Onko normaalia elää välillä mielikuvitusmaailmassa

Vierailija kirjoitti:

Minullekin tuttu asia. Tosin nyt huomaan, kun olen itsekin jo 26 v niin en enää ihan niin hyvin pysty haaveilemaan ja pääse sinne mielikuvitusmaailmaan kuin vielä muutamia vuosia sitten. Pelottaa vähän, että nytkö jo se maailma latistuu. Itsekin olen todella yksinäinen ollut lähes koko nuoruuteni ja samalla vieläkään ei ole ystäviä. Tämä maailma on siinä mielessä pelastanut ja on tärkeää, että pystyy haaveilemaan ja se piristää muuten välillä todella ikävääkin elämää. Uskon itselleni paljon syynä olevankin se, että en vaan kestä tätä todellisuutta niin hyvin ja senkin vuoksi haaveilen paljon. Kuvittelen itseni erilaisiin tilanteisiin ja tavallaan luon itselleni jonkin tarinan. Viimeksi minulla oli paljon rahaa ja perustin jonkun hyväntekeväisyysprojektin ulkomaille ja suunnittelin kaiken ihan täysin. Joskus olen soittanut jossain bändissä tai tavannut muuten juuri sellaisia ihmisiä joihin haluaisin tutustua. Uskon, että jos oikeasti elämässäni olisi ihmisiä ja se tavallaan menisi edes vähän niinkuin tahtoisin niin minun ei ehkä tarvisi niin paljon paeta sinne mielikuvitukseen. Itsekin olen introvertti ihminen, kun joku sitä kysyi.

Tuli mieleen se, että minulla on eräs "ystävä" joka tulee aina välillä tervehtimään, kun nukun. Hän ei liity mihinkään tuntemaani ihmiseen. Näen siis melkein aina unta eräästä nuoresta miehestä, jonka kanssa teemme aina jotain. Aika hassua siinä mielessä, että miehen ulkonäkö ja persoona ovat  aina samanlaisina. Olen nähnyt hänestä unta nyt jo monia vuosia ja sitten aamulla taas muistaa, että mitä teimme viimeksi. Hän taisi ilmaantua uniini ensimmäistä kertaa joskus juhannuksen aikaan 8 vuotta sitten. Viimeksi olimme jossain juhlissa käymässä. Ehkä joskus vielä tapaan hänet ihan oikeassakin elämässä. Nyt meni vähän aiheestakin ohi, mutta ajattelin, että tähän on hyvä kertoa :)

Ei kannata pelätä - tuskin tuo muutos on pysyvä. Minullakin on ollut hiljaisempia hetkiä mielikuvitusmaailmojen kanssa, kun on ollut paljon muuta (esim. vähän yli kymmenen vuotta sitten stressiä töissä, lievähkö masennus/burn out ja yleinen epätyytyväisyys elämäntilanteeseeni). Kun asiat järjestyivät oikeassa elämässä, palasi myös mielikuvistumaailmaelämä vilkkaammaksi. Luulen, että koska itselläni tuo mielikuvistusmaailmoissa eläminen ei ole minkään asteista pakoa todellisuudesta, vaan lähinnä mukavaa ajanvietettä ja tapa rentoutua, siihen riittää aikaa ja energiaa vain, jos ei oikeassa elämässä ole liikaa kaikkea aikaa ja energiaa vievää. T: se viisikymppiselle mieshahmolle koko elämän kuvitellut nainen

Minä kirjoitan omasta mielikuvitusmaailmastani kirjaa :) Voipi hyvin olla, että pääsette joskus tutustumaan meikäläisen pään sisukseen tarkastikin.

