Mä arvasin että tässä käy näin...

Ihanaa, että te miehesi kanssa osaatte elää oikein.

Käytännön asiat on järjestettävä toki lapsen parhaaksi. Ehkä mä hommaan kakkosasunnon Suomesta, ehkä löytyy joku muu ratkaisu. Asioilla on taipumus järjestyä. Ja toki mä olen nyt rakastunut hattarapää, se kai sallitaan tässä tilanteessa. Ja tiedän, että arki tulee tähänkin suhteeseen. Miksi pitäisi murehtia etukäteen?

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 20:40"]

Ihanaa, että te miehesi kanssa osaatte elää oikein.

Käytännön asiat on järjestettävä toki lapsen parhaaksi. Ehkä mä hommaan kakkosasunnon Suomesta, ehkä löytyy joku muu ratkaisu. Asioilla on taipumus järjestyä. Ja toki mä olen nyt rakastunut hattarapää, se kai sallitaan tässä tilanteessa. Ja tiedän, että arki tulee tähänkin suhteeseen. Miksi pitäisi murehtia etukäteen?

[/quote]

Jos olisit pätkääkään hyvä äiti, ymmärtäisit tasan tarkkaan miksi murehtia etukäteen. "Sori lapseni kaikista niistä traumoista joiden takia oot käyny terapiassa 10 vuotta (tuloksetta), mut emmävaan ymmärrä miks olis pitäny etukäteen murehtia kun pillu käski nussimaan toista miestä ja hylkäämään sut. Mä vähänniinkun vaan aattelin että asiat kyllä itsestään järjestyis mun syödessä kroisantteja kahvilassa etätyöpäivänä."

Tänään mä olen tehnyt päätöksen. En mä voi olla tuosta miehestä erossa enkä mä voi valehdella aviomiehelle. Eli mä kerron viikonloppuna mitä on tapahtunut. 

Tämä on sitä mitä mä elämältä haluan. Tämä mies, tämä työ ja luultavasti tämä maa ja kaupunki. Tunnen olevani kotonani täällä. Tänään ollaan tehty töitä "etänä", eli nukuttu pitkään, rakasteltu, syöty aamiaista, lorvittu koneiden ääressä mun väliaikaisyksiössä, kuunneltu musiikkia ja juteltu. Kohta täytyy kai pukeutua jotenkin säädyllisesti ja lähteä johonkin syömään. Illalla soitan aviomiehelle ja sanon ne pahanenteiset sanat: "meidän täytyy jutella viikonloppuna". On sata asiaa, joista on sovittava. Loppu ja alku.

Huh huh. Ei sitä turhaan sanota, että rakastuminen on mielnhäiriö. Tässä nyt nainen mielenhäiriössään on hylkäämässä lapsensa. Sähän olet ollut kuin lomalla siellä ulkomailla. Kaikki on kivaa ja arki ja vastuu ei paina. Jotenkin ois helpompi uskoa tämä, jos ap olis mies, mutta että nainen... Onko se työkaverimies nyt kotimaassaan vai joutuuko miehenkin lapset eroon isästään? Kestääkö teidän omatunnot tämmöisen ratkaisun ihan varmasti?

En mä hylkää mun lastani! Mulle tarjottiin jo jatkoa tässä projektissa ja keskustelin pomon kanssa tilanteesta. Mä voin tehdä syksystä lähtien töitä etänä n. viikon kuukaudessa. Eli kun mä lennän perjantai-iltana Suomeen ja lähden takaisin seuraavan viikon sunnuntaina, olen lapsen kanssa 9 päivää. Ja lapsi tulee lomilla mun luokse ja silloin tällöin viikonlopuksi. Puhelimet ja skypet toimii 24/7. En mä hylkää mun lastani.

Mies on omassa maassaan ja varmasti tapaa lastaa vähintään yhtä paljon kuin minä omaani. 

Kirjoitinkin jo tuolla aiemmin, että mun avioliitto ei ole voinut oikein hyvin pariin vuoteen, ei mun, eikä aviomiehen mielestä. Miksi sitä pitäisi jatkaa tässä tilanteessa? Muuttaisiko se, että tulen takaisin, unohdan minulle tärkeän työn ja ihmisen ja alan elämään uudelleen samaa epätyydyttävää elämää, mun avioliiton yhtäkkiä onnen tyyssijaksi? 

