Skitsofrenia ilman harhoja, kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaa, adhd/add ilman ylivilkkautta/keskittymisvaikeuksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Moni ei pysty siihen mihin minä. Minä en pysty samaan mihin moni muu pystyy lähtökohtaisestikaan. Minä en pysty samoihin asioihin ilman lääkitystä, mihin pystyn lääkityksen kanssa. Olen etuoikeutettu, että minulla on mahdollisuus sitä käyttää ja välttää pahimmat katastrofit. Olen pärjännyt töissä. Sanoit, ettei subjektiivinen kokemukseni kuvaa arkeani koska olen pärjännyt. Kyllä se kuvaa. Et siitä mitään tiedä. Et tiedä miten olen pärjännyt tai missä en pärjää. Ei elämässä ole mitään pelitasoja jotka saavutetaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jonkun toisen ongelma on minulle pieni ja hänelle suuri ja vice versa. Minulla on oikeus selvitä haasteistani tuen avulla, myös esimerkiksi työttömällä on oikeus siistiin kotiin, vaikka tarvitsisi siinä apua. Jos lääkkeet auttavat minua viimeistelemään yliopiston ja jollakin toisella yläasteen, ei tällä ole mitään eroa. Jokainen tekee mitä pystyy, tärkeintä on, että voi tehdä sen mihin pystyy. Minä hyödyn lääkityksestä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö moni muukin hyötyisi, yhtälailla kuin tiedän moni ei sitä tarvitse eivätkä kaikki siitä hyödy joka tapauksessa. Kaikille lääkitystä ei voi kokeilla varmuuden vuoksi. Miten saamme tietää? Spoiler: tiedän vastauksen.

Lue vielä kerran ajatuksella.

En sanonut, etteikö subjektiivinen kokemuksesi olisi totta. Kuvitellaan että on kaksi henkilöä, joista toisella ei ole jalkoja ja toisella on. Se jolla on jalat kokee itsensä kykemättömäksi niillä liikkumaan. Kokemus on tälle yhtä totta kuin jalattomallekin. Erona on se, että jalallinen kuitenkin kävelee jalattomuuden kokemuksestaan huolimatta. Silloin henkilön arki on ristiriidassa kokemuksen kanssa.

Ei ole mitään mittaria, jolla voitaisiin arvioida henkilön subjektiivista kokemusta suhteessa muihin, mutta voimme arvioida tekoja.

Emme voi kuitenkaan pelkän diagnoosin perusteella väittää, että diagnoosin saaneella olisi absoluuttisesti vaikeampaa vaikka koulussa verrattuna diagnoosittomaan, jos molemmat koulusta kuitenkin selviävät.

Painotan vielä, että jokaisella on oikeus saada tukea sitä tarvittaessa.

Aikuistwn lääkityksiin en lähde puuttumaan, mutta lasten lääkitsemiseen suhtaudun erittäin kriittisesti syistä, joita olen maininnut ketjussa. En myöskään näe syytä, miksei jopa adhd-lääkkeitä voisi myöntää aikuiselle ilman dg:tä (ja myönnetäänkin) määräajaksi, ellei fyysistä estettä ole. Kaikille lääkettä ei toki tarvitsekaan kokeilla muutenvaan ilman syytä.

Vierailija kirjoitti:

Jos on kykyjä, mutta ei tiedä miten niitä käyttää ja kohdentaa niin aika hankala etsiä  tukea .

Mutta mitä tuo viimeisen  kirjoittama viimeinen lause vastauksineen  nyt meinaa? Alkaa meneen syvälliseksi , pitäs varmaan ottaa napanderi niin aivot ehkä alkas toimiin.

:,D

Joo, onnellisia ne jotka lahjansa löytävät heti syntymässä tai edes nuoruudessa.

Me muut joudumme luottamaan sattumaan, joka sekin koittaa toisille ennemmin kuin myöhemmin.

Tai se sattuma ei koita ennenkuin liian myöhästä.

Vierailija kirjoitti:

Tai se sattuma ei koita ennenkuin liian myöhästä.

Näinkin voi käydä ja jäädä kokonaan välistäkin.

Ihmisillä on kyllä edelleen täysin käsittämättömiä ennakkoluuloja meistä nepsyoireisista. Niinkuin tuo yksi jonka mukaan aikuisilla ei edes pitäisi tällaisia diagnosoida vaan lätkäistä joku persoonallisuushäiriö ennemmin! No monillahan nimenomaan poissuljetaan kaikki muut psyykkiset sairaudet, persoonallisuushäiriöt yms jos on mitään epäilystä siitä että ei voisi olla nepsydiagnoosia. Sen lisäksi nepsydiagnoosin kanssa VOI olla samaan aikaan persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen, masennus, ahdistuneisuushäiriö jne. Ihminen voi keksiä mitä mielikuvituksellisempia ja epäterveimpiä mahdollisia keinoja selvitäkseen nepsyongelmansa kanssa, kunnes tulee totaallinen stoppi ja burn out. 

Itsekin olisin tarvinnut sen diagnoosin todellakin ennen kuin vasta yli kolmekymppisenä. Tähän mennessä minua on hoidettu mm huonolla hoitovasteella masennuslääkityksellä. Useampi yliopistotutkinto jäänyt kesken. En siis ole todellakaan selvinnyt yhteiskunnassa älykyyttäni vastaavalla tasolla. Minulla on myös ollut useita mielenterveyssyistä johtuneita sairaslomia. Ehkä nekin turhaan, jos olisin saanut diagnoosin ja apua jo lapsena? Sen sijaan olen luullut/kuullut olevani laiska, tyhmä ja saamaton. Ei ole herunut lähipiiriltä, koulumaailmalta yms mitään ymmärrystä erityisyyksilleni. Olen koko ajan keikkunut aivan äärirajoilla mm aistiyliherkkyyksieni vuoksi. 

Me naiset olemme erittäin alidiagnosoituja nepsyongelmissa. Tutkimusten mukaan nepsyoireisilla naisilla ja tytöillä on suurempi ongelma päätyä esimerkiksi itsemurhaan. Jos on samaan aikaan sekä ADHD että asperger riski on peräti kymmenkertainen. Moni lääkitsee nepsyongelmaansa esimerkiksi päihteillä tai syrjäytyy kokonaan yhteiskunnasta. Joten lopettakaa valittaminen "ylidiagnosoinnista", suomessa on enemmänkin alidiagnosointia. 

Mitä outoa on kaksisuuntaisessa ilman maniaa? Voi olla myös hypomaniaa tai syklotymiaa.

Tai skitsofreniassa ilman harhoja? Voi olla vaikka hebefreenistä skitsofreniaa, johon voi kuulua vain toimintakyvyn vakavaa laskua ja potilaan vetäytymistä "omiin maailmoihinsa". Ei merkittäviä harhoja.

Tai keskittymishäiriössä ilman ylivilkkautta? Onhan ADD:sta puhuttu jo pitkään. Keskittymisvaikeuksista en nyt osaa sanoa, että ovatko ehdoton kriteeri dg:lle. Mutta eivät ne keskittymisvaikeudetkaan kaikille samalla tavalla ilmene. Joillakin voi ilmetä vaikka epäsäännöllisenä keskittymisenä. Pystyy keskittymään, kun asia kiinnostaa, ei keskity, kun ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä outoa on kaksisuuntaisessa ilman maniaa? Voi olla myös hypomaniaa tai syklotymiaa.

Tai skitsofreniassa ilman harhoja? Voi olla vaikka hebefreenistä skitsofreniaa, johon voi kuulua vain toimintakyvyn vakavaa laskua ja potilaan vetäytymistä "omiin maailmoihinsa". Ei merkittäviä harhoja.

Tai keskittymishäiriössä ilman ylivilkkautta? Onhan ADD:sta puhuttu jo pitkään. Keskittymisvaikeuksista en nyt osaa sanoa, että ovatko ehdoton kriteeri dg:lle. Mutta eivät ne keskittymisvaikeudetkaan kaikille samalla tavalla ilmene. Joillakin voi ilmetä vaikka epäsäännöllisenä keskittymisenä. Pystyy keskittymään, kun asia kiinnostaa, ei keskity, kun ei kiinnosta.

Näinpä. Voi olla hypomaniaa jota ei välttämättä ulkopuolinen tajua. Tai sekamuotoisia jaksoja. Tiedän yhden kaksisuuntaisen josta tulee noissa sekamuotoisissa jaksoissa lähinnä ärtynyt ja uneton. Itselläni ADHD:een liittyy hyperfokusta, eli itseäni kiinnostaviin asioihin voin uppoutua vaikka kymmeneksi tunniksi putkeen, niin etten tajua edes fyysisiä tarpeita esim nälkää. Sitten taas joihinkin asioihin keskittyminen on ihan täysin mahdotonta. Ja laskut jää maksamatta, tiskit tiskaamatta jne... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Moni ei pysty siihen mihin minä. Minä en pysty samaan mihin moni muu pystyy lähtökohtaisestikaan. Minä en pysty samoihin asioihin ilman lääkitystä, mihin pystyn lääkityksen kanssa. Olen etuoikeutettu, että minulla on mahdollisuus sitä käyttää ja välttää pahimmat katastrofit. Olen pärjännyt töissä. Sanoit, ettei subjektiivinen kokemukseni kuvaa arkeani koska olen pärjännyt. Kyllä se kuvaa. Et siitä mitään tiedä. Et tiedä miten olen pärjännyt tai missä en pärjää. Ei elämässä ole mitään pelitasoja jotka saavutetaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jonkun toisen ongelma on minulle pieni ja hänelle suuri ja vice versa. Minulla on oikeus selvitä haasteistani tuen avulla, myös esimerkiksi työttömällä on oikeus siistiin kotiin, vaikka tarvitsisi siinä apua. Jos lääkkeet auttavat minua viimeistelemään yliopiston ja jollakin toisella yläasteen, ei tällä ole mitään eroa. Jokainen tekee mitä pystyy, tärkeintä on, että voi tehdä sen mihin pystyy. Minä hyödyn lääkityksestä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö moni muukin hyötyisi, yhtälailla kuin tiedän moni ei sitä tarvitse eivätkä kaikki siitä hyödy joka tapauksessa. Kaikille lääkitystä ei voi kokeilla varmuuden vuoksi. Miten saamme tietää? Spoiler: tiedän vastauksen.

