Onko normaalia elää välillä mielikuvitusmaailmassa

Kuvitteletko olevasi Napoleon tai jokin muu julkisuushenkilö?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 40v, ihan hyvällä lapsuudella siunattu, mutta mielikuvitusmaailmoja löytyy montakin. 

Toisin kuin ap, en ole näissä itseni, vaan esim. vanhempi mies, nuorempi nainen, teinipoika jne. Maailmoissa on muitakin henkilöitä tietysti, ja välillä olen näitä sivuhenkilöitä. Olen ikään kuin jokainen mk-maailmassa oleva henkilö, aina se joka on pääosassa siinä tilanteessa. 

Maailmoilla on omat kaupunginosat, talot, kadut rannat. Yhdessä mk-paikassa pysytellään ok-talossa ja sen pihapiirissä. Vähän se välillä tuntuu että ei tee mitään ja vain laiskottelee, jos ottaa vapaapäivästä muutaman tunnin mielikuvitusmaailmoissa pyörimiseen :D Toisaalta pidän sitä omana juttunani, ja sellaisena rikkautena mitä kaikilla ei olekaan. Minulla on aina tekemistä, ei koskaan tylsää, enkä todellakaan räplää kännykkää edes missään odotushuoneissa, vaan menen mk-maailmaani siksi aikaa.

Hauska kuulla, että on muitakin, jotka eivät mielikuvistusmaailmoissaan ole välttämättä aina omia itsejään. Minun tämän hetken yleisimmin "käytössä olevassa" mielikuvistumaailmassani olen päähahmona vähän alle 50-vuotias mies, jolla on vaimo ja tytär, ammatti, harrastukset, ystävät, heikkoudet, vahvuudet jne. Olen luonut kyseiselle hahmolle elämäntarinan ihan sieltä lapsuudesta tähän päivään asti kaikkine teini-iän toilailuineen päivineen :D. Itse siis olen nelikymppinen ja nainen.

Minulle kertyi jotain pikku haasteita kouluvuosien aikaan. Silloin saatoin kuvitella parempaa, mutta lopulta asiat muuttuivat ihan mukaviksi.

Hassua on että vielä 50 täytettyäni saatan haaveilla ei suinkaan nykyisyydestä vaan kouluajoista. Että miten olisin fiksu ja ehkä jollain tavalla - vaikka musikaalisesti - poikkeuslahjakas, ja sitten pätisin siellä koulumaailmassa. Tämä on outoa, sillä pärjäsin lopulta siinä maailmassa ihan mainiosti ilmankin, enkä kaipaa niitä aikoja muutenkaan. Olisi toki hienoa viedä palanen nykyistä elämänkokemustaan niihin aikoihin. En harrasta tätä usein, mutta selvästi minulla on jotain selvitettävää jäänyt. Osana tätä hahmottamista tykkään myös sellaisista leffoista jotka sijoittuvat vaikkapa koulu- tai collegemaailmaan

Haaveilen toki tulevastakin, sehän on vain hyvä että pohtii tulevaisuuden mahdollisuuksia että osaa tavoitella niitä.

Joskus haaveilen myös tilanteista jotka johtaisivat seksiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Se on ihan luonnollista ja etenkin silloin jos on ns. omaa kivaa. En kuitenkaan puolison kanssa petipuuhissa pysty ketään muuta miettimään.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka harrastatte tätä kuvittelua, oletteko introverttejä? En siis todellakaan tarkoita mitään pahaa kysymykselläni, olen vain käsittänyt, että introverteillä on erittäin rikas sisäinen maailma.

Olen aina ollut ekstrovertti.

Entä kun sijoitan tätä mielikuvitusmaailmaa tulevaisuuteen? Mä jotenkin ajattelen, että alan ottamaan pesäeroa nykyiseen elämäntilanteeseen? Ero tulossa? Jotenkin on joku kriisi itsellä menossa, henkinen kasvu. Ja täyspäisenä itseäni pidän. En koe sitä eri persoonana, vaan sama minä tulevaisuudessa.