Mulla on lapsesta saakka ollut mielessäni kuviteltuja ihmisiä, jotka asuvat erilaisissa kuvitteellisissa ympäristöissä, ja heistä tarinoita sepitellen olen viettänyt paljon aikaa. Se on varmasti osaltaan auttanut vaikeiden aikojen yli, vaikka ei alun perin mitään todellisuuspakoisuutta ollutkaan, vaan vilkasta mielikuvitusta. Erona Ap:n tilanteeseen on se, että itse en ole tarinoissani varsinaisesti mukana. Joku päähenkilö voi tietysti olla jotenkin "kertojan ääni" tai muistuttaa minua ulkoisesti. Mutta ei aina. Osaa tarinoista olen innostunut kirjoittamaankin pöytälaatikkoon, mutta harmi etten ole ainakaan vielä saanut yhtään kokonaisuutta valmiiksi - kyllä niistä jutuista kirjojen käsikirjoituksia saisi useammankin! (Eri asia sitten, julkaisisiko kukaan niitä...) Nyt nelikymppisenä noiden tarinoiden ajattelu on jo käytännön pakostakin jäänyt vähemmälle ja toisaalta niiden rinnalle tullut sellaistakin, että olen rakennellut rinnakkaistodellisuusmahdollisuuksia, joissa jäinkin yhteen eksän kanssa ja mitä sitten tapahtui... Mutta eiköhän jokainen ainakin joskus hieman leikittele tuollaisilla ajatuksilla? Niin että uskoisin, että kukin saa itsekseen ajatella mitä tykkää, kunhan todellisuudentaju ei ihan hämärry :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen keskivertti. Voin olla vähemmistössä ajatuksineni, mutta mielestäni mielikuvitusmaailma on ihan samaa kuin todellinenkin maailma. Kaikki mitä ihminen on suhteessa itseensä, on ainoastaan omassa päässään. Muut sitten näkevät minut oman päänsä kautta, ja olen heille olemassa vain heidän päässään. Jos he eivät tietäisi kuka olen, en olisi heille kukaan.

Fyysisen kosketuksen voi tietenkin tuntea fyysisenä tuntemuksena vain reaalimaailmassa, mutta sen miltä kosketus tuntuu "sielussa" voi tuntea vain kukin omassa mielessään. Sen takiahan toiset vihaavat tietynlaista kosketusta, kun toiset taas rakastavat. Musiikin voi tietenkin kuulla kuuloaistilla vain reaalimaailmassa, mutta musiikin aiheuttaman tunteen voi kokea ainoastaan omana itsenä ja omassa itsessään, ei toisissa. 

Täten minulle mielikuvitusmaailman tunteet ovat ihan yhtä aitoja ja olemassaolevia kuin reaalimaailman tarjoilemat tuntetet, koska kyse on samasta asiasta.

Ymmärtääkö kukaan tätä? :D

Täten ilmoitan sanan varastamisesta: otan käyttööni sanan "keskivertti". Se ei kuvaa minua itseäni, mutta on oiva sana.

Ja kyllä, ymmärrän. Ja olen kanssasi samaa mieltä.

Ole hyvä vain :) :) 

Mielikuvitus ja haaveilu ovat aivan eri asia kuin mitä ap aloituksessa kuvailee. Ap puhuu selvästi dissosiaatiosta. Sitä ei tarvitse pelästyä, mutta aiheeseen voi tutustua. Tarvittaessa psykologin avustakin voi olla iloa. Ehkä kurja lapsuus on jättänyt muitakin jälkiä.

Minullakin on mielikuvitusmiesystävä! :D Joskin hän on "tavallaan todellinen", koska on hahmo yhdestä videopelistä. Voin vain kuvitella, miten oma todellisen elämän miesystäväni reagoisi, jos tietäisi. :D "Olen muuten pääni sisällä yhdessä toisen kanssa, ei kai se haittaa?"

Kokeilin joskus kirjoittaa novelleja hänestä/meistä, mutta meni niin K-18-kamaksi, että totesin, ettei siitä mitään tule. :D

Vierailija kirjoitti:

Hyvän mielikuvituksen omaava voi helposti kehittää itselleen oman Tulpan

Oikea Tulpa vaatii osaamista.

Vierailija kirjoitti:

Mielikuvitus ja haaveilu ovat aivan eri asia kuin mitä ap aloituksessa kuvailee. Ap puhuu selvästi dissosiaatiosta. Sitä ei tarvitse pelästyä, mutta aiheeseen voi tutustua. Tarvittaessa psykologin avustakin voi olla iloa. Ehkä kurja lapsuus on jättänyt muitakin jälkiä.

Kuka haluaisi psykologin päähänsä tappamaan sieltä puutarhat pois?

Mua kiusattiin lapsena paljon ja kotona koin väkivaltaa. Mua käytettiin myös hyväksi. Mielikuvitus oli mun pelastus. Sinne pakenemalla sain hetken olla joku muu, omassa turvallisessa maailmassani. Uskon etten olis jaksanut ilman omaa rikasta mieltäni. Edelleen välillä sinne. maailmaan palaan näin aikuisenakin mutta paikka ja ihmiset on vain vaihtuneet

Mulla on myös ollut omia mielikuvitusmaailmoja jo teini-ikäisestä asti. Olin nuorempana aika masentunut ja vietin suurimman osan ajasta pääni sisällä. Välillä ne tapahtumat sai mut jopa itkemään, mutta nykyään välillä hymyilyttää vaan. Joskus saatan naurahtaa, mutta yritän rajoittaa tätä varsinkin muiden seurassa :D 