Lue vielä kerran ajatuksella.

En sanonut, etteikö subjektiivinen kokemuksesi olisi totta. Kuvitellaan että on kaksi henkilöä, joista toisella ei ole jalkoja ja toisella on. Se jolla on jalat kokee itsensä kykemättömäksi niillä liikkumaan. Kokemus on tälle yhtä totta kuin jalattomallekin. Erona on se, että jalallinen kuitenkin kävelee jalattomuuden kokemuksestaan huolimatta. Silloin henkilön arki on ristiriidassa kokemuksen kanssa.

Ei ole mitään mittaria, jolla voitaisiin arvioida henkilön subjektiivista kokemusta suhteessa muihin, mutta voimme arvioida tekoja.

Emme voi kuitenkaan pelkän diagnoosin perusteella väittää, että diagnoosin saaneella olisi absoluuttisesti vaikeampaa vaikka koulussa verrattuna diagnoosittomaan, jos molemmat koulusta kuitenkin selviävät.

Painotan vielä, että jokaisella on oikeus saada tukea sitä tarvittaessa.

Aikuistwn lääkityksiin en lähde puuttumaan, mutta lasten lääkitsemiseen suhtaudun erittäin kriittisesti syistä, joita olen maininnut ketjussa. En myöskään näe syytä, miksei jopa adhd-lääkkeitä voisi myöntää aikuiselle ilman dg:tä (ja myönnetäänkin) määräajaksi, ellei fyysistä estettä ole. Kaikille lääkettä ei toki tarvitsekaan kokeilla muutenvaan ilman syytä.

Unohdat kuitenkin, että elämme muiden ympäröimänä ja saamme palautetta. Se ei ole vain yksilön päässä, vaan kyse on siitä, ettei pysty kävelemään niistä jaloista huolimatta. Ei silloin ihmetellä että onko tuo nyt jotain somaattista, vaan tutkitaan selkäydinkanavat tai oho, neurologisten häiriöiden mahdollisuus. Joku voi toki sanoa, että yritä nyt vaan kävellä, mutta jos henkilö ei lähde kävelemään ja siitä seuraa yksilölle suhteetonta haittaa, eikä silti pysty siihen, päätellään yleensä, että kyseessä ei ole tahdonalainen asia ja jotain tarttis tehdä ja syykin voi löytyä.

Jos esimerkiksi normaaliälyiseksi todettu henkilö ei suoriudu koulusta ja kertaa luokkia, voidaan perustellusti epäillä muutakin kuin uhmakkuutta. Kyllähän kaikki peruskoulun suorittavat, mutta jos siihen menee kohtuuttomasti aikaa keskivertoon verrattuna, voi olla syytä epäillä, että se on hankalampaa. Syystä tai toisesta. Opettajien työ on myös arvioida koulunkäyntiä ja oppimista, palautetta saa tätäkin kautta ulkopuolelta. Se, onko diagnoosia, ei vaikuta vaikeuteen, mutta se voi vaikuttaa pärjäämiseen. Ei näissä ole mitään absolutiaa, eikä kokemuskaan sinänsä merkitse, vaan se mikä katsotaan liialliseksi vaikeudeksi tai haitaksi. Tietyssä pisteessä esimerkiksi oireet aiheuttavat kohtuutonta haittaa. Onko kohtuuton sitten se, ettei pääse eteenpäin kohtuullisessa ajassa vai ollenkaan ja mikä aika täytyy kulua, että päädytään siihen, että nyt on kulunut kohtuuttomasti aikaa tai nyt on kohtuuttoman vaikeaa. Myöhemmin voidaan katsoa, että kohtuuton oli aikoja sitten. Tai sitten se ei tule ikinä. Sopimuskysymyksiä.

Subjektiivisuutta käytetään kaiken aikaa, mm. kipuasteikko. Kun ei kukaan, lääkäritkään voi ajatuksia lukea, on vaan pakko kuunnella välillä ja pitää sitä mittarina. Lopputulos on kuitenkin myös tärkeä, ei se että kaikesta tiedettäisiin aina kaikki absoluuttisesti. Jos näin olisi, ei moni kehitysaskelkaan olisi mahdollistunut.

Näen tukun ongelmia siinä, että lääkitys myönnettäisiin ns. kokeiluluontoisesti määräajaksi. Jos ei seulota millään perusteella, aiheuttaisi se lisääntyvää lääkkeiden väärinkäyttöä. Ilman diagnoosia taas on mahdotonta saada kuntoutusta. Monet käyttävät lääkitystä pitkään. Mikä intressi sinulla on a. vertailla ihmisten vaikeuksien astetta, b. kieltää heiltä tukitoimet, jotka useissa tapauksissa on tutkitusti havaittu hyödyllisiksi?

Se vastaus kysymykseen, kun joku pohti, on diagnoosikriteeristö. Epäilyn ja tutkimusten jälkeen on jo hyvin todennäköistä, että henkilö hyötyy lääkityksestä tai kuntoutuksesta. Eivät kaikki, mutta merkittävä prosentti. Resurssit kohdennetaan ja monet hyötyvät.

siitä kertaukseksi

https://www.kaypahoito.fi/hoi50061

.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on kyllä edelleen täysin käsittämättömiä ennakkoluuloja meistä nepsyoireisista. Niinkuin tuo yksi jonka mukaan aikuisilla ei edes pitäisi tällaisia diagnosoida vaan lätkäistä joku persoonallisuushäiriö ennemmin! No monillahan nimenomaan poissuljetaan kaikki muut psyykkiset sairaudet, persoonallisuushäiriöt yms jos on mitään epäilystä siitä että ei voisi olla nepsydiagnoosia. Sen lisäksi nepsydiagnoosin kanssa VOI olla samaan aikaan persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen, masennus, ahdistuneisuushäiriö jne. Ihminen voi keksiä mitä mielikuvituksellisempia ja epäterveimpiä mahdollisia keinoja selvitäkseen nepsyongelmansa kanssa, kunnes tulee totaallinen stoppi ja burn out. 

Itsekin olisin tarvinnut sen diagnoosin todellakin ennen kuin vasta yli kolmekymppisenä. Tähän mennessä minua on hoidettu mm huonolla hoitovasteella masennuslääkityksellä. Useampi yliopistotutkinto jäänyt kesken. En siis ole todellakaan selvinnyt yhteiskunnassa älykyyttäni vastaavalla tasolla. Minulla on myös ollut useita mielenterveyssyistä johtuneita sairaslomia. Ehkä nekin turhaan, jos olisin saanut diagnoosin ja apua jo lapsena? Sen sijaan olen luullut/kuullut olevani laiska, tyhmä ja saamaton. Ei ole herunut lähipiiriltä, koulumaailmalta yms mitään ymmärrystä erityisyyksilleni. Olen koko ajan keikkunut aivan äärirajoilla mm aistiyliherkkyyksieni vuoksi. 

Me naiset olemme erittäin alidiagnosoituja nepsyongelmissa. Tutkimusten mukaan nepsyoireisilla naisilla ja tytöillä on suurempi ongelma päätyä esimerkiksi itsemurhaan. Jos on samaan aikaan sekä ADHD että asperger riski on peräti kymmenkertainen. Moni lääkitsee nepsyongelmaansa esimerkiksi päihteillä tai syrjäytyy kokonaan yhteiskunnasta. Joten lopettakaa valittaminen "ylidiagnosoinnista", suomessa on enemmänkin alidiagnosointia. 

Tehdään nyt joitakin asioita vielä kerran selväksi.

1. Mielenterveyshäiriöt- ja ongelmat ovat edelleen hypoteettisia. Näiden olemassa oloa ei ole pystytty kliinisesti todistamaan, eikä niiden arvioimiseksi ole objektiivista mittaria.

2. En ole väittänyt että nepsyt pitäisi diagnosoida persoonallisuushäiriöisiksi. Sanoin että diagnoosiksi voi tulla mikä vain riippuen trendeistä ja lääkäristä. Koska oireet ovat useissa yhtenäisiä, eikä ole objektiivista tapaa arvioida mistä mikäkin häiriö on peräisin tai edes onko sitä.

3. Mitä se erityinen apu on, josta vain nepsy-diagnosoidut hyötyvät? Kukaan ei ole vieläkään tähän vastannut. Mielikuvat avusta vielä nykyäänkin ovat mielikuvituksellisia.