Jännä, kun täällä kohtaa ihmisiä, joilla on vielä monipuolisempi mielikuvitus kuin itsellä. Olen omissa mielensisäisissä maisemissa aika useasti, mutta en ole lainkaan noin sitoutunut kuvitelmiini, vaan ne ovat paljon irtonaisempia ja unohtuvat ja muuttuvat aika paljon.

Minulla on myös tuollainen hahmo, jona seikkailen tylsinä hetkinä erilaisissa mielikuvitusmaailmoissa, jotka voivat liittyä esimerkiksi johonkin kirja- tai tv-sarjaan. Istutan siis sen oman hahmon sinne. Olen tehnyt tätä jo lapsena, enkä pidä sitä mitenkään haitallisena. Erotan kyllä mielikuvituksen todellisuudesta ja tämä on vain tapa viettää aikaa. Lapsuuteni oli ihan hyvä, joten mistään traumasta ei liene kyse.

Itse olen keskivertti. Voin olla vähemmistössä ajatuksineni, mutta mielestäni mielikuvitusmaailma on ihan samaa kuin todellinenkin maailma. Kaikki mitä ihminen on suhteessa itseensä, on ainoastaan omassa päässään. Muut sitten näkevät minut oman päänsä kautta, ja olen heille olemassa vain heidän päässään. Jos he eivät tietäisi kuka olen, en olisi heille kukaan.

Fyysisen kosketuksen voi tietenkin tuntea fyysisenä tuntemuksena vain reaalimaailmassa, mutta sen miltä kosketus tuntuu "sielussa" voi tuntea vain kukin omassa mielessään. Sen takiahan toiset vihaavat tietynlaista kosketusta, kun toiset taas rakastavat. Musiikin voi tietenkin kuulla kuuloaistilla vain reaalimaailmassa, mutta musiikin aiheuttaman tunteen voi kokea ainoastaan omana itsenä ja omassa itsessään, ei toisissa. 

Täten minulle mielikuvitusmaailman tunteet ovat ihan yhtä aitoja ja olemassaolevia kuin reaalimaailman tarjoilemat tuntetet, koska kyse on samasta asiasta.

Ymmärtääkö kukaan tätä? :D

Vau mitä porukkaa täällä!! Olette mahtavia!!

Minullekin tuttu asia. Tosin nyt huomaan, kun olen itsekin jo 26 v niin en enää ihan niin hyvin pysty haaveilemaan ja pääse sinne mielikuvitusmaailmaan kuin vielä muutamia vuosia sitten. Pelottaa vähän, että nytkö jo se maailma latistuu. Itsekin olen todella yksinäinen ollut lähes koko nuoruuteni ja samalla vieläkään ei ole ystäviä. Tämä maailma on siinä mielessä pelastanut ja on tärkeää, että pystyy haaveilemaan ja se piristää muuten välillä todella ikävääkin elämää. Uskon itselleni paljon syynä olevankin se, että en vaan kestä tätä todellisuutta niin hyvin ja senkin vuoksi haaveilen paljon. Kuvittelen itseni erilaisiin tilanteisiin ja tavallaan luon itselleni jonkin tarinan. Viimeksi minulla oli paljon rahaa ja perustin jonkun hyväntekeväisyysprojektin ulkomaille ja suunnittelin kaiken ihan täysin. Joskus olen soittanut jossain bändissä tai tavannut muuten juuri sellaisia ihmisiä joihin haluaisin tutustua. Uskon, että jos oikeasti elämässäni olisi ihmisiä ja se tavallaan menisi edes vähän niinkuin tahtoisin niin minun ei ehkä tarvisi niin paljon paeta sinne mielikuvitukseen. Itsekin olen introvertti ihminen, kun joku sitä kysyi.