On miesystävä, kiva asunto ja mukava työ, mutta en vaan osaa päästää irti tuosta. En oikeastaan tiedä haluanko edes, kun ei siitä mitään erityistä haittaa ole ollut. Joskus jään "jumiin" ajatuksiin, joten saatan jäädä makaamaan sänkyyn tai sohvalle pidemmäksi aikaa, kuin oli tarkoitus. Yleensä menen tarkoituksella nukkumaan aikaisemmin, jotta voisin rauhassa olla niiden mielikuvituskavereiden kanssa. Kavereita mulla on tosi vähän, mutta en myöskään kaipaa montaa ihmistä ympärilleni. Sosiaaliset tilanteet saa mut väsymään tosi nopeasti, joten mieluummin haaveilen kotona vaan. 

Minä olen lapsestä lähtien kehitellyt päässäni erilaisia maailmoja, tarinoita ja elokuvia. Haaveena onkin olla joskus kirjailija. Vilkas mielikuvitus on rikkaus ja itse toivon että pysyn aina tällaisena!

N25

Vierailija kirjoitti:

Minullekin tuttu asia. Tosin nyt huomaan, kun olen itsekin jo 26 v niin en enää ihan niin hyvin pysty haaveilemaan ja pääse sinne mielikuvitusmaailmaan kuin vielä muutamia vuosia sitten. Pelottaa vähän, että nytkö jo se maailma latistuu. Itsekin olen todella yksinäinen ollut lähes koko nuoruuteni ja samalla vieläkään ei ole ystäviä. Tämä maailma on siinä mielessä pelastanut ja on tärkeää, että pystyy haaveilemaan ja se piristää muuten välillä todella ikävääkin elämää. Uskon itselleni paljon syynä olevankin se, että en vaan kestä tätä todellisuutta niin hyvin ja senkin vuoksi haaveilen paljon. Kuvittelen itseni erilaisiin tilanteisiin ja tavallaan luon itselleni jonkin tarinan. Viimeksi minulla oli paljon rahaa ja perustin jonkun hyväntekeväisyysprojektin ulkomaille ja suunnittelin kaiken ihan täysin. Joskus olen soittanut jossain bändissä tai tavannut muuten juuri sellaisia ihmisiä joihin haluaisin tutustua. Uskon, että jos oikeasti elämässäni olisi ihmisiä ja se tavallaan menisi edes vähän niinkuin tahtoisin niin minun ei ehkä tarvisi niin paljon paeta sinne mielikuvitukseen. Itsekin olen introvertti ihminen, kun joku sitä kysyi.

Tuli mieleen se, että minulla on eräs "ystävä" joka tulee aina välillä tervehtimään, kun nukun. Hän ei liity mihinkään tuntemaani ihmiseen. Näen siis melkein aina unta eräästä nuoresta miehestä, jonka kanssa teemme aina jotain. Aika hassua siinä mielessä, että miehen ulkonäkö ja persoona ovat  aina samanlaisina. Olen nähnyt hänestä unta nyt jo monia vuosia ja sitten aamulla taas muistaa, että mitä teimme viimeksi. Hän taisi ilmaantua uniini ensimmäistä kertaa joskus juhannuksen aikaan 8 vuotta sitten. Viimeksi olimme jossain juhlissa käymässä. Ehkä joskus vielä tapaan hänet ihan oikeassakin elämässä. Nyt meni vähän aiheestakin ohi, mutta ajattelin, että tähän on hyvä kertoa :)

Voisin vielä kertoa miltä tämä "ystäväni" näyttää. Hän on siis nuori mies jolla sellaiset pidemmät ruskeat hiukset ainakin sinne hartioiden hartioiden alapuolelle asti, välillä olleet pidemmätkin. Yleensä suorat, mutta alkuaikoina olivat vähän kiharat. Tummat silmät ehkä sellaiset hazel-tyyppiset. Aika siro, mutta melko pitkä kuitenkin. Todella kaunis kasvoiltaan. Persoonaltaan rauhallinen ja aika hiljainen. Ei puhu kovin paljon. Pukeutuu rock-henkisesti nahkatakkiin, farkkuihin ja johonkin maiharityyppisiin kenkiin. Meillä taitaa olla jonkinlainen suhde muutenkin kuin vaan kaverina. Välillä makoilemme yhdessä jossain sohvan nurkassa ja vietämme paljon aikaa ihan vaan kotona. Joskus lähdemme käymään yhdessä jossakin, kuten viimeksi juhlissa. Hän ei siinä mielessä ole mielikuvitusystävä, koska näen hänet unissani, mutta nyt hänestä on sitten tullut vähän sellainen valveillaoloajankin ystävä minulle ja mietin häntä :)

