Suostuisitko parisuhteeseen, jossa toinen tekee selväksi, ettei halua koskaan muuttaa yhteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sellaisessa suhteessa, mutta etsin koko ajan vakavampaa suhdetta. En halua elää pelkästään näin koko loppuikääni. Miestä ei siis kiinnosta perustaa perhettä uudestaan. Olen itse lapseton ja olisi tärkeä elää edes puolison kanssa.

Mikä ihme on "vakava" suhde? Minä olen ainakin pitkässä parisuhteessa nautinnon ja huvin vuoksi.

Sellainen, jossa perustetaan se perhe ja jaetaan arki myös arki. Ei noukita rusinoita pullasta. Toki arjesta on hyvä tehdä mahdollisimman mukavaa niin yksin kuin kaksin tai nelin.

Liian vaikee kysymys. :D Jos ei haluu asuu yhdessä, nii tuski haluu naimisii, ja se olisi ongelma, ku ite haluisin naimisiin. :/ Tosin ku ei oo ikinä seurustellu, nii ei voi tietää mistään mitää… Tuossa o hyvii ja huonoi puolii. :) Mie saisin pitää oman huushollin sellaisena ku haluun, olis omaa aikaa ja tilaa, en menettäs asumistukee (tästä en oo varma onko totta). Mutta sit tuo vaikuttais aika etäiseltä, yhteen muuttaminen o tavallaan yksi askel suhteessa, toista ei nää niin usein.

Kyl mie kai voisin suostuu tollasee. :) Ainaha voi kokeilla! Tuo vaikuttais helpommalta ja stressivapaalta ratkasulta. Nainen ei olis aina valittamassa, ku pelaan Pleikalla tai rustaan sudokuja nurkassa. :D M25

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sellaisessa suhteessa, mutta etsin koko ajan vakavampaa suhdetta. En halua elää pelkästään näin koko loppuikääni. Miestä ei siis kiinnosta perustaa perhettä uudestaan. Olen itse lapseton ja olisi tärkeä elää edes puolison kanssa.

Mikä ihme on "vakava" suhde? Minä olen ainakin pitkässä parisuhteessa nautinnon ja huvin vuoksi.

Sellainen, jossa perustetaan se perhe ja jaetaan arki myös arki. Ei noukita rusinoita pullasta. Toki arjesta on hyvä tehdä mahdollisimman mukavaa niin yksin kuin kaksin tai nelin.

Minä ajattelisin, että vakava suhde on sellainen, jota pitää tärkeänä ja se vaikuttaa omiin valintoihin vahvasti. Itselläni on lapsia elämäni vakavimmassa suhteessa. Toisaalta on joitain, jotka perustavat perheen eikä sillä ole juuri väliä miten alkuperäisen suhteen käy, ehkä se ei ole tärkeä ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sellaisessa suhteessa, mutta etsin koko ajan vakavampaa suhdetta. En halua elää pelkästään näin koko loppuikääni. Miestä ei siis kiinnosta perustaa perhettä uudestaan. Olen itse lapseton ja olisi tärkeä elää edes puolison kanssa.

Mikä ihme on "vakava" suhde? Minä olen ainakin pitkässä parisuhteessa nautinnon ja huvin vuoksi.

Sellainen, jossa perustetaan se perhe ja jaetaan arki myös arki. Ei noukita rusinoita pullasta. Toki arjesta on hyvä tehdä mahdollisimman mukavaa niin yksin kuin kaksin tai nelin.

Okei, no sitten en missään tapauksessa halua vakavaa suhdetta. Lasten hankkiminen ei kiinnosta vaan nimenomaan ne rusinat. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Vierailija kirjoitti:

Olen sellaisessa suhteessa, mutta etsin koko ajan vakavampaa suhdetta. En halua elää pelkästään näin koko loppuikääni. Miestä ei siis kiinnosta perustaa perhettä uudestaan. Olen itse lapseton ja olisi tärkeä elää edes puolison kanssa.

