näyttää negatiivisia tunteita, itkeminenkin oli häpeä, joten ymmärrän mistä puhut.
[/quote]
Järjellä ajattelen juuri näin. En voi tehdä yksin kaikkea. Mutta jotenkin silti toivon, että mieheni mukautuisi tilanteeseen kun vähän aikaa menee. Syksyllä laitoin itselleni takarajan, että jos helmikuun loppuun mennessäm ikään ei ole muuttunut, alan harkitsemaan eroa. Sanoin miehelleni, että en kestä tätä ja hänen pitää tehdä jotakin suhteemme eteen. Mitään ei ole tapahtunut, kotain epämääräisiä lupauksia lukuunottamatta.
Voisin kyllä mennä pariterapiaan yksin, vaikka sitten saattohoitamaan suhdettamme. Tuntuu vaan niin kurjalta ja vähän yksinäiseltäkin. Voinko heittää menemään 8 vuotta elämästäNi? en oikein tiedä muusta kuin lapsuuteni väkivltaisesta elämästä ja nyt yhteisestä elämästä mieheni kanssa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2 jatkaa. Miehesi tulee kyllä romahtamaan, se on selvä. Mutta anna romahtaa. Se johtuu vain siitä että hän menettää alistettavan. Ja ei se ole oikeaa ystävyyttä, joka on vain yksipuolista. Hän saa sinulta paljon, sinä et häneltä mitään hyvää, ainakaan henkisellä puolella. Ja mitä tulee omaan romahdukseen: Minä en romahtanut, paranin lopullisesti, kun pystyin taas hengittämään.
Olet mennyt sairaana yhteen sellaisen miehen kanssa, joka on sopinut sairaalle entiselle sinulle. Olet tavallaan valinnut sellaisen itsekkään puolisoni, joka kohtelee sinua sellaisella tavalla, johon olet tottunut. Mies varmasti haluaa sinun muuttuvan entisen kaltaiseksi. Varmasti oikeasti oletkin hänen mielestään aiempaa itsekkäämpi, ja hän ei pidä siitä, koska hän menettää kynnysmaton, johon on tottunut. Hän alkaa samalla näyttää itse omissakin silmissään inhottavalta ihmiseltä eikä pidä siitäkään.
Minusta teillä on kaksi vaihtoehtoa: ero tai miehen terapia (joko miehen yksilöterapia tai että menette molemmat yhdessä pariterapiaan).
[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 11:03"]
Varmaan mietit sitä aiheuttaako erosi romahduksen itsellesi ja taantumisen. Sitä itse ainakin miettisin. Tietty huoli miehestä on varmaan kakkosena. Onko lapsia? Meillä on..
t:7
[/quote]
lapsia ei ole, onneksi. Mutta yhteiset asp-tilit ja kaikki muutkin säästöt ja rahat. Mietin meitä molempia, sen verran minussa on vielä jäljellä toisista huolehtijaa, että kokisin varmasti suurta syyllisyyttä, jos eroaisimme. Siksi ehkä toivonkin, että mies tekisi jotain, jolla saisin syyllisyyden pois itseltäni. Sairastahan se on.
[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 11:12"]
2 jatkaa. Miehesi tulee kyllä romahtamaan, se on selvä. Mutta anna romahtaa. Se johtuu vain siitä että hän menettää alistettavan. Ja ei se ole oikeaa ystävyyttä, joka on vain yksipuolista. Hän saa sinulta paljon, sinä et häneltä mitään hyvää, ainakaan henkisellä puolella. Ja mitä tulee omaan romahdukseen: Minä en romahtanut, paranin lopullisesti, kun pystyin taas hengittämään.
[/quote]
Meillä ainakin tuttua, että jos on riitaa niin asioista ei puhuta ja riitoja ei selvitetä. Ne vaan sovitaan joskus ja anteeksi pyydetään. Riita jää selvittämättä. Sitten jos mies vihainen niin kukaan ei uskalla edes hengittää tai puhua hänelle. Lapsetkin osaa jo olla varuillaan.
Monesti mietin lähtemistä mutta mietin miten paljon menetän? Kasvoni, talomme, elämämme. Saanko edes lapsia itselleni? Ole onnellinen jos teilä ei ole lapsia, lähteminen helpompaa.
t:7
[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 11:12"]
[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 10:58"]
Ap, elämä on tässä ja nyt. Et voi uhrata koko elämääsi ja onnellisuutta ihanteelle, ettet eroaisi huonosta suhteesta. Kuulostaa todellakin siltä, että suhteenne on aikaisemmin toiminut juuri siitä syystä, että sinä olet ollut sairas. Haluatko olla sairas ja onneton lopun elämäsi, vain koska sairautesi tekee toisen onnelliseksi? Et elämäsi ehtoopuolella saa siitä mitään palkintoa, että olet uhrannut elämäsi johonkin tuollaiseen.
