Lue keskustelun säännöt.
Saan kohta burn outin erityislapsiarjen takia
15.10.2020 |
Kaikki on niin vaikeaa normaaleista rutiineista alkaen. Lapset eivät tee mitään itse. Jatkuvaa sotkua, meteliä, riitoja. Palavereita, kuntoutusta, lääkäreitä. Kouluikäisten lasten ruokkimista, nukuttamista, vahtimista. Vireystilan, toiminnanohjauksen ja tunnesäätelyn tukemista. Sellaisten asioiden harjoittelua, jotka normaalit lapset osaavat jo taaperona. Tunnista, päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen.
Samalla me molemmat vanhemmat ollaan töissä. Tukiverkostoa ei ole lainkaan ja se vähäkin on kaikonnut. Ahdistus- ja masennusdiagnoosit paperilla mutta ei aikaa terapiaan eikä itsestä huolehtimiseen. Tukiperhettä joutuu jonottamaan vuosia. Lasun jälkeen sossusta tarjotaan tukitoimena lisää palavereita, ja jos joudun enää yhteenkään palaveriin kahvittelemaan ja puhumaan mukavia, todennäköisesti räjähdän.
Päälle vielä huoli lapsista ja syyllisyys siitä, että tuli tehtyä lapsia ollenkaan.
Pyöräretkien ja pullan leipomisen sijaan sain raivareita, jumitusta, tic-oireita, lääkedosetteja ja itselleni kroonisen migreenin sekä fibromyalgian. Ja sen masennuksen.
Voimavarat on aivan loppu ja ainoa oikeasti auttava tukikeino olisi lasten sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Ihan hullua, kun me vanhemmat ollaan kuitenkin ihan normaaleja ihmisiä ilman päihdeongelmia. Ja lastenkin ongelmat on neuropsykologisia eikä esim. kehitysvammaa.
En jaksa enää pitkään.
Kommentit (141)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kaikkea jaksanut lukea, mutta kyllä jo vähemmästäkin ymmärtää, että tällä vanhemmalla on todellinen hätä. Itse ajattelen, ettei niistä alituisista palavereissa istumisista ja jonkun sossun kanssa keskustelemisista mihinkään tulokseen päästä. Tämä vanhempihan tarvitsee rauhaa elämäänsä!
Rauhaa ja lepoa!
Eli on saatava joku sellainen paikka, mihin nämä lapset voivat mennä aina tietyksi ajaksi toisten ihmisten hoitoon. On se sitten tukiperhe tai laitos, joku paikka kuitenkin.
Jotain konkreettistahan tässä tarvitaan, ei pelkkää puheenpölinää.
Ja se on yhteiskunnan järjestettävä, jos mitään tukiverkkoja ei ole muuten. Hyvin hankalia tapauksia ei voi esim. isovanhemmillekaan lykätä. Paikan on oltava sellainen, missä näitä tapauksia ymmärretään ja on oikea ammattitaito.
Ei riitä joku iltapäivä jossain. Ei riitä, että silloin tällöin joku vie lapset jonnekin tapahtumaan tms. Ei, se on oltava säännöllinen ja riittävän pitkä aika aina jossain muualla kuin kotona. Lapsikin tottuu ja oppii siihen.
Kyllähän sitä tässä iässä väkisinkin ajattelee, että tämän täytyy olla jotenkin nykyiseen yhteiskuntaan liittyvä ilmiö, että on niin paljon erityislapsia. Kun itse kuuluin niihin suuriin ikäluokkiin, niin meitähän oli pienessä kylässäkin valtavasti, eikä tällaisia lapsia ollut yhtään. Me olimme hyvinkin kilttejä ja kuuliaisia penskoja, tietysti ilkikurisia joskus ja pientä pahantekoakin, mutta periaatteessa normaaleja. Sen huomasi viimeistään silloin, kun menimme kouluun. Käyttäydyimme siellä aina niin kuin piti, ei mitään oikeata häiriköintiä koskaan.
Ehkä ennen ei maatalousyhteiskunnassa huomioitu tällaisia tapauksia niin hyvin eikä ne lapset päässeet samalla tavalla sitä erityisyyttään tuomaan esiin, menivät vain siellä kaiken seassa ja saivat välillä sitten kunnolla vaan selkäänsä jos jotain tekivät. Itse kasvoin kyllä teollisuuspaikkakunnalla ja pienessä kyläkeskittymässä.