Tuli mieleen se, että minulla on eräs "ystävä" joka tulee aina välillä tervehtimään, kun nukun. Hän ei liity mihinkään tuntemaani ihmiseen. Näen siis melkein aina unta eräästä nuoresta miehestä, jonka kanssa teemme aina jotain. Aika hassua siinä mielessä, että miehen ulkonäkö ja persoona ovat  aina samanlaisina. Olen nähnyt hänestä unta nyt jo monia vuosia ja sitten aamulla taas muistaa, että mitä teimme viimeksi. Hän taisi ilmaantua uniini ensimmäistä kertaa joskus juhannuksen aikaan 8 vuotta sitten. Viimeksi olimme jossain juhlissa käymässä. Ehkä joskus vielä tapaan hänet ihan oikeassakin elämässä. Nyt meni vähän aiheestakin ohi, mutta ajattelin, että tähän on hyvä kertoa :)

Tuota noin, yritän lyhyesti "kuvailla" itseäni tämä aiheen tiimoilta, toisaalta helpottavaa kuulla etten ole ainoa jolla on tämmöistä!

Itse muistan jo alle tarhaikäisenä tavallaan uppoutuneeni oman pääni sisään haaveilemaan.

En muista toki ihan pienenä, millaisia mielikuvitusmaailmoja loin (olivatko esim edes jotenkin samanlaisia kuin nyt aikuisiällä?) mutta rakastin varsinkin kuunnella musiikkia tai keinua.

Pienenä nämä asiat oikein auttoivat pääsemään siihen tunnelmaan, missä pystyi uppoutumaan tähän haaveiluun.

Kun kasvoin niin sama jatkui, koko teini-iän kehittelin päässäni mitä erilaisempia mielikuvitusmaailmoja.

Jos olin vaikka kehittänyt kymmenen fantasiamaailmaa itselleni teininä, niin välillä uppouduin säännöllisesti päivittäin yhteen tai kahteen, kunnes toinen jäi "pois" ja joku muu niistä 10 tuli tilalle:)

Ja ei, en ole hullu vaikka siltä ehkä kuulostankin mutta kai se on sitä että jos jossain mielikuvitusmaailmassa alkoi ns loppua ideat oli helpompaa palata johonkin, missä ei ole pitkään aikaan "käynyt"..

Näissä mielikuvitusmaailmoissa (nyt olen yli 30 v ja käyn niissä yhä, tosin maailmojen aiheet/sisältö toki kehittynyt teiniajoista) olen harvoin oma itseni.

En itse asiassa ole varma, olenko koskaan yhdessäkään "maailmassa" ollut?

Yleensä saan idean esimerkiksi jostain kirjasta/elokuvasta/jostain muusta ja lähden kehittämään esim jostain henkilöhahmosta aivan erillistä omaa juttuaan..

Siitä alkaa yleensä se "maailman" kehitys, mietin tälle hahmolle aivan omaa historiaansa, mitä tämä puhuu, tuntee ja tekee ja millaisia ihmissuhteita tällä oikeasti on jne.

Kuulostaa kai hullulta, en tiedä mutta minulle se on joku lapsuudesta päälle jäänyt tapa rentoutua(?) tms.

Mutta ei siitä tosielämässä ole uskaltanut koskaan sanoa ääneen kenellekään, ja mitä edes sanoisin?

Sanoisinko jotenkin, että:

"Tiedätkö muuten mulla on pääni sisällä lukuisia mielikuvitusmaailmoja, joista heivaan silloin jos kyllästyn meneillään olevan, niin sen jäähyllä ja otan sieltä jonkun vanhan tilalle.

Sitä vanhaa sitten alan kehitellä uudella innolla, elän näissä maailmossa/seuraan jotain tiettyä hahmoa aina.

Ja ainiin, jos mitään "sopivaa" vanhaa maailmaa ei löydykään tilalle, niin joskus saa esim jostain kirjasta tms yhtäkkiä täydellisen inspiksen luoda uusi, päänsisäinen maailma!

Mutta ei hätää, kyllä mä olen ihan normaali tapaus, vähän vaan ehkä luova"..

Eli ei, en ole koskaan kenellekään maininnut.

Mutta hyvä kuulla, että tätä esiintyy muillakin kuin vain minulla.

