Kun lapset lähtee kotoa

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 16:29"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 15:42"]

En ainakaan aio roikkua kiinni lapsissani, oma äitini on roikkunut minussa kiinni vuosikymmenet ja kun isäni kuoli, hän liimautui minuun kuin iilimato. Pahinta tässä tilanteessa on se, että tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa kun en halua viettää äitini kanssa aikaa. Toivoisin, että hän osallistuisi johonkin ikäihmisten toimintaan ja olen yrittänyt järjestää hänelle vaikka mitä, mutta mikään ei kelpaa. Hän haluaa olla vain minun seurassani, muistella menneitä (joita minä en muista, koska asiat ovat tapahtuneet ennen syntymääni) ja juoruta tuttavistaan (joita minä en tunne). Ja me emme ole koskaan olleet äitini kanssa edes läheisiä. Mikä kiviriippa.

[/quote]

Anoppi oli tätä samaa kastia eikä osannut lähteä mihinkään,ajautukset oli liian peintä piiriä ja se koko elinpiiri oli niin kutistunut. Onnenksi se anopin serkku ja muitakin serkkuja osallistuu eläkeläisjärjestön toimintaan niin virkistyi silmissä. Anoppi piti vaan "väkisin" ottaa mukaan sinne. Mutta nyt ihan innoissaan retkeilee ja kerhoilee. Jos noita anopin serkkuja ei olisi ollut apuna (soitin yhdelle heistä) tässä asiassa niin anoppi kävisi edelleen meillä monta krt viikossa ja jutut pyörisi sitä samaa pikku piiriä. t.14

[/quote]Ei lasten kotoalähdön aikaan vielä mitään eläkeläisiä olla. Tässä on hyvästikin työikää vielä jäljellä jotakin 20 vuotta etenkin jos eläkeikääkin nostetaan.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 17:09"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 16:29"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 15:42"]

 Meillä anopin roikkuminen paheni kun jäi töistä eläkkeelle,jatkuvasti olisi pitänyt olla viihdyttämässä.

En ainakaan aio roikkua kiinni lapsissani, oma äitini on roikkunut minussa kiinni vuosikymmenet ja kun isäni kuoli, hän liimautui minuun kuin iilimato. Pahinta tässä tilanteessa on se, että tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa kun en halua viettää äitini kanssa aikaa. Toivoisin, että hän osallistuisi johonkin ikäihmisten toimintaan ja olen yrittänyt järjestää hänelle vaikka mitä, mutta mikään ei kelpaa. Hän haluaa olla vain minun seurassani, muistella menneitä (joita minä en muista, koska asiat ovat tapahtuneet ennen syntymääni) ja juoruta tuttavistaan (joita minä en tunne). Ja me emme ole koskaan olleet äitini kanssa edes läheisiä. Mikä kiviriippa.

[/quote]

Anoppi oli tätä samaa kastia eikä osannut lähteä mihinkään,ajautukset oli liian peintä piiriä ja se koko elinpiiri oli niin kutistunut. Onnenksi se anopin serkku ja muitakin serkkuja osallistuu eläkeläisjärjestön toimintaan niin virkistyi silmissä. Anoppi piti vaan "väkisin" ottaa mukaan sinne. Mutta nyt ihan innoissaan retkeilee ja kerhoilee. Jos noita anopin serkkuja ei olisi ollut apuna (soitin yhdelle heistä) tässä asiassa niin anoppi kävisi edelleen meillä monta krt viikossa ja jutut pyörisi sitä samaa pikku piiriä. t.14

[/quote]Ei lasten kotoalähdön aikaan vielä mitään eläkeläisiä olla. Tässä on hyvästikin työikää vielä jäljellä jotakin 20 vuotta etenkin jos eläkeikääkin nostetaan.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 17:09"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 16:29"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 15:42"]

 Meillä anopin roikkuminen paheni kun jäi töistä eläkkeelle,jatkuvasti olisi pitänyt olla viihdyttämässä. t.14