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin, että on ihan normaalia. Minulla on myös tapana luoda rinnakkaisia todellisuuksia, joissa sitten aina välillä (etenkin yksin ollessani) elelen. Ihan "elän" läpi tapahtumakulkuja ja luon keskusteluja mielikuvituselämänäni henkilöiden välille. Toisinaan en edes ole "hahmona" oma itseni, vaan joku ihan toinen, jolle luon elämän ja elämäntapahtumat. Siinä vaiheessa, jos itselle alkaa olla epäselvää, mikä on mielikuvitusmaailmaa ja mikä todellista, on varmaan syytä huolestua, mutta muuten tuskin on kellään meistä kommentoijist syytä huoleen, vaikka vähän vilkas mielikuvistuselämä meillä onkin.

Ei ole. Kyseessä on pakonomainen haaveilu (maladaptive daydreaming) ja se nimenomaan ei ole normaalia. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pakonomainen_haaveilu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvän mielikuvituksen omaava voi helposti kehittää itselleen oman Tulpan

Oikea Tulpa vaatii osaamista.

Netistä löytyy varmaan tietoa, mutta haluatko kertoa silti vähän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin, että on ihan normaalia. Minulla on myös tapana luoda rinnakkaisia todellisuuksia, joissa sitten aina välillä (etenkin yksin ollessani) elelen. Ihan "elän" läpi tapahtumakulkuja ja luon keskusteluja mielikuvituselämänäni henkilöiden välille. Toisinaan en edes ole "hahmona" oma itseni, vaan joku ihan toinen, jolle luon elämän ja elämäntapahtumat. Siinä vaiheessa, jos itselle alkaa olla epäselvää, mikä on mielikuvitusmaailmaa ja mikä todellista, on varmaan syytä huolestua, mutta muuten tuskin on kellään meistä kommentoijist syytä huoleen, vaikka vähän vilkas mielikuvistuselämä meillä onkin.

Ei ole. Kyseessä on pakonomainen haaveilu (maladaptive daydreaming) ja se nimenomaan ei ole normaalia. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pakonomainen_haaveilu

Olen itsekin haaveilija ja silti sitä mieltä, ettei haaveilu kauhean hyvä tapa ole. Siis parempi se olisi, jos elämä tapahtuisi pääasiassa oikeassa maailmassa eikä mielikuvituksessa.

Vierailija kirjoitti:

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Dissosiatiivinen_identiteettih%C3%A4iri…

Minkä diagnoosin saisi esim. kirjailijat?  Paksuja opuksia dialogista  mielikuvitushahmojen kesken? Tahi nykyiset nettijutut.   Usein aloitettu jo hyvin nuorena, joten kertyneen tiedon purkamistakaan se ei ole.  Itse arvelisin että elämään normaalisti kuuluva ennakointiominaisuus on lähtenyt viihteelliselle laukalle, jos ympäristö sen mahdollistaa, eli juurikin sopiva määrä yksinäisyyttä ja tietenkin  alustana sopiva persoonallisuus.  Todellisuudentaju ei ole hävinnyt eikä kirjailija kärsi mielikuvituksestaan.  Ilmiö on säilynyt, koska ihmiset kaipaa viihdettä ja "ikkunoita"  omasta poikkeavaan elämään.  Vai ovatko he yksiselitteisesti pöpejä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvän mielikuvituksen omaava voi helposti kehittää itselleen oman Tulpan

Oikea Tulpa vaatii osaamista.

Ja oikealla Tulpalla saa kehitettyä ääritapauksessa itselleen psykoosin varsinkin jos on mt-ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väittäisin, että on ihan normaalia. Minulla on myös tapana luoda rinnakkaisia todellisuuksia, joissa sitten aina välillä (etenkin yksin ollessani) elelen. Ihan "elän" läpi tapahtumakulkuja ja luon keskusteluja mielikuvituselämänäni henkilöiden välille. Toisinaan en edes ole "hahmona" oma itseni, vaan joku ihan toinen, jolle luon elämän ja elämäntapahtumat. Siinä vaiheessa, jos itselle alkaa olla epäselvää, mikä on mielikuvitusmaailmaa ja mikä todellista, on varmaan syytä huolestua, mutta muuten tuskin on kellään meistä kommentoijist syytä huoleen, vaikka vähän vilkas mielikuvistuselämä meillä onkin.