Vinkki, että kannattaa jättää se mies jo nyt niin voi helpottua tuo uuden kumppanin etsintä. Älä ihmeessä hukkaa elämääsi tuollaiseen suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Juu, mutta siis se ajatus, että yhdessä asuminen kertoo rakkaudesta ja se, ettei halua yhdessä asua, kertoo siitä, ettei rakasta, on kulttuurisesti opittu rakkauskäsitys. Tätä tarkoitin.

Tämä ajatus toimii taustalla sen kummempaa haittaa aiheuttamatta niin kauan, kun itse on aika tavallinen tyyppi ja etsii tavallista, norminmukaista parisuhdetta.

Mutta siinä vaiheessa, kun olet aika lailla vapautunut tästä parisuhteen "hissimallista" (escalator model) ja etsit ns. vaihtoehtoista muotoa olla yhdessä, seurustelukumppanin ajatuksia kannattaa tapailun alkuvaiheessa luodata vähän tarkemmin. Jos toinen suostuu erillissuhteeseen mutta pitää erillään asumista kuitenkin pohjimmiltaan sitoutumisen puutteena, ei suhde tule toimimaan pidemmän päälle.

Erillisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sitä aivan loistavana parisuhteen muotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sellaisessa suhteessa, mutta etsin koko ajan vakavampaa suhdetta. En halua elää pelkästään näin koko loppuikääni. Miestä ei siis kiinnosta perustaa perhettä uudestaan. Olen itse lapseton ja olisi tärkeä elää edes puolison kanssa.

Mikä ihme on "vakava" suhde? Minä olen ainakin pitkässä parisuhteessa nautinnon ja huvin vuoksi.

Sellainen, jossa perustetaan se perhe ja jaetaan arki myös arki. Ei noukita rusinoita pullasta. Toki arjesta on hyvä tehdä mahdollisimman mukavaa niin yksin kuin kaksin tai nelin.

Millä tavalla perheen perustaminen ja arjen jakaminen sinusta parantaa parisuhdetta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Juu, mutta siis se ajatus, että yhdessä asuminen kertoo rakkaudesta ja se, ettei halua yhdessä asua, kertoo siitä, ettei rakasta, on kulttuurisesti opittu rakkauskäsitys. Tätä tarkoitin.

Tämä ajatus toimii taustalla sen kummempaa haittaa aiheuttamatta niin kauan, kun itse on aika tavallinen tyyppi ja etsii tavallista, norminmukaista parisuhdetta.

Mutta siinä vaiheessa, kun olet aika lailla vapautunut tästä parisuhteen "hissimallista" (escalator model) ja etsit ns. vaihtoehtoista muotoa olla yhdessä, seurustelukumppanin ajatuksia kannattaa tapailun alkuvaiheessa luodata vähän tarkemmin. Jos toinen suostuu erillissuhteeseen mutta pitää erillään asumista kuitenkin pohjimmiltaan sitoutumisen puutteena, ei suhde tule toimimaan pidemmän päälle.

Erillisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sitä aivan loistavana parisuhteen muotona.

Sama koskee kaikkea muutakin. Esimerkkinä vaikka mustasukkaisuus: parhaiten toimii suhde, jossa molemmat ovat samalla tavalla mustasukkaisia ja siksi ymmärtävät rajansa ihan itse. Tai perinteinen työnjako: ei tule riitaa, kun molemmilla selkeää, mikä kuuluu omaan tonttiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Juu, mutta siis se ajatus, että yhdessä asuminen kertoo rakkaudesta ja se, ettei halua yhdessä asua, kertoo siitä, ettei rakasta, on kulttuurisesti opittu rakkauskäsitys. Tätä tarkoitin.

Tämä ajatus toimii taustalla sen kummempaa haittaa aiheuttamatta niin kauan, kun itse on aika tavallinen tyyppi ja etsii tavallista, norminmukaista parisuhdetta.

