Kun lapset lähtee kotoa

En ole kohtalotoveri, mutta olen miettinyt asiaa. Lapset ovat mun elämän tähtiä. Ilman heitä elämä olisi todella tylsää. En tiedä miten tulen selviytymään heidän muutostaan. Toivon, että ensimmäisen ja viimeisen lapsen muutossa on vuosikausia väliä. Ja sitten lapsenlapset voivatkin alkaa täytää taloa vierailuillaan. =)

Täytyy löytää toisia samassa tilanteessa olevia vaikka netistä. Lapsiin ei saa tarrautua liikaa jotta he saavat itsenäistyä ilman syyllisyydentuntoa.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 13:55"]

En ole kohtalotoveri, mutta olen miettinyt asiaa. Lapset ovat mun elämän tähtiä. Ilman heitä elämä olisi todella tylsää. En tiedä miten tulen selviytymään heidän muutostaan. Toivon, että ensimmäisen ja viimeisen lapsen muutossa on vuosikausia väliä. Ja sitten lapsenlapset voivatkin alkaa täytää taloa vierailuillaan. =)

[/quote]

Mullekin lapset ovat olleet se elämän tärkein juttu. Olen miettinyt pääni puhki jotakin oikein innostavaa harrastusta, joka täyttäisi ajatukseni mutten ole keksinyt mitään. ap

Meillä tuo vaihe on juuri koettu, ja voi tätä vapautta ja uudelleen löytyneen nuoruuden ja rakkauden autuutta! Ei enää aamuyön heräämisiä, kun lapsi tulee kotiin, ei miettimistä inhokkiruuista, ei vastenmielistä musiikkia. Olemme kuin parikymppisiä taas, rakastellaan keskellä päivää olohuoneessa, ihanaa.

En ole kohtalotoveri, koska minä suorastaan  nautin tästä rauhasta ja hiljaisuudesta kohtuullisen siistissä kodissa.

Ihan kiva kun käyvät kotona, mutta en ollenkaan ymmärrä sitä, että aikuisen lapsen pitäisi jäädä kotiin - vaikka mieheni asuu lapsuudenkodissaan edelleen, lähes eläkeiässä.

Se auttaa asiaa, että on kasvattanut lapsensa itsenäisiksi ja omillaan toimeentuleviksi. Silloin voi luottaa siihen, että kyllä ne pärjäävät, vaikka äiti ei ole siivoamassa, ruokkimassa, pyykkäämässä.

Muutenkaan minun identiteettini ei ole koskaan ollut varsinaisesti "jonkun äiti".

Ohi on tuo vaihe. Ollut jo usean vuoden ajan. Alkuun oli tietenkin outoa. Muka liian hiljaista.  Äkkiä siihen tottuu. Ja ei se yhteys lapsiin katkea, vaikka muuttavat pois.

Tämä uusi lapseton vaihe aikuisten elämässä on todellakin uusi nuoruus. Vain me kaksi. Ei ole pakko laittaa ruokaa, ei ole pakko sitä ja tätä. Nyt on aikaa vain meille kahdelle ja saa mennä ja tulla mielen mukaan.

Toki emme ole lapsiamme tai lapsenlapsiamme unohtaneet.  Kyläillään ja ollaan tiiviisti yhteyksissä (kiitos facebook) , matkustellaan yhdessä ja erikseen.

Ja tosiaan sekstailla saa millloin lystää. Ei tarvi olla hipihiljaa.

Ensimmäinen kk oli vaikea mutta nyt helpottaa ja paljon. Hevimusiikki yms. kamaluus ei soi kaikenpäivää,ei tarvitse heräillä aamyöstä neljältä viideltä kun nuoriso tulee kotiin. Pyykinpesua ja siivousta on paljon vähemmän. Ja kyllä -> talopysyy siistinä ihan eri lailla kuin ennen. Nautin siitä kun kuluttavan työpäivän jälkeen voi nauttia hiljaisuudesta ja lukea lehden rauhassa. Käyn jumpassa,matkustellaan puolisoni kanssa ihan eri lailla kuin ennen,käydään teatterissa ja konserteissa. Tämä on kiva elämänvaihe.

Aloita joku harrastus! Mun äitini oli suoraan sanottuna ihan hirveä, kun hänen lapsensa alkoivat yksi kerrallaan muuttaa pois kotoa. Nyyhki marttyyrimaisesti ja kärtti joka ikinen viikonloppu, loma jne tulemaan "takaisin kotiin". Suoraan sanottuna v*tutti. Sitten hän innostui joogasta, alkoi harrastaa sitä aktiivisesti ja lopulta jopa kouluttautui joogaohjaajaksi. Välitkin ovat parantuneet huomattavasti, kun hän ei tarraudu kiinni vaan viettää omaa elämäänsä. :)

Minä niin nautin , kun poika muutti pois ja nyt nuo tytötkin ovat jo kohta murrosiän ohittaneet. Nyt ei tarviste raahata enää kassikaupalla ruokaa kotiin ja kokata päivittäin. Voi mennä töistä suoraan kaupungille, voi käydä jumpassa vaikka 2 kertaa päivässä. Ja sitten on kiva kun poika tulee kotiin käymään ja kertoo kuulumisiaan ja minä ajattelen, että tuollaisen hienon nuoren miehen olen saanut kasvatettua.