Mä tykkään kuvitella itseni elokuviin, ohjelmiin ja sarjoihin, joita katson ja jotka sykähdyttävät. En niinkään luo alusta asti omia maailmoja. Ei ole niin yksinäinen olo, kun ei ole yksin omassa päässään sitä maailmaa luonut :D

Vierailija kirjoitti:

Itse olen keskivertti. Voin olla vähemmistössä ajatuksineni, mutta mielestäni mielikuvitusmaailma on ihan samaa kuin todellinenkin maailma. Kaikki mitä ihminen on suhteessa itseensä, on ainoastaan omassa päässään. Muut sitten näkevät minut oman päänsä kautta, ja olen heille olemassa vain heidän päässään. Jos he eivät tietäisi kuka olen, en olisi heille kukaan.

Fyysisen kosketuksen voi tietenkin tuntea fyysisenä tuntemuksena vain reaalimaailmassa, mutta sen miltä kosketus tuntuu "sielussa" voi tuntea vain kukin omassa mielessään. Sen takiahan toiset vihaavat tietynlaista kosketusta, kun toiset taas rakastavat. Musiikin voi tietenkin kuulla kuuloaistilla vain reaalimaailmassa, mutta musiikin aiheuttaman tunteen voi kokea ainoastaan omana itsenä ja omassa itsessään, ei toisissa. 

Täten minulle mielikuvitusmaailman tunteet ovat ihan yhtä aitoja ja olemassaolevia kuin reaalimaailman tarjoilemat tuntetet, koska kyse on samasta asiasta.

Ymmärtääkö kukaan tätä? :D

Täten ilmoitan sanan varastamisesta: otan käyttööni sanan "keskivertti". Se ei kuvaa minua itseäni, mutta on oiva sana.

Ja kyllä, ymmärrän. Ja olen kanssasi samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen keskivertti. Voin olla vähemmistössä ajatuksineni, mutta mielestäni mielikuvitusmaailma on ihan samaa kuin todellinenkin maailma. Kaikki mitä ihminen on suhteessa itseensä, on ainoastaan omassa päässään. Muut sitten näkevät minut oman päänsä kautta, ja olen heille olemassa vain heidän päässään. Jos he eivät tietäisi kuka olen, en olisi heille kukaan.

Fyysisen kosketuksen voi tietenkin tuntea fyysisenä tuntemuksena vain reaalimaailmassa, mutta sen miltä kosketus tuntuu "sielussa" voi tuntea vain kukin omassa mielessään. Sen takiahan toiset vihaavat tietynlaista kosketusta, kun toiset taas rakastavat. Musiikin voi tietenkin kuulla kuuloaistilla vain reaalimaailmassa, mutta musiikin aiheuttaman tunteen voi kokea ainoastaan omana itsenä ja omassa itsessään, ei toisissa. 

Täten minulle mielikuvitusmaailman tunteet ovat ihan yhtä aitoja ja olemassaolevia kuin reaalimaailman tarjoilemat tuntetet, koska kyse on samasta asiasta.

Ymmärtääkö kukaan tätä? :D

Ymmärrän, mutta olen eri mieltä. Asian voi järkeillä noin, mutta olen tosielämässä kokenut mm. telepatiaa ja asioita, jotka mielestäni joko todistavat tai aiheuttavat vahvan illuusion, että olemme todellisessa yhteydessä toisten kanssa maailmassa, jonka jokainen ymmärtää erilaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä tykkään kuvitella itseni elokuviin, ohjelmiin ja KIRJOIHIN, joita katson ja jotka sykähdyttävät. En niinkään luo alusta asti omia maailmoja. Ei ole niin yksinäinen olo, kun ei ole yksin omassa päässään sitä maailmaa luonut :D

Piti korjata :D

Vierailija kirjoitti:

Psykiatri auttaa sinua ongelmasi kanssa.

Sanotaan, että 6-vuotias voi "nähdä" vaikkapa norsun tiellä, kertoa siitä ja se on vielä normaalia.

Minä pystyn halutessani kääntämään huoneen ylösalaisin tai pystyyn. Istunkin katossa tai seinällä. Saan huonekalut liikkumaan lyhyitä matkoja. Jos keskityn todella voin luoda todellisen näkymän päälle kaksoiskuvan omasta mielestäni.