Kuten sanoin, parhaimmaksi avuksi on huomattu vanhemmuudenohjaus, sekä tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus kaikille lapsille.

Esim. Nuorten ja lasten syömishäiriötä "hoidetaan" ja kuntoutetaan ohjaamalla koko perhettä kokkaamaan ja syömään yhdessä.

4. Gaussin käyrä. Ympäristön palaute on aina kontekstissa. Vähintään yksi luokalta on aina muita "huonompi" ja saa luokkalaisiaan huonompaa palautetta. Tämä ei tarkoita sitä, että lapsi välttämättä olisi huono ja tyhmä, se tarkoittaa vain sitä, että kouluissa on pidetty gaussin käyrää hyvänä tapana laittaa lapsia paremmuus järjestykseen. Luokkansa "huonoin" lapsi voi toisessa luokassa tai koulussa olla luokkansa parhaita. Samanlaisiin huonoihin arviointimenetelmiin törmäämme kaikkialla elämässä. Huonommuus voi olla vain pa*kaa säkää, ei absoluuttista todellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Moni ei pysty siihen mihin minä. Minä en pysty samaan mihin moni muu pystyy lähtökohtaisestikaan. Minä en pysty samoihin asioihin ilman lääkitystä, mihin pystyn lääkityksen kanssa. Olen etuoikeutettu, että minulla on mahdollisuus sitä käyttää ja välttää pahimmat katastrofit. Olen pärjännyt töissä. Sanoit, ettei subjektiivinen kokemukseni kuvaa arkeani koska olen pärjännyt. Kyllä se kuvaa. Et siitä mitään tiedä. Et tiedä miten olen pärjännyt tai missä en pärjää. Ei elämässä ole mitään pelitasoja jotka saavutetaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jonkun toisen ongelma on minulle pieni ja hänelle suuri ja vice versa. Minulla on oikeus selvitä haasteistani tuen avulla, myös esimerkiksi työttömällä on oikeus siistiin kotiin, vaikka tarvitsisi siinä apua. Jos lääkkeet auttavat minua viimeistelemään yliopiston ja jollakin toisella yläasteen, ei tällä ole mitään eroa. Jokainen tekee mitä pystyy, tärkeintä on, että voi tehdä sen mihin pystyy. Minä hyödyn lääkityksestä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö moni muukin hyötyisi, yhtälailla kuin tiedän moni ei sitä tarvitse eivätkä kaikki siitä hyödy joka tapauksessa. Kaikille lääkitystä ei voi kokeilla varmuuden vuoksi. Miten saamme tietää? Spoiler: tiedän vastauksen.

Lue vielä kerran ajatuksella.

En sanonut, etteikö subjektiivinen kokemuksesi olisi totta. Kuvitellaan että on kaksi henkilöä, joista toisella ei ole jalkoja ja toisella on. Se jolla on jalat kokee itsensä kykemättömäksi niillä liikkumaan. Kokemus on tälle yhtä totta kuin jalattomallekin. Erona on se, että jalallinen kuitenkin kävelee jalattomuuden kokemuksestaan huolimatta. Silloin henkilön arki on ristiriidassa kokemuksen kanssa.

Ei ole mitään mittaria, jolla voitaisiin arvioida henkilön subjektiivista kokemusta suhteessa muihin, mutta voimme arvioida tekoja.

Emme voi kuitenkaan pelkän diagnoosin perusteella väittää, että diagnoosin saaneella olisi absoluuttisesti vaikeampaa vaikka koulussa verrattuna diagnoosittomaan, jos molemmat koulusta kuitenkin selviävät.

Painotan vielä, että jokaisella on oikeus saada tukea sitä tarvittaessa.

Aikuistwn lääkityksiin en lähde puuttumaan, mutta lasten lääkitsemiseen suhtaudun erittäin kriittisesti syistä, joita olen maininnut ketjussa. En myöskään näe syytä, miksei jopa adhd-lääkkeitä voisi myöntää aikuiselle ilman dg:tä (ja myönnetäänkin) määräajaksi, ellei fyysistä estettä ole. Kaikille lääkettä ei toki tarvitsekaan kokeilla muutenvaan ilman syytä.

Unohdat kuitenkin, että elämme muiden ympäröimänä ja saamme palautetta. Se ei ole vain yksilön päässä, vaan kyse on siitä, ettei pysty kävelemään niistä jaloista huolimatta. Ei silloin ihmetellä että onko tuo nyt jotain somaattista, vaan tutkitaan selkäydinkanavat tai oho, neurologisten häiriöiden mahdollisuus. Joku voi toki sanoa, että yritä nyt vaan kävellä, mutta jos henkilö ei lähde kävelemään ja siitä seuraa yksilölle suhteetonta haittaa, eikä silti pysty siihen, päätellään yleensä, että kyseessä ei ole tahdonalainen asia ja jotain tarttis tehdä ja syykin voi löytyä.

Jos esimerkiksi normaaliälyiseksi todettu henkilö ei suoriudu koulusta ja kertaa luokkia, voidaan perustellusti epäillä muutakin kuin uhmakkuutta. Kyllähän kaikki peruskoulun suorittavat, mutta jos siihen menee kohtuuttomasti aikaa keskivertoon verrattuna, voi olla syytä epäillä, että se on hankalampaa. Syystä tai toisesta. Opettajien työ on myös arvioida koulunkäyntiä ja oppimista, palautetta saa tätäkin kautta ulkopuolelta. Se, onko diagnoosia, ei vaikuta vaikeuteen, mutta se voi vaikuttaa pärjäämiseen. Ei näissä ole mitään absolutiaa, eikä kokemuskaan sinänsä merkitse, vaan se mikä katsotaan liialliseksi vaikeudeksi tai haitaksi. Tietyssä pisteessä esimerkiksi oireet aiheuttavat kohtuutonta haittaa. Onko kohtuuton sitten se, ettei pääse eteenpäin kohtuullisessa ajassa vai ollenkaan ja mikä aika täytyy kulua, että päädytään siihen, että nyt on kulunut kohtuuttomasti aikaa tai nyt on kohtuuttoman vaikeaa. Myöhemmin voidaan katsoa, että kohtuuton oli aikoja sitten. Tai sitten se ei tule ikinä. Sopimuskysymyksiä.

Subjektiivisuutta käytetään kaiken aikaa, mm. kipuasteikko. Kun ei kukaan, lääkäritkään voi ajatuksia lukea, on vaan pakko kuunnella välillä ja pitää sitä mittarina. Lopputulos on kuitenkin myös tärkeä, ei se että kaikesta tiedettäisiin aina kaikki absoluuttisesti. Jos näin olisi, ei moni kehitysaskelkaan olisi mahdollistunut.

Näen tukun ongelmia siinä, että lääkitys myönnettäisiin ns. kokeiluluontoisesti määräajaksi. Jos ei seulota millään perusteella, aiheuttaisi se lisääntyvää lääkkeiden väärinkäyttöä. Ilman diagnoosia taas on mahdotonta saada kuntoutusta. Monet käyttävät lääkitystä pitkään. Mikä intressi sinulla on a. vertailla ihmisten vaikeuksien astetta, b. kieltää heiltä tukitoimet, jotka useissa tapauksissa on tutkitusti havaittu hyödyllisiksi?

Se vastaus kysymykseen, kun joku pohti, on diagnoosikriteeristö. Epäilyn ja tutkimusten jälkeen on jo hyvin todennäköistä, että henkilö hyötyy lääkityksestä tai kuntoutuksesta. Eivät kaikki, mutta merkittävä prosentti. Resurssit kohdennetaan ja monet hyötyvät.

Palaan tähän myöhemmin, osittain vastasinkin jo aiempaan. Mutta tähän nyt vielä kerran: _EN ole kieltämässä apua yhtään keneltäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Moni ei pysty siihen mihin minä. Minä en pysty samaan mihin moni muu pystyy lähtökohtaisestikaan. Minä en pysty samoihin asioihin ilman lääkitystä, mihin pystyn lääkityksen kanssa. Olen etuoikeutettu, että minulla on mahdollisuus sitä käyttää ja välttää pahimmat katastrofit. Olen pärjännyt töissä. Sanoit, ettei subjektiivinen kokemukseni kuvaa arkeani koska olen pärjännyt. Kyllä se kuvaa. Et siitä mitään tiedä. Et tiedä miten olen pärjännyt tai missä en pärjää. Ei elämässä ole mitään pelitasoja jotka saavutetaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jonkun toisen ongelma on minulle pieni ja hänelle suuri ja vice versa. Minulla on oikeus selvitä haasteistani tuen avulla, myös esimerkiksi työttömällä on oikeus siistiin kotiin, vaikka tarvitsisi siinä apua. Jos lääkkeet auttavat minua viimeistelemään yliopiston ja jollakin toisella yläasteen, ei tällä ole mitään eroa. Jokainen tekee mitä pystyy, tärkeintä on, että voi tehdä sen mihin pystyy. Minä hyödyn lääkityksestä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö moni muukin hyötyisi, yhtälailla kuin tiedän moni ei sitä tarvitse eivätkä kaikki siitä hyödy joka tapauksessa. Kaikille lääkitystä ei voi kokeilla varmuuden vuoksi. Miten saamme tietää? Spoiler: tiedän vastauksen.