Ei pidä jäädä roikkumaan entiseen. Voihan olla että lapsenlapsia ei koskaan edes tule. Koita saad itsesi vaikka jumppaan ja kirjatoon . Elämä on mahdollisuuksia täynnä.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 14:12"]

Aloita joku harrastus! Mun äitini oli suoraan sanottuna ihan hirveä, kun hänen lapsensa alkoivat yksi kerrallaan muuttaa pois kotoa. Nyyhki marttyyrimaisesti ja kärtti joka ikinen viikonloppu, loma jne tulemaan "takaisin kotiin". Suoraan sanottuna v*tutti. Sitten hän innostui joogasta, alkoi harrastaa sitä aktiivisesti ja lopulta jopa kouluttautui joogaohjaajaksi. Välitkin ovat parantuneet huomattavasti, kun hän ei tarraudu kiinni vaan viettää omaa elämäänsä. :)

[/quote]Tuohon ylemmäs jo kirjoitin, etten ole ksinyt mitään. Mä olen jo harrastanut niin monia asioita, että innostavan uuden jutun keksiminen on vaikeaa. Vanhat harrastukset ei nyt auta. ap

Vähänkö tuuletin kun lapsi muutti pois, sain oman huoneen!

En ymmärrä kun jotkut jättää lasten huoneet ennalleen, joksikin lapsimuseoksi.

Voi kyllä vaan, ihan kamalaa on! En voi ymmärtää ihmisiä, joille on helpotus saada lapsi maailmalle. Yhden lapsen politiikkaa lähdin harrastamaan, kaksoset tuli ensin ja sitten täysin suunnittelua vailla kolmas. Ja minusta tuli äiti. Halusin olla hyvä äiti ja keskityin siihen. Olin kotona pitkään ja leivoin pullaa. En aina nauttinut, mutta elämää ja hulinaa se oli.

Nyt on ensimmäinen opiskelemassa kaukana kotoa. Olen surullinen, vaikka lähtijöitä on ollut vasta yksi. Hän oli ainutlaatuinen lisä perheeseemme, rauhallinen ja luotettava. Meidän perhettä ei enää ole, eikä mikään enää palaa ennalleen. On paljon asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. On paljon yhdessä koettua ja iloittua.

Miehestä on tullut vanha ja kärttyinen. Kiukuttelee minulle, kun ei voi enää komentaa lapsia. Itse olen vaihdevuosissa ja työasiat painavat. Kyllä monena aamuna on niin tyhjä olo, ettei viitsisi sängystä nousta. Ja iltaisin itkettää. Ihanaa, kun jotkut nauttivat keskipäivän nainneista olohuoneen lattialla. Meillä se ei vain mennyt noin.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 14:12"]

Aloita joku harrastus! Mun äitini oli suoraan sanottuna ihan hirveä, kun hänen lapsensa alkoivat yksi kerrallaan muuttaa pois kotoa. Nyyhki marttyyrimaisesti ja kärtti joka ikinen viikonloppu, loma jne tulemaan "takaisin kotiin". Suoraan sanottuna v*tutti. Sitten hän innostui joogasta, alkoi harrastaa sitä aktiivisesti ja lopulta jopa kouluttautui joogaohjaajaksi. Välitkin ovat parantuneet huomattavasti, kun hän ei tarraudu kiinni vaan viettää omaa elämäänsä. :)

[/quote]

Anoppi oli just tommonen,ei mitään omaa elämää eikä harrastuksia,terrori paheni kun hän jäi eläkkeelle,pahimmillaan soitti monta krt päivässä: mitä teet nyt? mitä teet päivällä? missä oli?  TODELLA raskasta. Kunnes anopin serkku muutti kotiseudulleen takaisin ja sai houkuteltua anopin eläkeläisjärjestöön mukaan ja siellähän sitä toimintaa riittää, on kerhoa,retkeä,matkaa yms ja ennen kaikkea muita ihmisiä. Mikään ei ole niin kuluttavaa aikuisille lapsille kuin olla jonkun elämän AINUT elämänsisältö. Jos tuntemuksesi ei hellitä niin käy psykologilla tms. juttelemassa.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 14:21"]

Voi kyllä vaan, ihan kamalaa on! En voi ymmärtää ihmisiä, joille on helpotus saada lapsi maailmalle. Yhden lapsen politiikkaa lähdin harrastamaan, kaksoset tuli ensin ja sitten täysin suunnittelua vailla kolmas. Ja minusta tuli äiti. Halusin olla hyvä äiti ja keskityin siihen. Olin kotona pitkään ja leivoin pullaa. En aina nauttinut, mutta elämää ja hulinaa se oli.