Kokeile tuijottaa joskus samaa nurkkaa muutama vuosi kun ainoa kunnon leikkikalu on omat aivot niin saattaa käsityksesi "ongelmasta" muuttua.

Minä nostan hattua kaikille, jotka kykenevät tekemään päällään jotain muutakin kuin tuijottamaan liikkuvaa kuvaa laatikossa.

Vierailija kirjoitti:

Se jää helposti päälle. Siis se haaveilu ja kuvittelu. Oikea elämä jää elämättä ja tilaisuudet menee ohi. Kaikkihan on siinä maailmassa täydellistä.

En tunnista tätä. Mielikuvitusmaailmani ei ole koskaan häirinnyt todellista elämääni. Ja elämä siellä ei suinkaan ole täydellistä.

Tietysti mielikuvitusaviomieheni osaa tehdä aina oikeat asiat ja sanoa aina oikeat sanat. Koskettaa juuri oikealla tavalla. Tietysti osaa, koska minähän hänet olen luonut, ja minä (joskin tiedostamattani) ohjaan sitä kaikkea koko ajan.

Mutta kaukana täydellisestä se mielikuvituselämä ja -maailma on.

Minä olen haaveilija , ollut lapsesta asti. Aina saanut aineista kiitettäviä , kun muut tuskaili ainekirjoituksen kanssa mun kynä lensi. Aineet oli monen paperin pituisia ja opettajathan tykkäs. Haavemaailmaan on mukava mennä tylsänä päivänä "ahaa , olenkin nyt patologipsykiatri joka joutuu keskelle panttivankidraamaa" kunnes , äitiiiiii pyllyyyyyy pyyyyhkiiiin , keskeyttää juuri "ihanan , kaikkien miesten salaa ihailevan ja kunnioittavan patologipsykiatrin panttivankioperaatiot".

Vierailija kirjoitti:

Minullekin tuttu asia. Tosin nyt huomaan, kun olen itsekin jo 26 v niin en enää ihan niin hyvin pysty haaveilemaan ja pääse sinne mielikuvitusmaailmaan kuin vielä muutamia vuosia sitten. Pelottaa vähän, että nytkö jo se maailma latistuu. Itsekin olen todella yksinäinen ollut lähes koko nuoruuteni ja samalla vieläkään ei ole ystäviä. Tämä maailma on siinä mielessä pelastanut ja on tärkeää, että pystyy haaveilemaan ja se piristää muuten välillä todella ikävääkin elämää. Uskon itselleni paljon syynä olevankin se, että en vaan kestä tätä todellisuutta niin hyvin ja senkin vuoksi haaveilen paljon. Kuvittelen itseni erilaisiin tilanteisiin ja tavallaan luon itselleni jonkin tarinan. Viimeksi minulla oli paljon rahaa ja perustin jonkun hyväntekeväisyysprojektin ulkomaille ja suunnittelin kaiken ihan täysin. Joskus olen soittanut jossain bändissä tai tavannut muuten juuri sellaisia ihmisiä joihin haluaisin tutustua. Uskon, että jos oikeasti elämässäni olisi ihmisiä ja se tavallaan menisi edes vähän niinkuin tahtoisin niin minun ei ehkä tarvisi niin paljon paeta sinne mielikuvitukseen. Itsekin olen introvertti ihminen, kun joku sitä kysyi.

Tuli mieleen se, että minulla on eräs "ystävä" joka tulee aina välillä tervehtimään, kun nukun. Hän ei liity mihinkään tuntemaani ihmiseen. Näen siis melkein aina unta eräästä nuoresta miehestä, jonka kanssa teemme aina jotain. Aika hassua siinä mielessä, että miehen ulkonäkö ja persoona ovat  aina samanlaisina. Olen nähnyt hänestä unta nyt jo monia vuosia ja sitten aamulla taas muistaa, että mitä teimme viimeksi. Hän taisi ilmaantua uniini ensimmäistä kertaa joskus juhannuksen aikaan 8 vuotta sitten. Viimeksi olimme jossain juhlissa käymässä. Ehkä joskus vielä tapaan hänet ihan oikeassakin elämässä. Nyt meni vähän aiheestakin ohi, mutta ajattelin, että tähän on hyvä kertoa :)

Mulla on ollut taukoja mielikuvitusmaailmastani muutamia kertoja elämässäni. Ensimmäinen oli rankka vauvavuosi, kun en saanut nukuttua, kesti noin 2 vuotta. Seuraava jakso oli todella kuormittava elämäntilanne, jossa vierähti nelisen vuotta ilman kuvitteluja. En nähnyt näihin aikoihin myöskään unia.