Lue vielä kerran ajatuksella.

En sanonut, etteikö subjektiivinen kokemuksesi olisi totta. Kuvitellaan että on kaksi henkilöä, joista toisella ei ole jalkoja ja toisella on. Se jolla on jalat kokee itsensä kykemättömäksi niillä liikkumaan. Kokemus on tälle yhtä totta kuin jalattomallekin. Erona on se, että jalallinen kuitenkin kävelee jalattomuuden kokemuksestaan huolimatta. Silloin henkilön arki on ristiriidassa kokemuksen kanssa.

Ei ole mitään mittaria, jolla voitaisiin arvioida henkilön subjektiivista kokemusta suhteessa muihin, mutta voimme arvioida tekoja.

Emme voi kuitenkaan pelkän diagnoosin perusteella väittää, että diagnoosin saaneella olisi absoluuttisesti vaikeampaa vaikka koulussa verrattuna diagnoosittomaan, jos molemmat koulusta kuitenkin selviävät.

Painotan vielä, että jokaisella on oikeus saada tukea sitä tarvittaessa.

Aikuistwn lääkityksiin en lähde puuttumaan, mutta lasten lääkitsemiseen suhtaudun erittäin kriittisesti syistä, joita olen maininnut ketjussa. En myöskään näe syytä, miksei jopa adhd-lääkkeitä voisi myöntää aikuiselle ilman dg:tä (ja myönnetäänkin) määräajaksi, ellei fyysistä estettä ole. Kaikille lääkettä ei toki tarvitsekaan kokeilla muutenvaan ilman syytä.

Unohdat kuitenkin, että elämme muiden ympäröimänä ja saamme palautetta. Se ei ole vain yksilön päässä, vaan kyse on siitä, ettei pysty kävelemään niistä jaloista huolimatta. Ei silloin ihmetellä että onko tuo nyt jotain somaattista, vaan tutkitaan selkäydinkanavat tai oho, neurologisten häiriöiden mahdollisuus. Joku voi toki sanoa, että yritä nyt vaan kävellä, mutta jos henkilö ei lähde kävelemään ja siitä seuraa yksilölle suhteetonta haittaa, eikä silti pysty siihen, päätellään yleensä, että kyseessä ei ole tahdonalainen asia ja jotain tarttis tehdä ja syykin voi löytyä.

Jos esimerkiksi normaaliälyiseksi todettu henkilö ei suoriudu koulusta ja kertaa luokkia, voidaan perustellusti epäillä muutakin kuin uhmakkuutta. Kyllähän kaikki peruskoulun suorittavat, mutta jos siihen menee kohtuuttomasti aikaa keskivertoon verrattuna, voi olla syytä epäillä, että se on hankalampaa. Syystä tai toisesta. Opettajien työ on myös arvioida koulunkäyntiä ja oppimista, palautetta saa tätäkin kautta ulkopuolelta. Se, onko diagnoosia, ei vaikuta vaikeuteen, mutta se voi vaikuttaa pärjäämiseen. Ei näissä ole mitään absolutiaa, eikä kokemuskaan sinänsä merkitse, vaan se mikä katsotaan liialliseksi vaikeudeksi tai haitaksi. Tietyssä pisteessä esimerkiksi oireet aiheuttavat kohtuutonta haittaa. Onko kohtuuton sitten se, ettei pääse eteenpäin kohtuullisessa ajassa vai ollenkaan ja mikä aika täytyy kulua, että päädytään siihen, että nyt on kulunut kohtuuttomasti aikaa tai nyt on kohtuuttoman vaikeaa. Myöhemmin voidaan katsoa, että kohtuuton oli aikoja sitten. Tai sitten se ei tule ikinä. Sopimuskysymyksiä.

Subjektiivisuutta käytetään kaiken aikaa, mm. kipuasteikko. Kun ei kukaan, lääkäritkään voi ajatuksia lukea, on vaan pakko kuunnella välillä ja pitää sitä mittarina. Lopputulos on kuitenkin myös tärkeä, ei se että kaikesta tiedettäisiin aina kaikki absoluuttisesti. Jos näin olisi, ei moni kehitysaskelkaan olisi mahdollistunut.

Näen tukun ongelmia siinä, että lääkitys myönnettäisiin ns. kokeiluluontoisesti määräajaksi. Jos ei seulota millään perusteella, aiheuttaisi se lisääntyvää lääkkeiden väärinkäyttöä. Ilman diagnoosia taas on mahdotonta saada kuntoutusta. Monet käyttävät lääkitystä pitkään. Mikä intressi sinulla on a. vertailla ihmisten vaikeuksien astetta, b. kieltää heiltä tukitoimet, jotka useissa tapauksissa on tutkitusti havaittu hyödyllisiksi?

Se vastaus kysymykseen, kun joku pohti, on diagnoosikriteeristö. Epäilyn ja tutkimusten jälkeen on jo hyvin todennäköistä, että henkilö hyötyy lääkityksestä tai kuntoutuksesta. Eivät kaikki, mutta merkittävä prosentti. Resurssit kohdennetaan ja monet hyötyvät.

Nonni jatketaa.

Vuonna 1980 Yhdysvalloissa julkaistiin uusi tautiluokitus DSM-III, jolloin mielenterveyshäiriöitä alettiin määritellä ensisijaisesti niihin liittyvien oireiden perusteella. Tautiluokituksesta jätettiin lähes kokonaan pois potilaan elämäntilanne ja etiologia eli taudin syyt. 2000luvun kieppeillä lavennettiin myös autismin kirjon-häiriöiden kriteereitä, jonka oletettiin nostavan vain vähäisesti diagnoosien määrää. Tarkoituksena oli tavoittaa ne ongelmista kärsivät, jotka nyt mahdollisesti jäivät ilman apua. Ei osattu odottaa, että diagnoosit räjähtäisivät käsiin. Osa silloisesta dsm-luokituksen työryhmässä olevista asiantuntijoista ovat myöntäneet julkisesti, että kyseessä oli virhe.

Kipuasteikolla pyritään mittaamaan kivunlievityksen tehoa yksilöllä, eikä sitä että sillä pyrittäisiin arvioimaan ihmisen kipua suhteessa muiden kipuun. Kipua itsessään ei myöskään hoideta sairautena tai vammana, vaan sen aiheuttajaa.

Albert Einstein oli yleisen näkemyksen mukaan nepsy. Einstein mm. Kuuli saman minkä niin monet meistä "Sinusta ei koskaan tule mitään". Mutta Einsteinista tuli. Mitkä tekijät tähän vaikuttivat? Varmasti moni on sitä mieltä, että älykkyys. Itse sanon, että äly ei ollut yksin tekijänä, vaan ratkaisevia olivat monet muut asiat ja onnekkuus. Einstein perheellä ja suvulla oli mahdollisuuksia järjestää Einsteinin elämä sellaiseksi, joka tuki tätä. Esim. Kotiopetus, järjestäminen kouluun jossa ei tarvittu ylioppilastodistusta, suku joka pystyi mahdollistamaan tälle keskittymisen kiinnostuksenkohteisiin ja jotka arvostivat Einsteinia. Kouluissa tultiin myös paljon vastaan, Einsteinin ei esim. Tarvinnut lukea kaikkia vaadittuja aineita, lisäksi Einsteinin pärjäämisestä on paljon kiittäminen tämän ystäviä jne. Sukulaisuus suhteet myös auttoivat Einsteinia pääsemään työelämään.

Joo, emme me kaikki ole Einsteinejä. Mutta hukkaammeko me potentiaalia tunkemalla ihmiset ahtaisiin normeihin? Millaista olisi Einsteinin elämä ollut, jos tällä ei olisi ollut suvun tukea puolellaan ja ainoa vaihtoehto olisi ollut kamppailu odotusten kanssa tai tippua kokonaan koulu- ja työelämästä? Ja kenessä tai missä se vika oikesti on?

Millaista olisi elämä, jos ei tarvitsisi kamppailla jatkuvasti itseään vastaan vaan voisi silti saada tukea, hyväksyntää ja rakkautta?

Lääkkeistä sen verran, että niiden väärinkäyttöä lisää lääkkeiden myöntäminen. Tämä näkyy meilläkin jo alakouluissa. Lisäksi voi perehtyä Yhdysvaltojen morfiini-epidemiaan

Ja lopuksi hauska fakta: Lääkkeiden oikein ja väärin käytön välissä voi olla ainoastaan resepti. Monet nistitkin käyttävät huumeita vain kokeakseen olonsa normaaliksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on kyllä edelleen täysin käsittämättömiä ennakkoluuloja meistä nepsyoireisista. Niinkuin tuo yksi jonka mukaan aikuisilla ei edes pitäisi tällaisia diagnosoida vaan lätkäistä joku persoonallisuushäiriö ennemmin! No monillahan nimenomaan poissuljetaan kaikki muut psyykkiset sairaudet, persoonallisuushäiriöt yms jos on mitään epäilystä siitä että ei voisi olla nepsydiagnoosia. Sen lisäksi nepsydiagnoosin kanssa VOI olla samaan aikaan persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen, masennus, ahdistuneisuushäiriö jne. Ihminen voi keksiä mitä mielikuvituksellisempia ja epäterveimpiä mahdollisia keinoja selvitäkseen nepsyongelmansa kanssa, kunnes tulee totaallinen stoppi ja burn out. 