Mutta siinä vaiheessa, kun olet aika lailla vapautunut tästä parisuhteen "hissimallista" (escalator model) ja etsit ns. vaihtoehtoista muotoa olla yhdessä, seurustelukumppanin ajatuksia kannattaa tapailun alkuvaiheessa luodata vähän tarkemmin. Jos toinen suostuu erillissuhteeseen mutta pitää erillään asumista kuitenkin pohjimmiltaan sitoutumisen puutteena, ei suhde tule toimimaan pidemmän päälle.

Erillisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sitä aivan loistavana parisuhteen muotona.

Sama koskee kaikkea muutakin. Esimerkkinä vaikka mustasukkaisuus: parhaiten toimii suhde, jossa molemmat ovat samalla tavalla mustasukkaisia ja siksi ymmärtävät rajansa ihan itse. Tai perinteinen työnjako: ei tule riitaa, kun molemmilla selkeää, mikä kuuluu omaan tonttiin.

Kyllä, kannattaa valita hyvin yhteensopiva kumppani, jonka kanssa keskeiset arvot ovat jaetut. Mutta halusin erikseen pointata tämän "Haluttomuus asua yhdessä tarkoittaa, ettei toinen rakasta" -harhan, kun se tulee esiin lähinnä vain silloin, kun hissimallista irtaantunut ihminen koettaa seurustella norminmukaisesti ajattelevan ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Juu, mutta siis se ajatus, että yhdessä asuminen kertoo rakkaudesta ja se, ettei halua yhdessä asua, kertoo siitä, ettei rakasta, on kulttuurisesti opittu rakkauskäsitys. Tätä tarkoitin.

Tämä ajatus toimii taustalla sen kummempaa haittaa aiheuttamatta niin kauan, kun itse on aika tavallinen tyyppi ja etsii tavallista, norminmukaista parisuhdetta.

Mutta siinä vaiheessa, kun olet aika lailla vapautunut tästä parisuhteen "hissimallista" (escalator model) ja etsit ns. vaihtoehtoista muotoa olla yhdessä, seurustelukumppanin ajatuksia kannattaa tapailun alkuvaiheessa luodata vähän tarkemmin. Jos toinen suostuu erillissuhteeseen mutta pitää erillään asumista kuitenkin pohjimmiltaan sitoutumisen puutteena, ei suhde tule toimimaan pidemmän päälle.

Erillisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sitä aivan loistavana parisuhteen muotona.

Sama koskee kaikkea muutakin. Esimerkkinä vaikka mustasukkaisuus: parhaiten toimii suhde, jossa molemmat ovat samalla tavalla mustasukkaisia ja siksi ymmärtävät rajansa ihan itse. Tai perinteinen työnjako: ei tule riitaa, kun molemmilla selkeää, mikä kuuluu omaan tonttiin.

Kyllä, kannattaa valita hyvin yhteensopiva kumppani, jonka kanssa keskeiset arvot ovat jaetut. Mutta halusin erikseen pointata tämän "Haluttomuus asua yhdessä tarkoittaa, ettei toinen rakasta" -harhan, kun se tulee esiin lähinnä vain silloin, kun hissimallista irtaantunut ihminen koettaa seurustella norminmukaisesti ajattelevan ihmisen kanssa.

Ei se välttämättä ole harha. Kyllähän ihminen epäröi yhteenmuuttoa yms yms yms, jos ei ole varma.

Se voi olla harha, mutta ei välttämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Juu, mutta siis se ajatus, että yhdessä asuminen kertoo rakkaudesta ja se, ettei halua yhdessä asua, kertoo siitä, ettei rakasta, on kulttuurisesti opittu rakkauskäsitys. Tätä tarkoitin.

Tämä ajatus toimii taustalla sen kummempaa haittaa aiheuttamatta niin kauan, kun itse on aika tavallinen tyyppi ja etsii tavallista, norminmukaista parisuhdetta.