Nyt on ensimmäinen opiskelemassa kaukana kotoa. Olen surullinen, vaikka lähtijöitä on ollut vasta yksi. Hän oli ainutlaatuinen lisä perheeseemme, rauhallinen ja luotettava. Meidän perhettä ei enää ole, eikä mikään enää palaa ennalleen. On paljon asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. On paljon yhdessä koettua ja iloittua.

Miehestä on tullut vanha ja kärttyinen. Kiukuttelee minulle, kun ei voi enää komentaa lapsia. Itse olen vaihdevuosissa ja työasiat painavat. Kyllä monena aamuna on niin tyhjä olo, ettei viitsisi sängystä nousta. Ja iltaisin itkettää. Ihanaa, kun jotkut nauttivat keskipäivän nainneista olohuoneen lattialla. Meillä se ei vain mennyt noin.

[/quote]

Minuakin surettaa juuri se, että elämä nyt muuttuu. En  tarkoita, että oikeasti haluaisin lasteni vaan asuvan kotona mutta meillä on ollut niin hyvä perhe ja hyvä fiilis kotona. Lapsillani ja minulla on samanlainen huumorintaju ja me nauramme ja juttelemme paljon yhdessä. On vaikeaa luopua siitä.

En arvannut, että tämä tuntuu näin vaikealta. Mäkin vaan ajattelin, että sitten saadaan sekstailla rauhassa mutta nyt mua ei sekään huvita yhtään.ap

Ihanaa oli kun eka lapsi lähti pois kotoa viettämään itsenäistä elämää!

Nyt on taas yksilapsinen perhe, ei tarvitse enää sompailla kahden lapsen tarpeiden ja halujen mukaan, vaan voi keskittyä siihen yhden lapsen asioihin ja yli jäävä aika jää itselleen.

Heavy musiikki pauhaa täällä kyllä edleen, ihan tämän äidin omasta halusta! :-)

Lapsi pärjää omillaan, ja sehän on hieno juttu että on nyt jo noin itsenäistynyt.

En mä nyt tajua mikä tässä on vaikeeta.

Ihanaa oli kun eka lapsi lähti pois kotoa viettämään itsenäistä elämää!

Nyt on taas yksilapsinen perhe, ei tarvitse enää sompailla kahden lapsen tarpeiden ja halujen mukaan, vaan voi keskittyä siihen yhden lapsen asioihin ja yli jäävä aika jää itselleen.

Heavy musiikki pauhaa täällä kyllä edleen, ihan tämän äidin omasta halusta! :-)

Lapsi pärjää omillaan, ja sehän on hieno juttu että on nyt jo noin itsenäistynyt.

En mä nyt tajua mikä tässä on vaikeeta.

Ääh, mä odotan ihan kauheasti, että lapset muuttaa pois. En jaksa odottaa. Haluan tyttären huoneen jo itselleni, en voi sietää nukkumista miehen kanssa samassa huoneessa. Tiedän kyllä, että haikeaa se varmaan siinä vaiheessa on, kun se oma vauva lopulta lähtee. Oikeastaan eniten pelkään sitä huolta, mitä kannan lapsista vaikka ovat aikuisiakin. Miten voin olla levollisin mielin, kun lapsillehan voi sattua mitä vaan! Ja silti... muuttaisivatpa jo!

Ensimmäisen lapsen muutto oli tosi haikeaa ja kova ikävä jatkui monta viikkoa. Toisen lähtö oli paljon helpompi ja viimeisen muutto vielä edessäpäin. Elämän mielekkyys pitää vaan löytää itse eikä lapsille pidä valittaa. Kaikissa asioissa on myös hyviä puolia, kunhan ne vain hoksaa. Harrastukset, ystävät, kirjat, elokuvat ovat tärkeitä. Ja liikunta auttaa kaikkiin ongelmiin.

Kun meidän ainokainen aikoinaan lähti, niin itkeskelin varmaan pari kolme viikkoa ihan silkasta ikävästä ja tyhjyyden tunteesta. Mutta sitten pikkuhiljaa n.vuoden sisällä alkoi helpottaa ja sitä osasi jopa nauttia vapauden tunteesta.

Kaksi on lähtenyt, kolmas vielä kotona. Kun kuopus on omissa harrastuksissaan eli joskus reissussa viikonkin, voi mennä 3-4 päivää, että en edes näe miestäni. Minulla on työni ja harrastukseni, hänellä omansa. Varmaan joskus 15 vuoden kuluttua, kun jään eläkkeelle, voi olla toisenlaista, mutta ensi syksystä alkaen meitä asuu 2 aikuista ensimmäisen kerran kahdestaan. En aio ripustautua mieheen siksi, että lapset lähtevät kotoa enkä toivo, että hän keksii, että panostamme parisuhdeaikaan. On niin paljon omia juttuja, joista en halua luopua.