Minkälaiseen kaveriin et pidä enää yhteyttä?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 22:25"]

Aika moni maininnut syyksi välien katkaisemiseen tuon, ettei tullut tarpeeksi usein oma-alotteista yhteydenottoa. Sitä ei kuitenkaan pitäisi aina ottaa henkilökohtaisesti. Minä esimerkiksi olen tuollainen, etten hirveästi soittele ja ehdottele, siis juuri kenellekään, mutta ilahdun kuitenkin kun joku ottaa minuun yhteyttä. Omissa oloissani viihtyvä introvertti kun olen, sitä on vaikea motivoida itseään soittelemaan ja helposti "unohtuu" olemaan itsekseen. Sitten se hyvä kaveri pirauttaa ja houkuttelee ulos sieltä ylhäisestä yksinäisyydestä. Ymmärtävät tilanteen ja se on hyvä, minulla sitten muita avuja ystävyydessä. Mutta ehkä tuo on joku "naisten juttu" että pidetään kirjaa kuka soitti ja kuka ei.

[/quote]

Kuulepa, jos joku ystävä lopettaa yhteydenpidon koska hän kyllästyy tekemään kaikki aloitteet, hänen syynsä on täysin pätevä ja voit katsoa peiliin. Hiirestä ei saa leijonaa, mutta syrjäänvetäytyvä temperamentti ei ole mikään tekosyy sysätä yhteydenpitoa toisen ihmisen harteille vaikka se ihanteelliselta järjestelyltä tuntuisikin. Jos toisen ihmisen ystävyyden menetys ei "motivoi" sinua tarttumaan puhelimeen useammin, et ansaitse hänen aikaansa ja vaivaansa. Tietenkin jos sinulla ja kavereillasi on kuvailemasi kaltainen yhteisymmärrys, mitään ongelmaa ei ole. Mutta turha syyttää toisia pikkumaisuudesta jos he kaipaavat vastavuoroisuutta.

T. Toinen introvertti joka myös "unohtuu" usein omiin oloihinsa ja jättäisi mielellään aloitteet muille

Kaveriin, joka ei pyytänyt anteeksi, kun oli loukannut omalla käytöksellään. Itse pyysin anteeksi omasta puolestani (olimme siis riidelleet). Hänen perheessään anteeksipyytäminen ei kuulemma ollut tapana. Olin riidellyt hänen kanssaan aiemminkin, muiden kavereiden kanssa en ole juurikaan riidellyt. Ajattelin, että en hirveästi saa tuosta kaverisuhteesta. Yhteinen kaverimme oli kovin pahoillaan väliemme katkeamisesta.

Tämä kaveri, johon meni välit kutsui parin vuoden yhteydenpidottoman ajan jälkeen lapsensa ristiäisiin, mutta mielestäni olisis ollut kiusallista ja outoa mennä sinne. En mennyt, mutta laitoin kohteliaan tekstarin ja toivotin onnea.

Erääseen kaveriin minulla oli erikoinen suhde. Hän toisaalta ripustautui minuun, piti kävellä käsi kädessä, hän oli koko ajan parin sentin etäisyydellä esim. hipelöimässä hiuksiani, hänellä ei ollut kerrassaan mitään käsitystä siitä, että minulla saattaisi olla oman reviirin tarve. Kanssakäyminen kuitenkin oli tavattoman vaikeaa: jos kävin hänen luonaan kylässä, laskeutui aivan tajuttomasti hiljaisia hetkiä. Joitakin kysymyksiä hän ei noteerannut, vaan jutteli melkein kuin ei olisi kuunnellut ollenkaan minun juttujani (silloin siis kun puhui). Hävettää myöntää, että keksin sitten kyllä verukkeita, että täytyy lähteä kotiin tai että ei tarvitsisi mennä kylään. Tätä ongelmaa ei kuitenkaan ollut, kun porukassa oli muitakin.

Tuo oli kuitenkin harmitonta verrattuna sitten niihin toisiin puoliin. Hänellä oli tavattoman kova tarve päästä "niskan päälle". Jos hän sai päteä koulutuksellaan, hän päti, ja yleensä vielä lievästi pilkalliseen sävyyn. Hän suhtautui näissä tilanteissa minuun kuin pikkulapseen, jolla "tyttö-kulta" ei voi olla omia mielipiteitä. Erikoinen ristiriita: hän oli kuin riippuvainen lapsi minusta, mutta kohteli minua sellaisena. 

