Kun lapset lähtee kotoa

Oli ihanaa kun alkoivat pikkuhiljaa itsenäistyä. Nyt kolme on jo muuttanut omilleen ja kaksi koululaista on jäljellä. Minulla ei ollut minkäänlaista ikävää ja kun tulevat käymään tai menen kylään, ihan samalla lailla jutellaan ja nauretaan kuin ennen kotonakin. Enkä millään lailla odota että saisin olla yksin, elämä on tässä ja nyt ja ensimmäinen lapsnlapsikin syntyy ensi kesänä. Kyllä hommia riittää kaikkien harrastusten lisäksikin.

Jaa. No mussa on nyt sitten jotakin vikaa kun tämä ahdistaa mua niin kauheasti enkä saa tästä mitään iloa irti. En osaa tehdä mitään enkä ryhtyä mihinkään. Odotan vaan, että jos kännykkä sois tai tulis edes tekstari. Mieskin ärsyttää mua ihan kauheasti kun se hoputtaa mua tekemään sitä ja tätä vaikkei mua vois vähempää kiinnostaa. Ja kaiken lisäksi olen koko ajan kamalan huolissani. ap

Onko siitä paljon aikaa kun lapset muuttivat pois? Onko sulla paljon ystäviä ja läheisiä joiden kanssa olla?

Onko siitä paljon aikaa kun lapset muuttivat pois? Onko sulla paljon ystäviä ja läheisiä joiden kanssa olla?

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 15:05"]

Onko siitä paljon aikaa kun lapset muuttivat pois? Onko sulla paljon ystäviä ja läheisiä joiden kanssa olla?

[/quote]Tämä on aika tuore tilanne vielä. Ei ole oikein ketään kelle soittaa tai jutella. On ystäviä mutta niin etäisiä, etten mä tällaisia kehtaisi alkaa niille puhua. Ne varmaan ihmettelis ja sanoisi niin kuin monet täälläkin, että eikö se ole kivaa kun saa olla itsekseen ja tehdä omia juttuja. Mutta kun mulla ei ole mitään semmosia omia juttuja missä lapset olisivat olleet tiellä.ap

Muutos, elämän katoava virta...Jotkut näitä miettii, jotkut ei. En myöskään ollenkaan halua, että lapsi elää kanssani lopun ikääni; tottakai nautin myös siitä ajatuksesta, että hän osaa toimia maailmalla yksin ja siivet kantavat. Mutta kun kyseessä on vielä kolme hyvin itsenäistä poikaa, tiedän, että mitään paluuta ei ole. He löytävät omat naisensa ja anoppi saa joskus tavata lapsenlapsia, mutta eivät he äidin kanssa mitään enää oikeasti jaa. Mennyttä...Onhan se kuin pieni kuolema!

Meillä tytär muutti viime syksynä ylioppilaskirjoitusten jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, sai juuri sen opiskelupaikan mitä hän halusi, ja mitä minäkin hänelle itse asiassa halusin. Poika asuu vielä kotona, opiskelee kotikaupungissa.

Olen itse aktiivisesti työelämässä, työni on vaativaa ja nautin siitä. Minulla on omat harrastukset, omia hyviä ystäviä ja hyvä parisuhde lasten isän kanssa.

Mutta silti. Ikävä on kova, vähän väliä tytär tulee mieleeni, ja minäkin vilkuilen puhelinta että tulisiko viestiä. Kotona on liian hiljaista, tytär oli se, joka meni ja tuli, oli avoin ja puhelias, vähän väliä hänellä oli jotain asiaa. Toisaalta nyt on kyllä siistiä, kun tytär myös levitteli tavaransa joka puolelle, mutta silti...

Oli ihanaa kun joululomalla oli koko perhe kasassa, ja ihanaa kun tytär kuitenkin on nimenomaan opiskelemassa, eli käy aika usein viikonloppuisin kotona.

Ymmärrän tyttären poismuuton ja itsenäistymisen, olen iloinen hänen opiskelupaikastaan, kivasta asunnostaan, uusista ystävistä ja myös varsin vilkkaalta tuntuvasta opiskelijaelämästä:)

Mutta silti, jotenkin en osaa ihan asettua, ainakaan vielä, tähän vaiheeseen. On hyvä lukea näitä kirjoituksia (kiitos erityisesti nro 20!). Eli jospa tämä tästä ajan kanssa.