Mutta siinä vaiheessa, kun olet aika lailla vapautunut tästä parisuhteen "hissimallista" (escalator model) ja etsit ns. vaihtoehtoista muotoa olla yhdessä, seurustelukumppanin ajatuksia kannattaa tapailun alkuvaiheessa luodata vähän tarkemmin. Jos toinen suostuu erillissuhteeseen mutta pitää erillään asumista kuitenkin pohjimmiltaan sitoutumisen puutteena, ei suhde tule toimimaan pidemmän päälle.

Erillisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sitä aivan loistavana parisuhteen muotona.

Sama koskee kaikkea muutakin. Esimerkkinä vaikka mustasukkaisuus: parhaiten toimii suhde, jossa molemmat ovat samalla tavalla mustasukkaisia ja siksi ymmärtävät rajansa ihan itse. Tai perinteinen työnjako: ei tule riitaa, kun molemmilla selkeää, mikä kuuluu omaan tonttiin.

Kyllä, kannattaa valita hyvin yhteensopiva kumppani, jonka kanssa keskeiset arvot ovat jaetut. Mutta halusin erikseen pointata tämän "Haluttomuus asua yhdessä tarkoittaa, ettei toinen rakasta" -harhan, kun se tulee esiin lähinnä vain silloin, kun hissimallista irtaantunut ihminen koettaa seurustella norminmukaisesti ajattelevan ihmisen kanssa.

Ei se välttämättä ole harha. Kyllähän ihminen epäröi yhteenmuuttoa yms yms yms, jos ei ole varma.

Se voi olla harha, mutta ei välttämättä.

On se silloin harha, jos toinen kertoo sinulle, että haluaa asua erillisuhteessa, koska se on itselle paras suhdemuoto, ja sinä jäät epäilemään, koska pohjimmiltaan et usko, että toinen voi rakastaa oikeasti, jos ei halua asua yhdessä.

Olen sellaisessa suhteessa. Kummallakin omia lapsia, välimatkaa reippaasti, eikä uusperhekuviot kiinnosta. Tuskin toimisikaan. Parempi siis näin.

En suostuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Juu, mutta siis se ajatus, että yhdessä asuminen kertoo rakkaudesta ja se, ettei halua yhdessä asua, kertoo siitä, ettei rakasta, on kulttuurisesti opittu rakkauskäsitys. Tätä tarkoitin.

Tämä ajatus toimii taustalla sen kummempaa haittaa aiheuttamatta niin kauan, kun itse on aika tavallinen tyyppi ja etsii tavallista, norminmukaista parisuhdetta.

Mutta siinä vaiheessa, kun olet aika lailla vapautunut tästä parisuhteen "hissimallista" (escalator model) ja etsit ns. vaihtoehtoista muotoa olla yhdessä, seurustelukumppanin ajatuksia kannattaa tapailun alkuvaiheessa luodata vähän tarkemmin. Jos toinen suostuu erillissuhteeseen mutta pitää erillään asumista kuitenkin pohjimmiltaan sitoutumisen puutteena, ei suhde tule toimimaan pidemmän päälle.

Erillisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sitä aivan loistavana parisuhteen muotona.

Sama koskee kaikkea muutakin. Esimerkkinä vaikka mustasukkaisuus: parhaiten toimii suhde, jossa molemmat ovat samalla tavalla mustasukkaisia ja siksi ymmärtävät rajansa ihan itse. Tai perinteinen työnjako: ei tule riitaa, kun molemmilla selkeää, mikä kuuluu omaan tonttiin.

Kyllä, kannattaa valita hyvin yhteensopiva kumppani, jonka kanssa keskeiset arvot ovat jaetut. Mutta halusin erikseen pointata tämän "Haluttomuus asua yhdessä tarkoittaa, ettei toinen rakasta" -harhan, kun se tulee esiin lähinnä vain silloin, kun hissimallista irtaantunut ihminen koettaa seurustella norminmukaisesti ajattelevan ihmisen kanssa.

Ei se välttämättä ole harha. Kyllähän ihminen epäröi yhteenmuuttoa yms yms yms, jos ei ole varma.

Se voi olla harha, mutta ei välttämättä.