En ainakaan aio roikkua kiinni lapsissani, oma äitini on roikkunut minussa kiinni vuosikymmenet ja kun isäni kuoli, hän liimautui minuun kuin iilimato. Pahinta tässä tilanteessa on se, että tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa kun en halua viettää äitini kanssa aikaa. Toivoisin, että hän osallistuisi johonkin ikäihmisten toimintaan ja olen yrittänyt järjestää hänelle vaikka mitä, mutta mikään ei kelpaa. Hän haluaa olla vain minun seurassani, muistella menneitä (joita minä en muista, koska asiat ovat tapahtuneet ennen syntymääni) ja juoruta tuttavistaan (joita minä en tunne). Ja me emme ole koskaan olleet äitini kanssa edes läheisiä. Mikä kiviriippa.

[/quote]

Anoppi oli tätä samaa kastia eikä osannut lähteä mihinkään,ajautukset oli liian peintä piiriä ja se koko elinpiiri oli niin kutistunut. Onnenksi se anopin serkku ja muitakin serkkuja osallistuu eläkeläisjärjestön toimintaan niin virkistyi silmissä. Anoppi piti vaan "väkisin" ottaa mukaan sinne. Mutta nyt ihan innoissaan retkeilee ja kerhoilee. Jos noita anopin serkkuja ei olisi ollut apuna (soitin yhdelle heistä) tässä asiassa niin anoppi kävisi edelleen meillä monta krt viikossa ja jutut pyörisi sitä samaa pikku piiriä. t.14

[/quote]Ei lasten kotoalähdön aikaan vielä mitään eläkeläisiä olla. Tässä on hyvästikin työikää vielä jäljellä jotakin 20 vuotta etenkin jos eläkeikääkin nostetaan.

[/quote]

Mun anoppi on just tuollainen. Käy kyllä töissä, mutta identiteetti on olla äiti ja perheenemäntä.  Me sitten tehtiin hänelle ensimmäinen lapsenlapsi juuri tuohon rakoon kun viimeinenkin lapsi lähtee kotoa. On ollut rehellisesti sanoen aika rasittavaa.

Olen ollut iloinen siitä, että oma äitini on aina ollut paljon muutakin kuin meidän äiti. Aion noudattaa hänen esimerkkiään.

Kyllä minullekin on lapset aina olleet elämän tärkein asia, mutta ei se silti tarkoita sitä että minulla olisi aikuista lastani jatkuva ikävä, tai edes nuorempaa lasta. Esikoinen oli kouluaikoina lomat lähes kokonaan mun vanhempien luona, eikä meillä kummallakaan koskaan ollut mitään suurempaa ikävää, muina aikoina kyllä saatiin olla ihan tarpeeksi kahdestaan.

Ehkä meillä ei ole ollut sellaista mallia kellään suvussa, äitini lähti maailmalle 15 vuotiaana, samoin minä, eikä mihinkään lähikaupunkiin, vaan Helsinkiin satojen kilometrien päähän. Minua alkoi aikoinaan kotona ahdistaa olla jonkun lapsi, kun halusin olla aikuinen ja päättää asioista. Mä olen sitä mieltä, että ei saman katon alle mahdu kahta emäntää tai isäntää, samalla tavalla eläimet vierottavat pentunsa/poikasensa kun ne tulevat siihen ikään että pärjäävät omillaan. Lasten pitää saada itsenäistyä ja aikuistua omillaan, eihän sitä voi ajatella parisuhdettakaan jos asuu vanhempien nurkissa.

Tytär just sanoi eilen, että hänellä ei ole koskaan ikävä ketään, tytär muutti omilleen vasta lähes 17 vuotiaana taloudellista syistä. Tytär on ollut opiskelujen aikana kolme kertaa ulkomailla työharjoittelussa kuukauden, eikä ole ikävästä kärsinyt, kaipa on karaistunut jo lapsena kun on tottunut olemaan pois kotoa, ja liikkumaan itsenäisesti.

Vaikka ei ikävöidä niin kauheasti tyttären kanssa, niin silti ollaan hyvin läheisiä, ja tytär käy kotona monta kertaa viikossa, haluaa olla pikkuveljien elämässä paljon, kun pikkuveljet on vielä niin pieniä.