T: aiemmin kirjoittanut 40v

Vierailija kirjoitti:

Tuota noin, yritän lyhyesti "kuvailla" itseäni tämä aiheen tiimoilta, toisaalta helpottavaa kuulla etten ole ainoa jolla on tämmöistä!

Itse muistan jo alle tarhaikäisenä tavallaan uppoutuneeni oman pääni sisään haaveilemaan.

En muista toki ihan pienenä, millaisia mielikuvitusmaailmoja loin (olivatko esim edes jotenkin samanlaisia kuin nyt aikuisiällä?) mutta rakastin varsinkin kuunnella musiikkia tai keinua.

Pienenä nämä asiat oikein auttoivat pääsemään siihen tunnelmaan, missä pystyi uppoutumaan tähän haaveiluun.

Kun kasvoin niin sama jatkui, koko teini-iän kehittelin päässäni mitä erilaisempia mielikuvitusmaailmoja.

Jos olin vaikka kehittänyt kymmenen fantasiamaailmaa itselleni teininä, niin välillä uppouduin säännöllisesti päivittäin yhteen tai kahteen, kunnes toinen jäi "pois" ja joku muu niistä 10 tuli tilalle:)

Ja ei, en ole hullu vaikka siltä ehkä kuulostankin mutta kai se on sitä että jos jossain mielikuvitusmaailmassa alkoi ns loppua ideat oli helpompaa palata johonkin, missä ei ole pitkään aikaan "käynyt"..

Näissä mielikuvitusmaailmoissa (nyt olen yli 30 v ja käyn niissä yhä, tosin maailmojen aiheet/sisältö toki kehittynyt teiniajoista) olen harvoin oma itseni.

En itse asiassa ole varma, olenko koskaan yhdessäkään "maailmassa" ollut?

Yleensä saan idean esimerkiksi jostain kirjasta/elokuvasta/jostain muusta ja lähden kehittämään esim jostain henkilöhahmosta aivan erillistä omaa juttuaan..

Siitä alkaa yleensä se "maailman" kehitys, mietin tälle hahmolle aivan omaa historiaansa, mitä tämä puhuu, tuntee ja tekee ja millaisia ihmissuhteita tällä oikeasti on jne.

Kuulostaa kai hullulta, en tiedä mutta minulle se on joku lapsuudesta päälle jäänyt tapa rentoutua(?) tms.

Mutta ei siitä tosielämässä ole uskaltanut koskaan sanoa ääneen kenellekään, ja mitä edes sanoisin?

Sanoisinko jotenkin, että:

"Tiedätkö muuten mulla on pääni sisällä lukuisia mielikuvitusmaailmoja, joista heivaan silloin jos kyllästyn meneillään olevan, niin sen jäähyllä ja otan sieltä jonkun vanhan tilalle.

Sitä vanhaa sitten alan kehitellä uudella innolla, elän näissä maailmossa/seuraan jotain tiettyä hahmoa aina.

Ja ainiin, jos mitään "sopivaa" vanhaa maailmaa ei löydykään tilalle, niin joskus saa esim jostain kirjasta tms yhtäkkiä täydellisen inspiksen luoda uusi, päänsisäinen maailma!

Mutta ei hätää, kyllä mä olen ihan normaali tapaus, vähän vaan ehkä luova"..

Eli ei, en ole koskaan kenellekään maininnut.

Mutta hyvä kuulla, että tätä esiintyy muillakin kuin vain minulla.

Täsmälleen kuin itse olisin kirjoittanut :D