Ei ole. Kyseessä on pakonomainen haaveilu (maladaptive daydreaming) ja se nimenomaan ei ole normaalia. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pakonomainen_haaveilu

Mitä käytännön haittaa siitä on, että käyttää päivästään vaikka yhden tunnin haaveiluun silloin, kun ei ole mitään muuta pakollista tekemistä? Tuossa wikipedia-jutussa pakonomainen haaveilu on määritelty aika laveasti. Esim 1 tunti fantasiamaailmaan uppoutuneena on pakonomaista haaveilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullekin tuttu asia. Tosin nyt huomaan, kun olen itsekin jo 26 v niin en enää ihan niin hyvin pysty haaveilemaan ja pääse sinne mielikuvitusmaailmaan kuin vielä muutamia vuosia sitten. Pelottaa vähän, että nytkö jo se maailma latistuu. Itsekin olen todella yksinäinen ollut lähes koko nuoruuteni ja samalla vieläkään ei ole ystäviä. Tämä maailma on siinä mielessä pelastanut ja on tärkeää, että pystyy haaveilemaan ja se piristää muuten välillä todella ikävääkin elämää. Uskon itselleni paljon syynä olevankin se, että en vaan kestä tätä todellisuutta niin hyvin ja senkin vuoksi haaveilen paljon. Kuvittelen itseni erilaisiin tilanteisiin ja tavallaan luon itselleni jonkin tarinan. Viimeksi minulla oli paljon rahaa ja perustin jonkun hyväntekeväisyysprojektin ulkomaille ja suunnittelin kaiken ihan täysin. Joskus olen soittanut jossain bändissä tai tavannut muuten juuri sellaisia ihmisiä joihin haluaisin tutustua. Uskon, että jos oikeasti elämässäni olisi ihmisiä ja se tavallaan menisi edes vähän niinkuin tahtoisin niin minun ei ehkä tarvisi niin paljon paeta sinne mielikuvitukseen. Itsekin olen introvertti ihminen, kun joku sitä kysyi.

Tuli mieleen se, että minulla on eräs "ystävä" joka tulee aina välillä tervehtimään, kun nukun. Hän ei liity mihinkään tuntemaani ihmiseen. Näen siis melkein aina unta eräästä nuoresta miehestä, jonka kanssa teemme aina jotain. Aika hassua siinä mielessä, että miehen ulkonäkö ja persoona ovat  aina samanlaisina. Olen nähnyt hänestä unta nyt jo monia vuosia ja sitten aamulla taas muistaa, että mitä teimme viimeksi. Hän taisi ilmaantua uniini ensimmäistä kertaa joskus juhannuksen aikaan 8 vuotta sitten. Viimeksi olimme jossain juhlissa käymässä. Ehkä joskus vielä tapaan hänet ihan oikeassakin elämässä. Nyt meni vähän aiheestakin ohi, mutta ajattelin, että tähän on hyvä kertoa :)

Voisin vielä kertoa miltä tämä "ystäväni" näyttää. Hän on siis nuori mies jolla sellaiset pidemmät ruskeat hiukset ainakin sinne hartioiden hartioiden alapuolelle asti, välillä olleet pidemmätkin. Yleensä suorat, mutta alkuaikoina olivat vähän kiharat. Tummat silmät ehkä sellaiset hazel-tyyppiset. Aika siro, mutta melko pitkä kuitenkin. Todella kaunis kasvoiltaan. Persoonaltaan rauhallinen ja aika hiljainen. Ei puhu kovin paljon. Pukeutuu rock-henkisesti nahkatakkiin, farkkuihin ja johonkin maiharityyppisiin kenkiin. Meillä taitaa olla jonkinlainen suhde muutenkin kuin vaan kaverina. Välillä makoilemme yhdessä jossain sohvan nurkassa ja vietämme paljon aikaa ihan vaan kotona. Joskus lähdemme käymään yhdessä jossakin, kuten viimeksi juhlissa. Hän ei siinä mielessä ole mielikuvitusystävä, koska näen hänet unissani, mutta nyt hänestä on sitten tullut vähän sellainen valveillaoloajankin ystävä minulle ja mietin häntä :)

Kaiketi aivot voi pinttyä johonkin toimintoon. Varsinkin jos se tuntuu mieluisalta ja täyttää jotain tarvetta.  Kuin harrastus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvän mielikuvituksen omaava voi helposti kehittää itselleen oman Tulpan

Oikea Tulpa vaatii osaamista.

Ja oikealla Tulpalla saa kehitettyä ääritapauksessa itselleen psykoosin varsinkin jos on mt-ongelmia.

No sitä juurikin tarkoitin.