Mä tulen viettämään kaiken liikenevän vapaa-ajan golfkentällä ja matkoilla. Eipä tartte sitten enää maksella kuin kahden ihmisen hinnat matkoistakin, jipii! Ensimmäinen muuttaa jos ensi kesänä, mä saan siitä huoneesta sitten työhuoneen, sekin on kivaa :) Aika aikaansa kutakin

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 15:09"]

Muutos, elämän katoava virta...Jotkut näitä miettii, jotkut ei. En myöskään ollenkaan halua, että lapsi elää kanssani lopun ikääni; tottakai nautin myös siitä ajatuksesta, että hän osaa toimia maailmalla yksin ja siivet kantavat. Mutta kun kyseessä on vielä kolme hyvin itsenäistä poikaa, tiedän, että mitään paluuta ei ole. He löytävät omat naisensa ja anoppi saa joskus tavata lapsenlapsia, mutta eivät he äidin kanssa mitään enää oikeasti jaa. Mennyttä...Onhan se kuin pieni kuolema!

[/quote]Aloin melkein itkemään kun luin kirjoituksesi. Minullakin on ihana poika ja pelkään aikaa kun olen kakkosnainen hänen elämässään vaikka tietysti on ihan toivottavaa, että hän löytää vaimon ja perustaa perheen.

Mulla tuo on kohta edessä...ensin ovat muuttamassa peräkkäin syntyneet pojat ja lähtevät yhtäaikaa maailmalle. Ajattelin, että tyttö jää onneksi vielä muutamaksi vuodeksi kotiin, mutta hän ilmoittikin hakevansa erikoislukioon ja jos pääsee, muuttaa parinsadan kilsan päähän. Pelottaa jo valmiiksi, miten selviän tuosta "äkkiriuhtaisusta"!

Minun ja lasten välit ovat erittäin läheiset, pohdimme yhdessä syntyjä syviä, nauramme paljon, kokkaamme yhdessä ja meillä on jopa yhteisiä harrastuksia. Tyttären kanssa on ihana käydä ostoksilla ja suunnitella yhteisiä reissuja yms. Meidän lapset on aivan mahtavia ja fiksuja ja joskus itken pelkästä ilosta kun he ovat niin ihania, eivät ole koskaan aiheuttaneet varsinaisia harmeja ja kaikki aina kehuvat miten hyvin kasvatettuja ja kohteliaita he ovat. Olen heistä niin onnellinen ja tiedän kyllä, että he pärjäävät omillaan oikein mainiosti. Pisin aika jonka olen ollut heistä erossa on viikko ja ikävä oli jo silloin kova loppuaikana, vaikka tiesin, että kohta ollaan taas yhdessä.

Tiedän, että tulen kaipaamaan varsinkin yhteisiä iltateehetkiämme, jolloin juttelemme päivän tapahtumista ja suunnittelemme jotain tulevaa. Kaipaan toisen pojan kanssa tehtyjä sieniretkiä ja toisen pojan kanssa tehtyjä pyöräretkiä. Kaipaan yhteisiä saunailtoja tyttären kanssa. Tietysti noita on varmasti jatkossakin silloin tällöin...mutta silti...

Minulla on kyllä mielenkiintoinen työ, on harrastuksia ja ystäviäkin. Parisuhde on hyvä ja viihtyisä koti. Varmaan siihen tottuu, kun on pakko ja tilanteesta varmasti ajan kanssa löytyy omat hyvätkin puolensa. Esim. juuri vapaa seksin harrastaminen, vaikka keskellä päivää. Sellaista elämä on, luopumista. Mutta kuten joku tuossa sanoi, se on varmasti kuin pieni kuolema. Yksi elämänvaihe loppuu ja uusi alkaa.

En ainakaan aio roikkua kiinni lapsissani, oma äitini on roikkunut minussa kiinni vuosikymmenet ja kun isäni kuoli, hän liimautui minuun kuin iilimato. Pahinta tässä tilanteessa on se, että tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa kun en halua viettää äitini kanssa aikaa. Toivoisin, että hän osallistuisi johonkin ikäihmisten toimintaan ja olen yrittänyt järjestää hänelle vaikka mitä, mutta mikään ei kelpaa. Hän haluaa olla vain minun seurassani, muistella menneitä (joita minä en muista, koska asiat ovat tapahtuneet ennen syntymääni) ja juoruta tuttavistaan (joita minä en tunne). Ja me emme ole koskaan olleet äitini kanssa edes läheisiä. Mikä kiviriippa.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 15:42"]