Itsekin olisin tarvinnut sen diagnoosin todellakin ennen kuin vasta yli kolmekymppisenä. Tähän mennessä minua on hoidettu mm huonolla hoitovasteella masennuslääkityksellä. Useampi yliopistotutkinto jäänyt kesken. En siis ole todellakaan selvinnyt yhteiskunnassa älykyyttäni vastaavalla tasolla. Minulla on myös ollut useita mielenterveyssyistä johtuneita sairaslomia. Ehkä nekin turhaan, jos olisin saanut diagnoosin ja apua jo lapsena? Sen sijaan olen luullut/kuullut olevani laiska, tyhmä ja saamaton. Ei ole herunut lähipiiriltä, koulumaailmalta yms mitään ymmärrystä erityisyyksilleni. Olen koko ajan keikkunut aivan äärirajoilla mm aistiyliherkkyyksieni vuoksi. 

Me naiset olemme erittäin alidiagnosoituja nepsyongelmissa. Tutkimusten mukaan nepsyoireisilla naisilla ja tytöillä on suurempi ongelma päätyä esimerkiksi itsemurhaan. Jos on samaan aikaan sekä ADHD että asperger riski on peräti kymmenkertainen. Moni lääkitsee nepsyongelmaansa esimerkiksi päihteillä tai syrjäytyy kokonaan yhteiskunnasta. Joten lopettakaa valittaminen "ylidiagnosoinnista", suomessa on enemmänkin alidiagnosointia. 

Tehdään nyt joitakin asioita vielä kerran selväksi.

1. Mielenterveyshäiriöt- ja ongelmat ovat edelleen hypoteettisia. Näiden olemassa oloa ei ole pystytty kliinisesti todistamaan, eikä niiden arvioimiseksi ole objektiivista mittaria.

2. En ole väittänyt että nepsyt pitäisi diagnosoida persoonallisuushäiriöisiksi. Sanoin että diagnoosiksi voi tulla mikä vain riippuen trendeistä ja lääkäristä. Koska oireet ovat useissa yhtenäisiä, eikä ole objektiivista tapaa arvioida mistä mikäkin häiriö on peräisin tai edes onko sitä.

3. Mitä se erityinen apu on, josta vain nepsy-diagnosoidut hyötyvät? Kukaan ei ole vieläkään tähän vastannut. Mielikuvat avusta vielä nykyäänkin ovat mielikuvituksellisia.

Kuten sanoin, parhaimmaksi avuksi on huomattu vanhemmuudenohjaus, sekä tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus kaikille lapsille.

Esim. Nuorten ja lasten syömishäiriötä "hoidetaan" ja kuntoutetaan ohjaamalla koko perhettä kokkaamaan ja syömään yhdessä.

4. Gaussin käyrä. Ympäristön palaute on aina kontekstissa. Vähintään yksi luokalta on aina muita "huonompi" ja saa luokkalaisiaan huonompaa palautetta. Tämä ei tarkoita sitä, että lapsi välttämättä olisi huono ja tyhmä, se tarkoittaa vain sitä, että kouluissa on pidetty gaussin käyrää hyvänä tapana laittaa lapsia paremmuus järjestykseen. Luokkansa "huonoin" lapsi voi toisessa luokassa tai koulussa olla luokkansa parhaita. Samanlaisiin huonoihin arviointimenetelmiin törmäämme kaikkialla elämässä. Huonommuus voi olla vain pa*kaa säkää, ei absoluuttista todellisuutta.

Laitan vielä omakohtaisen esimerkin arvioinnista.

Lapsena harrastin erästä liikuntalajia kovatasoisesa seurassa. Olin yksi ryhmäni heikoimmista enkä päässyt kisaryhmään.

Kun muutimme toiselle paikkakunnalle, jossa lajia oli myös mahdollista harrastaa, mutta vain alkeiden alkeita. Tästä syystä olin luonnollisesti koulussani se, joka kyseisessä lajissa loisti.

Liikunnan numeroni oli kuitenkin vain 6-7, koska en pärjännyt joukkuelajeissa ja yleisurheilussakin vain epätasaisesti. Toki myös unohtelin liikuntavaatteita toisinaan kotiin, joka osaltaan vaikutti arviointiin.

Se etteivät luokkalaiseni pärjänneet omassa lajissani- joka myös opetussuunnitelmaan sisältyi, ei vaikuttanut laskevasti liikuntanumeroon, eikä vastaavasti osaamiseni nostanut omaa numeroani.

Koulussa myös arvostettiin koulun ulkopuolista harrastuneisuutta, joka vaikutti liikunnan arvosanoihin ylentävästi, mutta omana aikanani tämä tarkoitti lähinnä poikien jalkapallo- ja jääkiekkoharrastuksia, sekä yleisurheilua.

Mutta mistä tämä kaikki oikestaan kertoo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Moni ei pysty siihen mihin minä. Minä en pysty samaan mihin moni muu pystyy lähtökohtaisestikaan. Minä en pysty samoihin asioihin ilman lääkitystä, mihin pystyn lääkityksen kanssa. Olen etuoikeutettu, että minulla on mahdollisuus sitä käyttää ja välttää pahimmat katastrofit. Olen pärjännyt töissä. Sanoit, ettei subjektiivinen kokemukseni kuvaa arkeani koska olen pärjännyt. Kyllä se kuvaa. Et siitä mitään tiedä. Et tiedä miten olen pärjännyt tai missä en pärjää. Ei elämässä ole mitään pelitasoja jotka saavutetaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jonkun toisen ongelma on minulle pieni ja hänelle suuri ja vice versa. Minulla on oikeus selvitä haasteistani tuen avulla, myös esimerkiksi työttömällä on oikeus siistiin kotiin, vaikka tarvitsisi siinä apua. Jos lääkkeet auttavat minua viimeistelemään yliopiston ja jollakin toisella yläasteen, ei tällä ole mitään eroa. Jokainen tekee mitä pystyy, tärkeintä on, että voi tehdä sen mihin pystyy. Minä hyödyn lääkityksestä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö moni muukin hyötyisi, yhtälailla kuin tiedän moni ei sitä tarvitse eivätkä kaikki siitä hyödy joka tapauksessa. Kaikille lääkitystä ei voi kokeilla varmuuden vuoksi. Miten saamme tietää? Spoiler: tiedän vastauksen.

Lue vielä kerran ajatuksella.

En sanonut, etteikö subjektiivinen kokemuksesi olisi totta. Kuvitellaan että on kaksi henkilöä, joista toisella ei ole jalkoja ja toisella on. Se jolla on jalat kokee itsensä kykemättömäksi niillä liikkumaan. Kokemus on tälle yhtä totta kuin jalattomallekin. Erona on se, että jalallinen kuitenkin kävelee jalattomuuden kokemuksestaan huolimatta. Silloin henkilön arki on ristiriidassa kokemuksen kanssa.

Ei ole mitään mittaria, jolla voitaisiin arvioida henkilön subjektiivista kokemusta suhteessa muihin, mutta voimme arvioida tekoja.

Emme voi kuitenkaan pelkän diagnoosin perusteella väittää, että diagnoosin saaneella olisi absoluuttisesti vaikeampaa vaikka koulussa verrattuna diagnoosittomaan, jos molemmat koulusta kuitenkin selviävät.

Painotan vielä, että jokaisella on oikeus saada tukea sitä tarvittaessa.

Aikuistwn lääkityksiin en lähde puuttumaan, mutta lasten lääkitsemiseen suhtaudun erittäin kriittisesti syistä, joita olen maininnut ketjussa. En myöskään näe syytä, miksei jopa adhd-lääkkeitä voisi myöntää aikuiselle ilman dg:tä (ja myönnetäänkin) määräajaksi, ellei fyysistä estettä ole. Kaikille lääkettä ei toki tarvitsekaan kokeilla muutenvaan ilman syytä.

Unohdat kuitenkin, että elämme muiden ympäröimänä ja saamme palautetta. Se ei ole vain yksilön päässä, vaan kyse on siitä, ettei pysty kävelemään niistä jaloista huolimatta. Ei silloin ihmetellä että onko tuo nyt jotain somaattista, vaan tutkitaan selkäydinkanavat tai oho, neurologisten häiriöiden mahdollisuus. Joku voi toki sanoa, että yritä nyt vaan kävellä, mutta jos henkilö ei lähde kävelemään ja siitä seuraa yksilölle suhteetonta haittaa, eikä silti pysty siihen, päätellään yleensä, että kyseessä ei ole tahdonalainen asia ja jotain tarttis tehdä ja syykin voi löytyä.

Jos esimerkiksi normaaliälyiseksi todettu henkilö ei suoriudu koulusta ja kertaa luokkia, voidaan perustellusti epäillä muutakin kuin uhmakkuutta. Kyllähän kaikki peruskoulun suorittavat, mutta jos siihen menee kohtuuttomasti aikaa keskivertoon verrattuna, voi olla syytä epäillä, että se on hankalampaa. Syystä tai toisesta. Opettajien työ on myös arvioida koulunkäyntiä ja oppimista, palautetta saa tätäkin kautta ulkopuolelta. Se, onko diagnoosia, ei vaikuta vaikeuteen, mutta se voi vaikuttaa pärjäämiseen. Ei näissä ole mitään absolutiaa, eikä kokemuskaan sinänsä merkitse, vaan se mikä katsotaan liialliseksi vaikeudeksi tai haitaksi. Tietyssä pisteessä esimerkiksi oireet aiheuttavat kohtuutonta haittaa. Onko kohtuuton sitten se, ettei pääse eteenpäin kohtuullisessa ajassa vai ollenkaan ja mikä aika täytyy kulua, että päädytään siihen, että nyt on kulunut kohtuuttomasti aikaa tai nyt on kohtuuttoman vaikeaa. Myöhemmin voidaan katsoa, että kohtuuton oli aikoja sitten. Tai sitten se ei tule ikinä. Sopimuskysymyksiä.