Minä kyllä ikävöin nuorimmaisia kun ei olla paljoa oltu erossa, ja ikävöin jopa miestä joskus kun hän on yövuorossa ja mun pitää yksin nukkua.

Olen itselleni aina sanonut, että lapsista pitää opetella päästämään irti, ja opettaa heidät pärjäämään maailmalla. Lapset on lainaa vaan.

Odotan kauhulla. Totta kai kasvatan lapsia ilman syyllisyyttä. Ei se silti tarkoita, ettenkö voisi kokea itseäni täysin turhaksi ilman lapsia. Enkä saanut kuin kaksi ja pienellä ekäerolla. Elämässäni ei ole juurikaan muuta sisältöä. Ei ole mitään haaveita. En odota sitten kun -elämää. Miestäkään ei ole. Niinpä elän ja nautin tästä elämästä nyt aivan äärimmäisen täysillä. Minun elämäni paras aika on nyt. On vain niin, että olen perheihminen. Onneksi sain nämä lapset, mun elämä olisi olut lapsettomana ihan turha.

Tosi moni on ottanut koiran. Kavereillani lapset on tuossa vaiheessa, itselläni 12 ja 9. Jäin just kotiin, koska haluan nauttia tästä vielä, kun voin. Ei sitten myöhemmin harmita, että panosti vääriin asioihin.

Mun esikoinen on juuri tekemässä lähtöä täältä kodista. Itken salaa, mutta hänelle yritän näyttää reipasta, ei ihan mene läpi täysillä, mutta sanoin hänelle, että oikeasti olen iloinen hänen puolestaan, vaikka surenkin sitä, että jättää meidät jo.

En tiedä, miten sujuu lähiaikoina, mutta oletan olevani surullinen. Tämän siitä saa, kun on asettanut lapset ykkösiksi kaikella tapaa... Onneksi toinen vielä jää kotiin pariksi vuodeksi, oletan :)

Kaikella on puolensa ja puolensa. Plussaa oli se, että ei tarvinnut raivostua mielessään esimerkiksi yöllä vessassa käydessään, kun huomasi, että esikoispoika valvoo YHÄ! Eikä tarvinnut laittaa yökkäriä vessamatkalle tyttären poikaystävän varalta. Ei odotella nuorison kotitutumista ja havahdella öisiä rapsahduksia "joko se tuli" -tyyliin. Ja sai lisää tilaa. Yhtäkkiä kaksi huonetta, toinen miehen, toinen minun työhuoneiksi. Jeee! Pääsi maalaamaan ja sisutamaan huoneet omaan tyyliin. Eikä kukaan valita, vaikkei kävisikään kaupassa moneen päivään. On rauhaa, hiljaisuutta, aikaa.

Ja kotoa muuttaneisiin nuoriin rakentuu ihan erilainen suhde kuin kotona asuviin. On ihanaa, kun näkee, että oma lapsi pärjää siivilleen noustuaan ja lähtee lentoon. Silti heihin voi pitää tiivistä yhteyttä. Esimerkiksi tytär asuu tässä lähellä ja tapaamme tosi usein. Poika asuu kauempana ja on asunut ulkomaillakin, nykyisin ajattelenkin, että ihanaa, kun on Suomessa.

Lapset käyvät täällä "kotona" usein syömässä, opiskelijapoika voi tulla koko viikonlopuksi. Ja elämääni on tullut uusia läheisiä ihmisiä heidän kauttaa: puolisot ja lapsenlapsikin. Suhde aikuistuvaan ja aikuiseen lapseen muuttuu, mutta älä sure, ei se huono suhde ole. Päinvastoin. Saat elää lastesi mukana heidän iloissaan ja suruissaan jatkossakin, koska teilläkin on ilmeisesti hyvät ja lämpimät välit.

Tiedän, mitä tarkoitat tuolla yhteisellä huumorilla. Sitä minäkin joskus kaipaan, koska vaikka meillä on miehen kanssa ihan ok suhde, huumorintajumme ei aina kohtaa.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.