En ainakaan aio roikkua kiinni lapsissani, oma äitini on roikkunut minussa kiinni vuosikymmenet ja kun isäni kuoli, hän liimautui minuun kuin iilimato. Pahinta tässä tilanteessa on se, että tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa kun en halua viettää äitini kanssa aikaa. Toivoisin, että hän osallistuisi johonkin ikäihmisten toimintaan ja olen yrittänyt järjestää hänelle vaikka mitä, mutta mikään ei kelpaa. Hän haluaa olla vain minun seurassani, muistella menneitä (joita minä en muista, koska asiat ovat tapahtuneet ennen syntymääni) ja juoruta tuttavistaan (joita minä en tunne). Ja me emme ole koskaan olleet äitini kanssa edes läheisiä. Mikä kiviriippa.

[/quote]

Anoppi oli tätä samaa kastia eikä osannut lähteä mihinkään,ajautukset oli liian peintä piiriä ja se koko elinpiiri oli niin kutistunut. Onnenksi se anopin serkku ja muitakin serkkuja osallistuu eläkeläisjärjestön toimintaan niin virkistyi silmissä. Anoppi piti vaan "väkisin" ottaa mukaan sinne. Mutta nyt ihan innoissaan retkeilee ja kerhoilee. Jos noita anopin serkkuja ei olisi ollut apuna (soitin yhdelle heistä) tässä asiassa niin anoppi kävisi edelleen meillä monta krt viikossa ja jutut pyörisi sitä samaa pikku piiriä. t.14

Ota lemmikki. Mun pojat on nyt 10 ja 12v. Ne ei halua  et halaan niitä aina. Otin kaksi kissaa ja niitä saa nyt hellitellä ja kunnolla. Ovat vielä pitkäkarvaisia ja niin suloisia. Myöhemmin otan koiran. Mieskin haluaa olla yksin, kun sillä rankka työ. Sattika et jossain vaiheessa pojat muuttaa pois nyyh!

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 17:13"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 17:09"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 16:29"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 15:42"]

 Meillä anopin roikkuminen paheni kun jäi töistä eläkkeelle,jatkuvasti olisi pitänyt olla viihdyttämässä. t.14

En ainakaan aio roikkua kiinni lapsissani, oma äitini on roikkunut minussa kiinni vuosikymmenet ja kun isäni kuoli, hän liimautui minuun kuin iilimato. Pahinta tässä tilanteessa on se, että tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa kun en halua viettää äitini kanssa aikaa. Toivoisin, että hän osallistuisi johonkin ikäihmisten toimintaan ja olen yrittänyt järjestää hänelle vaikka mitä, mutta mikään ei kelpaa. Hän haluaa olla vain minun seurassani, muistella menneitä (joita minä en muista, koska asiat ovat tapahtuneet ennen syntymääni) ja juoruta tuttavistaan (joita minä en tunne). Ja me emme ole koskaan olleet äitini kanssa edes läheisiä. Mikä kiviriippa.

[/quote]

Anoppi oli tätä samaa kastia eikä osannut lähteä mihinkään,ajautukset oli liian peintä piiriä ja se koko elinpiiri oli niin kutistunut. Onnenksi se anopin serkku ja muitakin serkkuja osallistuu eläkeläisjärjestön toimintaan niin virkistyi silmissä. Anoppi piti vaan "väkisin" ottaa mukaan sinne. Mutta nyt ihan innoissaan retkeilee ja kerhoilee. Jos noita anopin serkkuja ei olisi ollut apuna (soitin yhdelle heistä) tässä asiassa niin anoppi kävisi edelleen meillä monta krt viikossa ja jutut pyörisi sitä samaa pikku piiriä. t.14

[/quote]Ei lasten kotoalähdön aikaan vielä mitään eläkeläisiä olla. Tässä on hyvästikin työikää vielä jäljellä jotakin 20 vuotta etenkin jos eläkeikääkin nostetaan.