On se silloin harha, jos toinen kertoo sinulle, että haluaa asua erillisuhteessa, koska se on itselle paras suhdemuoto, ja sinä jäät epäilemään, koska pohjimmiltaan et usko, että toinen voi rakastaa oikeasti, jos ei halua asua yhdessä.

Fifty-fifty, puhuuko toinen totta vai ei.

Valkoiset valheet ovat jokapäiväisiä. Se tietty on eri asia, kuinka vakaalla pohjalla suhde on, jos ei voi totuutta sanoa. Mutta se on toinen keskustelu se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Juu, mutta siis se ajatus, että yhdessä asuminen kertoo rakkaudesta ja se, ettei halua yhdessä asua, kertoo siitä, ettei rakasta, on kulttuurisesti opittu rakkauskäsitys. Tätä tarkoitin.

Tämä ajatus toimii taustalla sen kummempaa haittaa aiheuttamatta niin kauan, kun itse on aika tavallinen tyyppi ja etsii tavallista, norminmukaista parisuhdetta.

Mutta siinä vaiheessa, kun olet aika lailla vapautunut tästä parisuhteen "hissimallista" (escalator model) ja etsit ns. vaihtoehtoista muotoa olla yhdessä, seurustelukumppanin ajatuksia kannattaa tapailun alkuvaiheessa luodata vähän tarkemmin. Jos toinen suostuu erillissuhteeseen mutta pitää erillään asumista kuitenkin pohjimmiltaan sitoutumisen puutteena, ei suhde tule toimimaan pidemmän päälle.

Erillisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sitä aivan loistavana parisuhteen muotona.

Sama koskee kaikkea muutakin. Esimerkkinä vaikka mustasukkaisuus: parhaiten toimii suhde, jossa molemmat ovat samalla tavalla mustasukkaisia ja siksi ymmärtävät rajansa ihan itse. Tai perinteinen työnjako: ei tule riitaa, kun molemmilla selkeää, mikä kuuluu omaan tonttiin.

Kyllä, kannattaa valita hyvin yhteensopiva kumppani, jonka kanssa keskeiset arvot ovat jaetut. Mutta halusin erikseen pointata tämän "Haluttomuus asua yhdessä tarkoittaa, ettei toinen rakasta" -harhan, kun se tulee esiin lähinnä vain silloin, kun hissimallista irtaantunut ihminen koettaa seurustella norminmukaisesti ajattelevan ihmisen kanssa.

Ei se välttämättä ole harha. Kyllähän ihminen epäröi yhteenmuuttoa yms yms yms, jos ei ole varma.

Se voi olla harha, mutta ei välttämättä.

On se silloin harha, jos toinen kertoo sinulle, että haluaa asua erillisuhteessa, koska se on itselle paras suhdemuoto, ja sinä jäät epäilemään, koska pohjimmiltaan et usko, että toinen voi rakastaa oikeasti, jos ei halua asua yhdessä.

Fifty-fifty, puhuuko toinen totta vai ei.

Valkoiset valheet ovat jokapäiväisiä.

Juuri tälla lailla ajattelevien deittikumppaneiden karsimisesta tuossa yllä puhuinkin. :)

Vierailija kirjoitti:

En pystyisi. Koska jos joku sanoo "ei koskaan", on minun makuuni liian jyrkkäkantainen ihminen. Toki pisteet rehellisyydestä.

Mutta etkö ole itse yhtä jyrkkäkantainen, jos olet tuota mieltä?

En suostuisi. Haluan elää yhdessä miehen kanssa. Lapsia en halua.

Meillä on tuollainen "erillissuhde" (typerä termi). Olemme naimisissa ja siltikin asumme eri asunnoissa. Toimii aivan valtavan hyvin näin kun ei yhteisiä lapsia ole eikä tule enää. Ymmärrän että pikkulapsiperheessä ei välttämättä toimisi, mutta näin aikuisten kesken kyllä.

Ainoa, jollaiseen suostuisin. Kyllä ne kotileikit on jo leikitty.