Et kait sä joka lomalla saa lastasi kokonaan luoksesi?

Odotteleppa ensin, että mitä lapsen isä on mieltä asiasta.

Hmmm... Mä ymmärrän sua ap. Toivon sulle kaikkea hyvää, oikeasti :) Itseäni kohdallasi huolettaa se, ettei arki uuden miehen kanssa sitten olekaan sitä mitä toivot. Itsekin teen ulkomailla töitä, paikassa jonne perheitä ei todellakaan ole ollut turvallista tuoda mukaan ja kyllä se meininki on täällä aika villiä välillä. Se koti ja Suomi ja kaikki "normaali" unohtuu tosi helposti.

Toisaalta, kirjoitat ettei suhteesi ja liittosi enää tyydytä sinua millään tavalla. Siinä tapauksessa kehotan miettimään, oletko valmis ottamaaan riskin että eroat miehestäsi ja tämä suhde uuden miehen kanssa ei toimi? Eli jäät yksin. Tosin, vaikutat sen verran teräksiseltä mimmiltä että tuskin se on sinulle ongelma.

Olen vierestä seurannut paria vastaavaa tapausta, jotka ovat sitten päätyneet siihen ettei siitä uudesta suhteesta tullut mitään. Joka tapauksessa, nainen on silti ollut tyytyväinen, että uskalsi tämän avulla lähteä pois huonosta liitosta.

Mitä tulee tuohon huono äiti -aspektiin. Mielestäni et ole huono äiti, jos haluat elämältäsi muutakin kuin olla äiti. Monet täällä kirjoittelevat ovat jotain hoitsuja, joille on aina töitä joka paikassa ja joiden työ ei varsinaisesti tarjoa edes mahdollisuuksia mihinkään suurempiin kuvioihin. Itsekin olen saanut monesti selitellä sitä, miksi haluan maailmalle ja vieläpä tällaisiin kehitysmaihin:) No, kun mä rakastan mun työtä.

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 16:17"]

Et kait sä joka lomalla saa lastasi kokonaan luoksesi?

Odotteleppa ensin, että mitä lapsen isä on mieltä asiasta.

[/quote]

Jos tilanne olisi toisinpäin, eli mies olisi se jättäjä, mammat vaahtoaisivat siitä, miten lapselle on tärkeää olla isänsä kanssa myös ja miten äidin pitää laittaa omat tunteensa sivuun:)

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 16:22"]

[quote author="Vierailija" time="22.01.2014 klo 16:17"]

Et kait sä joka lomalla saa lastasi kokonaan luoksesi?

Odotteleppa ensin, että mitä lapsen isä on mieltä asiasta.

[/quote]

Jos tilanne olisi toisinpäin, eli mies olisi se jättäjä, mammat vaahtoaisivat siitä, miten lapselle on tärkeää olla isänsä kanssa myös ja miten äidin pitää laittaa omat tunteensa sivuun:)

[/quote]

En minä :) Ajattelen asiaa vain niin, että myös lähivanhemmalla on oikeus viettää aikaa lomilla lapsen kanssa, käydä vaikka jossakin loman vietossa :)

Ihan järkyttävä ihminen tuo ap, jos tämä on totta. Lähtee sinkkuilemaan pois lapsiperhearjesta, ei tarvitse huolehtia lapsen koulunkäynnistä, harrastuskuljetuksista, aamuherätyksistä, kaveriongelmista, ei siivouksista, ruoanlaitoista tai mistään perheellisen ihmisen arjesta. Kotona voi käydä kyläilemässä ja lähteä heti pois, kun arki tulee vastaan. Itsekästä käytöstä ja vain itsekäs voi oikeasti verrata nykyistä sinkkuiluaan perhe-elämään ja todeta, ettei tuo elämä huvita (koska ethän sinä tässä ole jättämässä miestäsi vaan sen entisen elämäsi perheellisenä ja vastuullisena äitinä). Sitten laitetaan kuvausta seksistä ja etäpäivästä, kun ei tarvitse miettiä lasta eikä arkea ja voi huolehtia vain tasan itsestään ja todeta, että haluaa tämän miehen eikä sitä toista, vaikka tosiasiassa ap nimenomaan valitsee miehen eikä omaa lastaan. Hän ei halua elämää lapsensa kanssa.