[/quote]

[/quote] anoppi olikin ihan mahdoton kun jäi eläkkeelle. Ennen kävi töissä mutta sit kellään ei ollut kivaa kun eläkepäivät koitti. Kyllä jokaisen pitää hankkia muutakin elämänsisältöä kuin vain 1 asia. Itse en halua anopin kaltaiseksi,se puhelinterrori oli aika ahdistavaa. Ymmärrystäkin anopille tuli omien lasten myötä mutta silti pitää omaa elämää olla ja tehdä omasta elämästä mielenkiintoinen. Aikuiset lapset ei saa olla ainut sisällöntuotos. T:14

Minä aion ottaa yhteyttä kouluvirastoon ja lupautua lapselle tai parille läksykummiksi. On hyvä syy päivittää kielitaitoaan :)

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 14:11"]

Ensimmäinen kk oli vaikea mutta nyt helpottaa ja paljon. Hevimusiikki yms. kamaluus ei soi kaikenpäivää,ei tarvitse heräillä aamyöstä neljältä viideltä kun nuoriso tulee kotiin. Pyykinpesua ja siivousta on paljon vähemmän. Ja kyllä -> talopysyy siistinä ihan eri lailla kuin ennen. Nautin siitä kun kuluttavan työpäivän jälkeen voi nauttia hiljaisuudesta ja lukea lehden rauhassa. Käyn jumpassa,matkustellaan puolisoni kanssa ihan eri lailla kuin ennen,käydään teatterissa ja konserteissa. Tämä on kiva elämänvaihe.

[/quote]

Minä olen varmaan itsekäs koska meillä on tuollaisat jo nyt vaikka kaksi lasta. Saan tehdä mitä haluan ja omista lapsista ei ole haittaa mihinkään.

Napanuora kiristää, sitä on hyvä vähän löysätä...

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 15:09"]

Muutos, elämän katoava virta...Jotkut näitä miettii, jotkut ei. En myöskään ollenkaan halua, että lapsi elää kanssani lopun ikääni; tottakai nautin myös siitä ajatuksesta, että hän osaa toimia maailmalla yksin ja siivet kantavat. Mutta kun kyseessä on vielä kolme hyvin itsenäistä poikaa, tiedän, että mitään paluuta ei ole. He löytävät omat naisensa ja anoppi saa joskus tavata lapsenlapsia, mutta eivät he äidin kanssa mitään enää oikeasti jaa. Mennyttä...Onhan se kuin pieni kuolema!

[/quote]

Typerää ajatella noin etukäteen. Paitsi jos itse haluaa lasten pois muuton jälkeen hiljaisuutta ja rauhaa.

Joillakin miniöillä voi olla tarve ystävälle, tai lasten toinen mummo voi asua kaukana  

Vielä kamalampaa on tulossa! Juuri kun olet tottunut omaan elämääsi, omaan kotiisi, omaan rauhaan - silloin saapuvat miniät, vävyt ja lastenlapset. He eivät kunnioita mitään, eivät ymmärrä sinun ja lastesi suhdetta, eivät yksinkertaisesti näe sinussa muuta kuin mummon, jonka tehtävänä on nyt hoitaa lapset ja lasten täytettyä 10v mahdollisimman huomaamattomasti kuolla ja jättää iso perintö.

En tiedä, olenko ainoa äiti, jonka pojat ovat aina halunneet pitää omat asiansa omina asioinaan, ja ovat halunneet pärjätä ilman äidin neuvoja ja huolenpitoa. Kysymyksiin urahdellaan parilla sanalla, ollaan perisuomalaisia mörököllejä. En tiedä, miksi näin on, vaikka olen itse puhelias ja kiinnostunut. Tai ehkä se on sitten joillekin liikaa? En voi nyt ensimmäisen lähdettyä sanoa, että ikävöin yhteisiä rupatteluhetkiä. Tai ehkä ikävöinkin, kun niitä on ollut tosi harvoin, ja niitä ei ehkä koskaan ole tulossakaan. Voi olla, että tämä lapsenlähtöikävä on sen ymmärtämistä, että en ehkä koskaan saa hänestä sellaista lasta, jonka olisin halunnut!? Ehkä minun ikäväni on ikävää jotain sellaista kohtaan, jota en koskaan saavuttanut, ja se minun pitää nyt hyväksyä. Ja silti hän on minulle tosi tärkeä, rakas.

En pysty tuollaiseen "lähtisivät jo, olisi siistimpää ja saisin oman työhuoneen" -ajatteluun, minusta se on tosi kylmäävää. Mutta muuten kiitän kaikkia keskustelijoita, on ollut mukavaa lukea erilaisia näkökulmia! Tämä on mielestäni yksi ihmisen elämän käännekohta ja ainakin minä olen saanut lohtua ja ajattelemisen aihetta.

Olkaa onnellisia että  lapset ovat itsenäistyneet ja tulevat toimeen itsekseen. Ettei käy näin: http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194787836370/artikkeli/puheenaihe+pois+pojat+perakamarista+.html