Subjektiivisuutta käytetään kaiken aikaa, mm. kipuasteikko. Kun ei kukaan, lääkäritkään voi ajatuksia lukea, on vaan pakko kuunnella välillä ja pitää sitä mittarina. Lopputulos on kuitenkin myös tärkeä, ei se että kaikesta tiedettäisiin aina kaikki absoluuttisesti. Jos näin olisi, ei moni kehitysaskelkaan olisi mahdollistunut.

Näen tukun ongelmia siinä, että lääkitys myönnettäisiin ns. kokeiluluontoisesti määräajaksi. Jos ei seulota millään perusteella, aiheuttaisi se lisääntyvää lääkkeiden väärinkäyttöä. Ilman diagnoosia taas on mahdotonta saada kuntoutusta. Monet käyttävät lääkitystä pitkään. Mikä intressi sinulla on a. vertailla ihmisten vaikeuksien astetta, b. kieltää heiltä tukitoimet, jotka useissa tapauksissa on tutkitusti havaittu hyödyllisiksi?

Se vastaus kysymykseen, kun joku pohti, on diagnoosikriteeristö. Epäilyn ja tutkimusten jälkeen on jo hyvin todennäköistä, että henkilö hyötyy lääkityksestä tai kuntoutuksesta. Eivät kaikki, mutta merkittävä prosentti. Resurssit kohdennetaan ja monet hyötyvät.

Nonni jatketaa.

Vuonna 1980 Yhdysvalloissa julkaistiin uusi tautiluokitus DSM-III, jolloin mielenterveyshäiriöitä alettiin määritellä ensisijaisesti niihin liittyvien oireiden perusteella. 2000luvun kieppeillä lavennettiin myös autismin kirjon-häiriöiden kriteereitä, jonka oletettiin nostavan vain vähäisesti diagnoosien määrää. Tarkoituksena oli tavoittaa ne ongelmista kärsivät, jotka nyt mahdollisesti jäivät ilman apua. Ei osattu odottaa, että diagnoosit räjähtäisivät käsiin. Osa silloisesta dsm-luokituksen työryhmässä olevista asiantuntijoista ovat myöntäneet julkisesti, että kyseessä oli virhe.

Kipuasteikolla pyritään mittaamaan kivunlievityksen tehoa yksilöllä, eikä sitä että sillä pyrittäisiin arvioimaan ihmisen kipua suhteessa muiden kipuun. Kipua itsessään ei myöskään hoideta sairautena tai vammana, vaan sen aiheuttajaa.

Albert Einstein oli yleisen näkemyksen mukaan nepsy. Einstein mm. Kuuli saman minkä niin monet meistä "Sinusta ei koskaan tule mitään". Mutta Einsteinista tuli. Mitkä tekijät tähän vaikuttivat? Varmasti moni on sitä mieltä, että älykkyys. Itse sanon, että äly ei ollut yksin tekijänä, vaan ratkaisevia olivat monet muut asiat ja onnekkuus. Einstein perheellä ja suvulla oli mahdollisuuksia järjestää Einsteinin elämä sellaiseksi, joka tuki tätä. Esim. Kotiopetus, järjestäminen kouluun jossa ei tarvittu ylioppilastodistusta, suku joka pystyi mahdollistamaan tälle keskittymisen kiinnostuksenkohteisiin ja jotka arvostivat Einsteinia. Kouluissa tultiin myös paljon vastaan, Einsteinin ei esim. Tarvinnut lukea kaikkia vaadittuja aineita, lisäksi Einsteinin pärjäämisestä on paljon kiittäminen tämän ystäviä jne. Sukulaisuus suhteet myös auttoivat Einsteinia pääsemään työelämään.

Joo, emme me kaikki ole Einsteinejä. Mutta hukkaammeko me potentiaalia tunkemalla ihmiset ahtaisiin normeihin? Millaista olisi Einsteinin elämä ollut, jos tällä ei olisi ollut suvun tukea puolellaan ja ainoa vaihtoehto olisi ollut kamppailu odotusten kanssa tai tippua kokonaan koulu- ja työelämästä? Ja kenessä tai missä se vika oikesti on?

Millaista olisi elämä, jos ei tarvitsisi kamppailla jatkuvasti itseään vastaan vaan voisi silti saada tukea, hyväksyntää ja rakkautta?

Lääkkeistä sen verran, että niiden väärinkäyttöä lisää lääkkeiden myöntäminen. Tämä näkyy meilläkin jo alakouluissa. Lisäksi voi perehtyä Yhdysvaltojen morfiini-epidemiaan

Ja lopuksi hauska fakta: Lääkkeiden oikein ja väärin käytön välissä voi olla ainoastaan resepti. Monet nistitkin käyttävät huumeita vain kokeakseen olonsa normaaliksi.

"Tautiluokituksesta jätettiin lähes kokonaan pois potilaan elämäntilanne ja etiologia eli taudin syyt." Adhdn diagnosoinnissa on elämätilannetta ja oireiden muut mahdolliset ilmenemissyyt poissulkeva luokitus, jota käytetään. Lisäksi elämänkulku käydään tarkasti läpi. Diagnoosi tehdään näiden tietojen synteesillä, pelkkä oirekysely ei riitä diagnostiseksi kriteeriksi ilman taustatietoja. Kuvantamisella on aivoissa huomattu eroja. Syitä oireyhtymän taustalla ei voida yksilön kohdalla olla varmoja, mutta syitä on löydetty mm. raskauden ja synnytyksen aikaisista komplikaatioista genettisen periytyvyyden rinnalla.

Tuli mieleen, että kiistätkö myös FAS-oireyhtymän tai cp-vamman henkilöillä, joilla ei ole selviä ns. kaikille näyttäytyviä ulkonäöllisiä markkereita? Näihin myös liittyy eritasoisia, tunnistettuja kehityksellisiä piirteitä, joita seulotaan oireiden perusteella ihan samoin. Ne on tunnistettu yhteneviksi, vaikka eivät kaikilla ilmene yksyhteen.

Kivunhoidosta olet yksinkertaisesti väärässä. On perustettu erityisiä kipuklinikoita juuri sen vuoksi, että on tunnistettu kivun tuntemus erillisenä haittana, ilman että sille aina löytyy suoraa juurisyytä joka viidaan hoitaa. Kysymys on jälleen kerran subjektiivisesta haitasta, joka pyritään huomioimaan toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Tähän liittyy ihan oma kriteeristensä ja tietotaitonsa. Ollaan menty tässäkin eteenpäin ja tunnustettu, miten vähän vielä tiedetään.

Juuri siksi, etteivät kaikki ole Einsteineja avuinern tai tukevine ympäristöineen, täytyy pärjääminen mahdollistaa kaikille. Sen ei tule olla tilannesidonnaista. Hän on paras esimerkki siitä, mitä tuki ja apu auttaa. Vaikka sanot, että pitäisi voida olla oma itsensä ilman luokitteluja, ei hänkään ollut, vaan on jäänyt osaltaan historiaan paitsi keksintönsä, myös siksi, että oli "ihme" että juuri hän siihen pystyo, puutteistaan huolimatta. Eli erityisyys näkyy kuitenkin, halusimme sitä tai emne. Hänet hyväksyttiin lopulta vain, koska oli myös positiivisella tavalla hyvin erikoislaatuinen. Kaikki eivät ole.

On totta, että monet lääkitsevät itseään. Siksi olisikin tärkeää seulonnalla saada mahdollisimman moni a. mahdollisimman aikaisin oikean lääkityksen piiriin, b. heidänkin saada mahdollisuus normaaliin elämään ilman "narkkarin" leimaa ja suoraansanottuna kaikkia hirveyksiä, mitä se kulttuuri elämään tuo. En näe stimulanteissa juurikaan väärinkäytön potentiaalia asianmukaisena lääkityksenä, koska ne nyt vaan toimivat aivan päinvastaisesti eikä mitään kiksejä kyllä saa. Itse en tunne sitä mitenkään, mutta lopputulos muuttuu ikäänkuin huomaamatta. Myös ympäristön palaute muuttuu tätä kautta.