Eroja sattuu ja tapahtuu, mutta yököttävää tässä on se, että ap ei edes harkitse elämistä lapsensa kanssa, palaamista Suomeen ja etäsuhdetta tähän työkaveriinsa (onhan hänellä etäsuhde teoreettisesti miehensäkin kanssa). Ehkä tämä työkaveri voisi tulla Suomeenkin joksikin aikaa, mutta tällainen ei ap:n mieleen pälkähdä, koska ei hän ole tekemässä eroa puolisostaan vaan lapsestaan ja nimenomaan lapsiperhearjesta. Hän haluaa huolehtia vain itsestään ja ainoa asia, minkä hän suo lapselle, on pohdinta siitä, kuinka HÄN menee osittain rikki tästä omasta päätöksestään. Mitenkäs se lapsi? Eikö ap vie nyt osan lapsesta mukanaan ja riko lasta pysyvästi, kun osoittaa, ettei halua edes harkita arkea lapsen kanssa? Ei edes yritä. Ei edes teoreettisesti pohdi, miten järjestäisi arjen täällä Suomessa eronneena ja etäsuhteessa.

Pettäjät ovat tietysti keskimääräistä itsekkäämpiä ihmisiä, kun omat tarpeet ovat aina niitä ykkösiä, mutta ap vetää kyllä pohjat. Miten ihmeessä äiti pystyy rikkomaan lapsensa noin huolettomasti ja pohtimaan asiaa samalla vain oman itsensä kannalta?

Tunnen lapsen, joka meni rikki vanhempiensa erosta. Välimatkaa oli vain muutama sata kilometriä, mutta silti tämä alakoululainen hajosi. Siinä käytiin psykologit ja psykiatrit läpi, elämä takkusi ja vakuutan ja vannon, että vanhemmat kokivat ja kokevat tänäkin päivänä suurta syyllisyyttä eropäätöksestään. Lapsi on edelleen hukassa. Ehkä jonakin päivänä hän selviytyy tai sitten ei, mutta mikään ei ole kamalampaa, kun seurata vierestä pienen elämän särkymistä. Tekisivätkö vanhemmat toisin, jos tietäisivät seuraukset? Kyllä. Mutta rikkimennyttä ei noin vain korjatakaan eikä taaksepäin enää pääse.

Kaikki perinteiset selitykset kliseineen ilmassa:

"Se vain tapahtui": Et tehnyt mitään edistääksesi asiaa, se vain tapahtui. Hämmästyttävää.

"Olemme sielunkumppanit tämän miehen kanssa, musiikkimakukin ihan sama!" Hohhoijaa...

"Eksyttiin sänkyyn" Niin, etuovea ei löytynyt etsinnöistä huolimatta.

No tietysti lapsen isän mielipide tästä puuttuu. Mutta me ollaan joskus juteltu mitä tehtäis, jos erottais, ja molemmat oli ainakin silloin sitä mieltä, että lapsen paras on tärkein asia. Ja sen keskustelun perusteella uskallan väittää että lapsen ääntä kuunnellaan tarkasti tässä erossa. 

Ja #59, kiitos kauniista sanoistasi. Tiedän, ettei ole mitenkään varmaa kestääkö uusi suhde, mutta vanhakaan ei tee minua onnelliseksi. 

[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 21:15"]

Ollaan oltu yhdessä 14 vuotta. Lapsi on 9-vuotias, naimisiinkin erehdyttiin 3 vuotta sitten. Mä sain ulkomaankomennuksen puoli vuotta (kukaan normaali ihminen ei kirjoita noin tarkkoja tietoja näin arkaluontoisesta asiasta, ts. tarkkoja tietoja joista varmasti tunnistaa. Tämä aloitus jo kertoo että et käy ihan täysillä ja vajaaälyinen taas ei kuuluisi mahdottoman fiksuun työryhmään)

sitten ja tietysti lähdin ja mies oli samaa mieltä. Mies ja lapsi jäi yhteisellä päätöksellä kotiin koska lapsen koulu jne. Meidän suhde on ollu vähän huonolla tolalla viimeset pari vuotta, arkista puurtamista, eikä seksiäkään juuri ole esiintynyt. Ajateltiin, että tämä tuli siinäkin mielessä hyvään aikaan, että voidaan katsoa, josko erossa olo toisi uutta kipinää suhteeseenkin. Niinpä.