Ei ole häpeä erota sairaasta suhteesta. Ja sairas suhde on mm. sellainen, jossa toisen pitää olla sairas pitääkseen liittoaan kasassa. Mieti nyt, miten hullulta tämä kuulostaa? Miehesi ei halua pariterapiaan, hän ei halua muuttaa mitään, joten mitä vaihtoehtoja silloin jää? Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja niitä pitää pystyä myös näyttämään, muuten kaikki se paska purkautuu itseen kohdistuvana väkivaltana tai vahingontekona. Rakasta itseäsi ja huolehdi itsestäsi. Terve itsekkyys on sitä, mikä pitää ihmisen kasassa.
Jos et käy enää psykoterapiassa, entäs jos kävisit vaikka parisuhdeterapiassa yksin (jos se vain on mahdollista)? Olen ollut samassa tilanteessa, etten lapsena saanut missään nimessä näyttää negatiivisia tunteita, itkeminenkin oli häpeä, joten ymmärrän mistä puhut.
[/quote]
Järjellä ajattelen juuri näin. En voi tehdä yksin kaikkea. Mutta jotenkin silti toivon, että mieheni mukautuisi tilanteeseen kun vähän aikaa menee. Syksyllä laitoin itselleni takarajan, että jos helmikuun loppuun mennessäm ikään ei ole muuttunut, alan harkitsemaan eroa. Sanoin miehelleni, että en kestä tätä ja hänen pitää tehdä jotakin suhteemme eteen. Mitään ei ole tapahtunut, kotain epämääräisiä lupauksia lukuunottamatta.
Voisin kyllä mennä pariterapiaan yksin, vaikka sitten saattohoitamaan suhdettamme. Tuntuu vaan niin kurjalta ja vähän yksinäiseltäkin. Voinko heittää menemään 8 vuotta elämästäNi? en oikein tiedä muusta kuin lapsuuteni väkivltaisesta elämästä ja nyt yhteisestä elämästä mieheni kanssa.
Ap
[/quote]
Voit koska olet vasta 24. Sinulla on elämä vielä edessä. Eikä se ole hukkaan heittämistä, vaan olet tuosta ajasta saanut itsellesi paljon. Tämän jälkeen olet paljon tietoisempi siitä, mitä suhteelta oikeasti haluat ja millainen henkilö sopii (tai vastaavasti ei sovi) sinulle. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa, että olen ajatellut, että tässä on se elämänkumppani ja myöhemmin tajunnut, että eihän suhde olisi voinut koskaan toimiakaan. Siinä menee aikaa, ennenkuin tajuaa, millaista kumppania etsii, jos on ollut itsensä kanssa hukassa.
Kuten sanoit, et voi tehdä työtä yksin. Parisuhde tarkoittaa parisuhdetta, toisenkin tulee nähdä vaivaa, eikä suhde voi olla sellainen, että kumppani hyötyy ja suhde toimii vain silloin, jos toinen osapuoli on sairaassa asemassa. Puhumattomuus on aina huono juttu ja usko pois, et halua jatkaa lopun elämääsi suhteessa, jossa asiat lakaistaan maton alle ja ollaan hiljaa, teeskennellään, ettei mitään ole koskaan tapahtunut. Mieti, jos tähän suhteeseen syntyy lapsia, millaisia ongelmaratkaisu ja elämänhallinta tapaa tuollainen perhemalli opettaa lapselle? Haluat tarjota tuleville lapsillesi todella paljon paremman ympäristön, missä varttua. Ja turvallinen perhe on sellainen, missä ongelmat käsitellään puhumalla, ei työntämällä hipihiljaa kaapin perukoille.
Et voi muuttaa miestäsi, vaan miehesi tulee haluta itse muutosta. Jos miehesi ei koe, että muutokselle on mitään tarvetta ja jos hän ei halua muuttua, niin pelihän on siinä.
[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 11:16"]
[quote author="Vierailija" time="25.01.2014 klo 11:03"]
Varmaan mietit sitä aiheuttaako erosi romahduksen itsellesi ja taantumisen. Sitä itse ainakin miettisin. Tietty huoli miehestä on varmaan kakkosena. Onko lapsia? Meillä on..
t:7
[/quote]
lapsia ei ole, onneksi. Mutta yhteiset asp-tilit ja kaikki muutkin säästöt ja rahat. Mietin meitä molempia, sen verran minussa on vielä jäljellä toisista huolehtijaa, että kokisin varmasti suurta syyllisyyttä, jos eroaisimme. Siksi ehkä toivonkin, että mies tekisi jotain, jolla saisin syyllisyyden pois itseltäni. Sairastahan se on.
[/quote]
Miksi tuntisit syyllisyyttä? Kyse on aikuisesta ihmisestä, jonka tulee pärjätä myös omillaan. Et voi kannatella toista ihmistä, kun tärkein ihminen, josta sinun tulee ensisijaisesti pitää huolta, olet sinä. Ymmärrän tuon huolehtimisenkin, sillä olen samanlainen, mutta jossain vaiheessa se vastuu elämästä pitää antaa ihmiselle itselleen. Kaikkia ei voi pelastaa ja auttaa, omat rajansa on tunnettava.
Alue: Aihe vapaa
Minä päädyin avioeroon. Mies ei muuttunut, vaikka itse en halunnut tai kokenut tarvetta olla hänen kynnysmattonsa. Olen nykyään onnellinen, etten suhteeseen jäänyt.