Jatkuu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Moni ei pysty siihen mihin minä. Minä en pysty samaan mihin moni muu pystyy lähtökohtaisestikaan. Minä en pysty samoihin asioihin ilman lääkitystä, mihin pystyn lääkityksen kanssa. Olen etuoikeutettu, että minulla on mahdollisuus sitä käyttää ja välttää pahimmat katastrofit. Olen pärjännyt töissä. Sanoit, ettei subjektiivinen kokemukseni kuvaa arkeani koska olen pärjännyt. Kyllä se kuvaa. Et siitä mitään tiedä. Et tiedä miten olen pärjännyt tai missä en pärjää. Ei elämässä ole mitään pelitasoja jotka saavutetaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jonkun toisen ongelma on minulle pieni ja hänelle suuri ja vice versa. Minulla on oikeus selvitä haasteistani tuen avulla, myös esimerkiksi työttömällä on oikeus siistiin kotiin, vaikka tarvitsisi siinä apua. Jos lääkkeet auttavat minua viimeistelemään yliopiston ja jollakin toisella yläasteen, ei tällä ole mitään eroa. Jokainen tekee mitä pystyy, tärkeintä on, että voi tehdä sen mihin pystyy. Minä hyödyn lääkityksestä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö moni muukin hyötyisi, yhtälailla kuin tiedän moni ei sitä tarvitse eivätkä kaikki siitä hyödy joka tapauksessa. Kaikille lääkitystä ei voi kokeilla varmuuden vuoksi. Miten saamme tietää? Spoiler: tiedän vastauksen.

Lue vielä kerran ajatuksella.

En sanonut, etteikö subjektiivinen kokemuksesi olisi totta. Kuvitellaan että on kaksi henkilöä, joista toisella ei ole jalkoja ja toisella on. Se jolla on jalat kokee itsensä kykemättömäksi niillä liikkumaan. Kokemus on tälle yhtä totta kuin jalattomallekin. Erona on se, että jalallinen kuitenkin kävelee jalattomuuden kokemuksestaan huolimatta. Silloin henkilön arki on ristiriidassa kokemuksen kanssa.

Ei ole mitään mittaria, jolla voitaisiin arvioida henkilön subjektiivista kokemusta suhteessa muihin, mutta voimme arvioida tekoja.

Emme voi kuitenkaan pelkän diagnoosin perusteella väittää, että diagnoosin saaneella olisi absoluuttisesti vaikeampaa vaikka koulussa verrattuna diagnoosittomaan, jos molemmat koulusta kuitenkin selviävät.

Painotan vielä, että jokaisella on oikeus saada tukea sitä tarvittaessa.

Aikuistwn lääkityksiin en lähde puuttumaan, mutta lasten lääkitsemiseen suhtaudun erittäin kriittisesti syistä, joita olen maininnut ketjussa. En myöskään näe syytä, miksei jopa adhd-lääkkeitä voisi myöntää aikuiselle ilman dg:tä (ja myönnetäänkin) määräajaksi, ellei fyysistä estettä ole. Kaikille lääkettä ei toki tarvitsekaan kokeilla muutenvaan ilman syytä.

Unohdat kuitenkin, että elämme muiden ympäröimänä ja saamme palautetta. Se ei ole vain yksilön päässä, vaan kyse on siitä, ettei pysty kävelemään niistä jaloista huolimatta. Ei silloin ihmetellä että onko tuo nyt jotain somaattista, vaan tutkitaan selkäydinkanavat tai oho, neurologisten häiriöiden mahdollisuus. Joku voi toki sanoa, että yritä nyt vaan kävellä, mutta jos henkilö ei lähde kävelemään ja siitä seuraa yksilölle suhteetonta haittaa, eikä silti pysty siihen, päätellään yleensä, että kyseessä ei ole tahdonalainen asia ja jotain tarttis tehdä ja syykin voi löytyä.

Jos esimerkiksi normaaliälyiseksi todettu henkilö ei suoriudu koulusta ja kertaa luokkia, voidaan perustellusti epäillä muutakin kuin uhmakkuutta. Kyllähän kaikki peruskoulun suorittavat, mutta jos siihen menee kohtuuttomasti aikaa keskivertoon verrattuna, voi olla syytä epäillä, että se on hankalampaa. Syystä tai toisesta. Opettajien työ on myös arvioida koulunkäyntiä ja oppimista, palautetta saa tätäkin kautta ulkopuolelta. Se, onko diagnoosia, ei vaikuta vaikeuteen, mutta se voi vaikuttaa pärjäämiseen. Ei näissä ole mitään absolutiaa, eikä kokemuskaan sinänsä merkitse, vaan se mikä katsotaan liialliseksi vaikeudeksi tai haitaksi. Tietyssä pisteessä esimerkiksi oireet aiheuttavat kohtuutonta haittaa. Onko kohtuuton sitten se, ettei pääse eteenpäin kohtuullisessa ajassa vai ollenkaan ja mikä aika täytyy kulua, että päädytään siihen, että nyt on kulunut kohtuuttomasti aikaa tai nyt on kohtuuttoman vaikeaa. Myöhemmin voidaan katsoa, että kohtuuton oli aikoja sitten. Tai sitten se ei tule ikinä. Sopimuskysymyksiä.

Subjektiivisuutta käytetään kaiken aikaa, mm. kipuasteikko. Kun ei kukaan, lääkäritkään voi ajatuksia lukea, on vaan pakko kuunnella välillä ja pitää sitä mittarina. Lopputulos on kuitenkin myös tärkeä, ei se että kaikesta tiedettäisiin aina kaikki absoluuttisesti. Jos näin olisi, ei moni kehitysaskelkaan olisi mahdollistunut.

Näen tukun ongelmia siinä, että lääkitys myönnettäisiin ns. kokeiluluontoisesti määräajaksi. Jos ei seulota millään perusteella, aiheuttaisi se lisääntyvää lääkkeiden väärinkäyttöä. Ilman diagnoosia taas on mahdotonta saada kuntoutusta. Monet käyttävät lääkitystä pitkään. Mikä intressi sinulla on a. vertailla ihmisten vaikeuksien astetta, b. kieltää heiltä tukitoimet, jotka useissa tapauksissa on tutkitusti havaittu hyödyllisiksi?

Se vastaus kysymykseen, kun joku pohti, on diagnoosikriteeristö. Epäilyn ja tutkimusten jälkeen on jo hyvin todennäköistä, että henkilö hyötyy lääkityksestä tai kuntoutuksesta. Eivät kaikki, mutta merkittävä prosentti. Resurssit kohdennetaan ja monet hyötyvät.

Nonni jatketaa.

Vuonna 1980 Yhdysvalloissa julkaistiin uusi tautiluokitus DSM-III, jolloin mielenterveyshäiriöitä alettiin määritellä ensisijaisesti niihin liittyvien oireiden perusteella. Tautiluokituksesta jätettiin lähes kokonaan pois potilaan elämäntilanne ja etiologia eli taudin syyt. 2000luvun kieppeillä lavennettiin myös autismin kirjon-häiriöiden kriteereitä, jonka oletettiin nostavan vain vähäisesti diagnoosien määrää. Tarkoituksena oli tavoittaa ne ongelmista kärsivät, jotka nyt mahdollisesti jäivät ilman apua. Ei osattu odottaa, että diagnoosit räjähtäisivät käsiin. Osa silloisesta dsm-luokituksen työryhmässä olevista asiantuntijoista ovat myöntäneet julkisesti, että kyseessä oli virhe.

Kipuasteikolla pyritään mittaamaan kivunlievityksen tehoa yksilöllä, eikä sitä että sillä pyrittäisiin arvioimaan ihmisen kipua suhteessa muiden kipuun. Kipua itsessään ei myöskään hoideta sairautena tai vammana, vaan sen aiheuttajaa.

Albert Einstein oli yleisen näkemyksen mukaan nepsy. Einstein mm. Kuuli saman minkä niin monet meistä "Sinusta ei koskaan tule mitään". Mutta Einsteinista tuli. Mitkä tekijät tähän vaikuttivat? Varmasti moni on sitä mieltä, että älykkyys. Itse sanon, että äly ei ollut yksin tekijänä, vaan ratkaisevia olivat monet muut asiat ja onnekkuus. Einstein perheellä ja suvulla oli mahdollisuuksia järjestää Einsteinin elämä sellaiseksi, joka tuki tätä. Esim. Kotiopetus, järjestäminen kouluun jossa ei tarvittu ylioppilastodistusta, suku joka pystyi mahdollistamaan tälle keskittymisen kiinnostuksenkohteisiin ja jotka arvostivat Einsteinia. Kouluissa tultiin myös paljon vastaan, Einsteinin ei esim. Tarvinnut lukea kaikkia vaadittuja aineita, lisäksi Einsteinin pärjäämisestä on paljon kiittäminen tämän ystäviä jne. Sukulaisuus suhteet myös auttoivat Einsteinia pääsemään työelämään.

Joo, emme me kaikki ole Einsteinejä. Mutta hukkaammeko me potentiaalia tunkemalla ihmiset ahtaisiin normeihin? Millaista olisi Einsteinin elämä ollut, jos tällä ei olisi ollut suvun tukea puolellaan ja ainoa vaihtoehto olisi ollut kamppailu odotusten kanssa tai tippua kokonaan koulu- ja työelämästä? Ja kenessä tai missä se vika oikesti on?

Millaista olisi elämä, jos ei tarvitsisi kamppailla jatkuvasti itseään vastaan vaan voisi silti saada tukea, hyväksyntää ja rakkautta?

Lääkkeistä sen verran, että niiden väärinkäyttöä lisää lääkkeiden myöntäminen. Tämä näkyy meilläkin jo alakouluissa. Lisäksi voi perehtyä Yhdysvaltojen morfiini-epidemiaan

Ja lopuksi hauska fakta: Lääkkeiden oikein ja väärin käytön välissä voi olla ainoastaan resepti. Monet nistitkin käyttävät huumeita vain kokeakseen olonsa normaaliksi.