Alotin siis puoli vuotta sitten työn melko tiiviissä työryhmässä. Töitä tehdään silloin kun on tarve vaikka 24/7, sitten kun on hiljasempaa ei tehdä! :) Työ on mielenkiintoista, työryhmä koostuu hurjan ammattitaitoisista ihmisistä ja oi, kun tää onkin kivaa! Mutta ryhmässä on se yksi mies. Alusta asti tän miehen kanssa meidän ajatukset on sopinu jotenkin hirmu hyvin yhteen. Me ajatellaan työstä aika pitkälti samalla lailla, me nauretaan samoille asioille, tykätään samoista kirjoista, musiikista jne. Alusta asti me ollaan käyty yhdessä kahvilla, keskusteltu tuntikausia, käyty iltariennoissa, keikoilla 

(jos olet 9-vuotiaan lapsen äiti joka fiksusta työryhmästä päätellen olet myös kouluttautunut, olet vähintään 25-vuotias, todennäköisemmin jopa vanhempi. Kuka aikuinen naisihminen käy työmatkalla KEIKOILLA JA ILTARIENNOISSA? Mä matkustan työkseni paljon ja ei tosiaankaan ole aikaa rampata iltamenoissa, kyllä ne työmatkat menee ihan töissä ja levätessä ja pää latautuu vapaa-ajan urheilussa. Et vaikuta kovin älykkäältä?)

yms. Ja niinhän siinä kävi, että me rakastuttiin ja ollaan jo eksytty samaan sänkyynkin.

Ja ens viikonloppuna pitäis esittää ikävään lähes kuollutta vaimoa ja äitiä.(jos olet tunne-elämältäsi terve, olet tottakai ikävöinyt lastasi aivan älyttömästi eikä sitä tarvitse esittää.) Vaikka mä en oo miestä edes ajatellu viimeseen kuukauteen. Lasta toki on ikävä, mutta kun mä oon niin onnellinen, että sekin on välillä unohtunu (tämä viimeistään kertoo että olet trolli tai narsisti, enkä todella tiedä kumpi on parempi, säälittävä olet joka tapauksessa). Paskiainenhan mä oon, tiedän. Tämä työkaverimies aikoo ensi viikonloppuna kertoa omalle vaimolleen eli luultavasti he eroavat, mä en vielä pysty kertomaan. Tai en minä tiedä. Miks kaiken pitää olla niin vaikeeta!!

Mitä mä teen?!?!

[/quote]

Laittelin tuonne omia kommentteja. Kirjoitustyylisi vaikuttaa sen teekkarin sepustamalta Kolmas pyörä-blogin tekstiltä. Se onkin ainoa blogi jota olen koskaan lukenut ja koskaan en yleensä kommentoi täällä että joku on trolli. Mutta tämä on niin huonosti ja mielikuvituksettomasti tehty, että olisi hyvä jos ap perustaisit sellaisen satublogin tästä äidin kivasta pikku seikkailumatkasta, ja se sijoittuisi jonkun puhelinmyyntifirman ulkomaankomennukselle ja kuinka äiti siellä tapaisi kivan pesuainepuhelinkauppiaan ja niille syntyis vaikka suhde.

Kysy vaan ap lisää vinkkejä blogiisi, perustetaan yhdessä.. ai niin paitsi että mulla on muutakin tekemistä kun keksiä tällaisia vajaaälyisiä postauksia.

Noista iltamenoista. Se on ihan eri asia olla komennuksella kuin työkeikalla. Kokemuksia on molemmista:) Jos sitä arkea elää pääsääntöisesti toisessa maassa, jossa kaikki tuttavat ja kaverit ovat samassa tilanteessa, on sitä aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa iltamenojakin. Ja miksei olisi, ei kai ulkomaille töihin lähtö tarkoita duunia 24/7?

Täällä mun maassa (ollaankohan me ap muuten samassa paikassa:D) on ihan tavallista, että me koulutetut ja älykkäät, päälle 30-vuotiaat ihmiset käymme iltaisin ja viikonloppuisin juhlimassa. Ei täällä hirveästi ole mitään tekemistä ja se on hyvää vastapainoa työlle, joka on henkisesti paikoin hyvin rankkaa.

Se joka työskentelee kehitysmaassa.