En tiedä oletko trolli, vai tosissasi. Se on ihan sama, koska tiedän miksi itse olen täällä väittelemässä. Tarvitsen sen stimulin. Johtuuko tämän tarve sinulla aivoista vai luonteesta, sopii pohtia. Voit selittää itsellesi että vain tykkäät väitellä. Minä tiedän että tämä tuo juuri sen palkkion ja aivojen kiihotuksen, jotka aivoni luontaisesti kaipaavat. Toteutat täällä oireitasi, mutta tämä on vain minun mielipiteeni, tee sillä mitä haluat. Mitä paremmin tunnistaa mikä johtuu mistäkin, sitä helpompi vaikuttaa. Lääkityskin auttaa. Otin omani, joten lähden harrastamaan rakentavampia juttuja, kuten siivousta, mikä on nykyisin noin 1000 kertaa helpompaa, lievästi sanottuna.

Minkä lääkkeen otit?    concerta 54mg?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on kyllä edelleen täysin käsittämättömiä ennakkoluuloja meistä nepsyoireisista. Niinkuin tuo yksi jonka mukaan aikuisilla ei edes pitäisi tällaisia diagnosoida vaan lätkäistä joku persoonallisuushäiriö ennemmin! No monillahan nimenomaan poissuljetaan kaikki muut psyykkiset sairaudet, persoonallisuushäiriöt yms jos on mitään epäilystä siitä että ei voisi olla nepsydiagnoosia. Sen lisäksi nepsydiagnoosin kanssa VOI olla samaan aikaan persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen, masennus, ahdistuneisuushäiriö jne. Ihminen voi keksiä mitä mielikuvituksellisempia ja epäterveimpiä mahdollisia keinoja selvitäkseen nepsyongelmansa kanssa, kunnes tulee totaallinen stoppi ja burn out. 

Itsekin olisin tarvinnut sen diagnoosin todellakin ennen kuin vasta yli kolmekymppisenä. Tähän mennessä minua on hoidettu mm huonolla hoitovasteella masennuslääkityksellä. Useampi yliopistotutkinto jäänyt kesken. En siis ole todellakaan selvinnyt yhteiskunnassa älykyyttäni vastaavalla tasolla. Minulla on myös ollut useita mielenterveyssyistä johtuneita sairaslomia. Ehkä nekin turhaan, jos olisin saanut diagnoosin ja apua jo lapsena? Sen sijaan olen luullut/kuullut olevani laiska, tyhmä ja saamaton. Ei ole herunut lähipiiriltä, koulumaailmalta yms mitään ymmärrystä erityisyyksilleni. Olen koko ajan keikkunut aivan äärirajoilla mm aistiyliherkkyyksieni vuoksi. 

Me naiset olemme erittäin alidiagnosoituja nepsyongelmissa. Tutkimusten mukaan nepsyoireisilla naisilla ja tytöillä on suurempi ongelma päätyä esimerkiksi itsemurhaan. Jos on samaan aikaan sekä ADHD että asperger riski on peräti kymmenkertainen. Moni lääkitsee nepsyongelmaansa esimerkiksi päihteillä tai syrjäytyy kokonaan yhteiskunnasta. Joten lopettakaa valittaminen "ylidiagnosoinnista", suomessa on enemmänkin alidiagnosointia. 

Tehdään nyt joitakin asioita vielä kerran selväksi.

1. Mielenterveyshäiriöt- ja ongelmat ovat edelleen hypoteettisia. Näiden olemassa oloa ei ole pystytty kliinisesti todistamaan, eikä niiden arvioimiseksi ole objektiivista mittaria.

2. En ole väittänyt että nepsyt pitäisi diagnosoida persoonallisuushäiriöisiksi. Sanoin että diagnoosiksi voi tulla mikä vain riippuen trendeistä ja lääkäristä. Koska oireet ovat useissa yhtenäisiä, eikä ole objektiivista tapaa arvioida mistä mikäkin häiriö on peräisin tai edes onko sitä.

3. Mitä se erityinen apu on, josta vain nepsy-diagnosoidut hyötyvät? Kukaan ei ole vieläkään tähän vastannut. Mielikuvat avusta vielä nykyäänkin ovat mielikuvituksellisia.

Kuten sanoin, parhaimmaksi avuksi on huomattu vanhemmuudenohjaus, sekä tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetus kaikille lapsille.

Esim. Nuorten ja lasten syömishäiriötä "hoidetaan" ja kuntoutetaan ohjaamalla koko perhettä kokkaamaan ja syömään yhdessä.

4. Gaussin käyrä. Ympäristön palaute on aina kontekstissa. Vähintään yksi luokalta on aina muita "huonompi" ja saa luokkalaisiaan huonompaa palautetta. Tämä ei tarkoita sitä, että lapsi välttämättä olisi huono ja tyhmä, se tarkoittaa vain sitä, että kouluissa on pidetty gaussin käyrää hyvänä tapana laittaa lapsia paremmuus järjestykseen. Luokkansa "huonoin" lapsi voi toisessa luokassa tai koulussa olla luokkansa parhaita. Samanlaisiin huonoihin arviointimenetelmiin törmäämme kaikkialla elämässä. Huonommuus voi olla vain pa*kaa säkää, ei absoluuttista todellisuutta.

Laitan vielä omakohtaisen esimerkin arvioinnista.

Lapsena harrastin erästä liikuntalajia kovatasoisesa seurassa. Olin yksi ryhmäni heikoimmista enkä päässyt kisaryhmään.

Kun muutimme toiselle paikkakunnalle, jossa lajia oli myös mahdollista harrastaa, mutta vain alkeiden alkeita. Tästä syystä olin luonnollisesti koulussani se, joka kyseisessä lajissa loisti.

Liikunnan numeroni oli kuitenkin vain 6-7, koska en pärjännyt joukkuelajeissa ja yleisurheilussakin vain epätasaisesti. Toki myös unohtelin liikuntavaatteita toisinaan kotiin, joka osaltaan vaikutti arviointiin.

Se etteivät luokkalaiseni pärjänneet omassa lajissani- joka myös opetussuunnitelmaan sisältyi, ei vaikuttanut laskevasti liikuntanumeroon, eikä vastaavasti osaamiseni nostanut omaa numeroani.

Koulussa myös arvostettiin koulun ulkopuolista harrastuneisuutta, joka vaikutti liikunnan arvosanoihin ylentävästi, mutta omana aikanani tämä tarkoitti lähinnä poikien jalkapallo- ja jääkiekkoharrastuksia, sekä yleisurheilua.

Mutta mistä tämä kaikki oikestaan kertoo?

Se kertoi siitä, että vaikka olisit voinut loistaa seuraavassa koulussa liikunnassa, torppasi oireesi tämän ilmenemisen myös siellä. Perinteinen tarina, kaikki se ylimääräinen säätö estää käyttämästä, tai muita tunnistamasta, muita edistyneempiä taitoja. Entä jos olisit pystynyt loistamaan myös joukkuelajeissa, muistamaan kamat ja harjoittelemaan systemaattisesti, myös lajeja jotka eivät niin kiinnosta, olisi numerosi ehkä ollut se 9 jota hankitut taitosi olisivat edellyttäneet. Talk about alisuorittaminen. Tai jos olisit voinut sanoa, että yritän, mutta tämä ja tämä on minulle hankalaa, ehkä sitä olisi ymmärretty paremmin. Tuohan on juuri se ilmenemismuoto, hyvässä seurassa et saa itsestäsi irti, huonossa seurassa et myöskään. Alkaa olla ihan sama, mitä muut käyttävät mittarina, koska yksikään ei palvele, eikä tule koskaan palvelemaan sinua. Itsekin pärjäsin tietyissä aineissa valtakunnallisissa kokeissa (challence accepted) luokkani parhaimmistossa, mutta koska myöhästelin tai en palauttanut tehtäviä, laski numeroni aina monta pykälää. Lopulta päättelin, etten pärjää koulussa, mikä olikin totta. En päässyt eteenpäin. En ymmärtänyt mitään, missä mättää. Itsestäni tuntui että yritin, mutta tulos jäi ohueksi, eikä ollut keinoja muuttaa asiaa. Aloin uskoa että olen tyhmä, koska en pysty ratkaisemaan onhgelmaa, joka a. ei edes ole muille ongelma, b. ainakin ovat selättäneet sen jos onkin. Ymmärrän antipatiasi määrittelyjä kohtaan juuri tuosta vinkkelistä. Ymmärrä kuitenkin, että kaikkiin muihin et voi vaikuttaa. Ei voida sanoa, että kenenkään ei tarvitse muistaa tehtäviä tai tavaroita. Voidaan auttaa heitä jotka eivät tästä suoriudu. Voit oppia itsestäsi ja auttaa muita ymmärtämään itseäsi. Siinäpä se oikeastaan on.

Vierailija kirjoitti:

Minkä lääkkeen otit?    concerta 54mg?

18mg on mulle sopiva, ei tule mitään lisähyötyä suuremmasta annoksesta, eikä ole tarvinnut nostaa koska en käytä päivittäin.

Ne on vähän sama juttu kuin keuhkokuume ilman kuumetta ja hengitystieoireita. Tai täysin oireeton korona, jota jotkut maskinaamat ajattelevat kaikkien maskittomien sairastavan.