Ongelma paheni, kun aloin etääntyä. Kun aloin kohteliaisuuden rajoissa vaatia oman reviirini kunnioitusta ja pidin kiinni omista mielipiteistäni, hän alkoi tietyllä tapaa puukottaa selkään. Kun lopulta aloin vaatia reviirini kunnioitusta, hän lyöttäytyi muiden kaverieni kanssa oikein tiiviisiin väleihin selvässä esiintymistarkoituksessa. Tämä oli vaivaannuttavaa sekä minulle että näille muille ystävilleni. Toinen puoli oli, kun hän alkoi aina näissä ristiriitatilanteissa iskeä silloista ihastustani. Ei siis milloinkaan muulloin kuin silloin, jos meille tuli erimielisyyksiä. Tilanteet kävivät todella naurettaviksi varsinkin, kun tiesin ettei tämä kaverini oikeasti edes niin pitänyt tästä tyypistä. 

Siinä vaiheessa nostin kytkintä, vähensin tapaamisia, kävin luonnostani vähän viileämmäksi. Riidoissa välimme eivät katkenneet, mutta nykyisin emme ole yksinkertaisesti missään tekemisissä. Tiesin toisaalta, että noina aikoina hänellä oli ogelmia ja tarvitsi ystävää, sinänsä siis joitakin piirteitä ymmärsin. Mutta hänen käytöksensä silloin kun olimme eri mieltä jostakin osoitti, että joudun tästä ystävyydestä kyllä maksamaan liian kovaa hintaa. 

Nyt olen ottanut etäisyyttä yhteen kaveriin, joka on ns ajautunut vääriin porukoihin, ja elämänsä koostuu lähinnä pilven polttelusta, bileistä ja työn välttelystä yhdessä uuden miehen kanssa (siis ihan tietoisesti hankkinut potkut itselle jne). Pysyisin ystävänä jos oltais parikymppisiä ja olisin itse lapseton, mutta tiedostan että tässä iässä (+30) tuo on loputon suo mille tielle on lähtenyt, ja jos sellaista koittaa auttaa joka ei itse edes toimissaan näe mitään outoa, niin oma mielenterveys siinä menee. Inhoan tätä uutta miestäkin, joten vielä vähemmän kiinnostaa soitella kahville kun raahaa vielä senkin mukanaan, ja jutut on sitä luokkaa että ei lasten korville sovi (meillä 2 pientä lasta). Viimeinen niitti oli, kun ystävä kertoi haluavansa lapsen tässä lähivuosina/aikoina. Vaikka kuinka yritän olla ystävä, ja haluan tukea, niin en pysty seuraamaan läheltä suoranaista vastuuttomuutta ja itsekkyyttä. Millähän elämänhallinnalla se lapsi hoidettaisiin, kaveri nimittäin tälläkin hetkellä jättää toistuvasti menemättä mm kelaan tai työkkäriin varattuihin aikoihin, kun on milloin nukkunut pommiin, milloin ei jaksa jne. Samoin oli töissä, silloin kun niitä oli. Ja mies on täysin samanlainen.. Se erilaiset äidit -sossuperhe jäisi kyllä kakkoseksi kun nämä kaksi lisääntyisivät.

Itsekäs omaan napaansa tuijottava narsku saa olla minulta rauhassa. Lopetin kaatopaikkana ja Leelian lepotuolina olon reilut pari vuotta sitten. Kerran ollaan törmätty kaupungilla ja ko. henkilö valitteli, kun en ole ottanut yhteyttä. En niin enkä ota.

Sellaiseen, joka pokasi työpaikalta itseään 30v. vanhemman varakkaan miehen, lopetti työt ja alkoi elättivaimoksi. Nykyään viettää päivät shoppaillen luksusmerkkejä, istumalla kampaajan, kynsihoitajan ja plastiikkakirurgin tuolissa ja kirjoittamalla jotain höpöhöpö-luksusblogia Ranskan rivieralla...

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 14:07"]

Yksi kaveri kuormitti minua koko ajan ongelmillaan ja ei ottanut mitään kantaa mun elämään. En pidä enää yhteyttä. Toinen kaveri otti vain silloin yhteyttä, kun tarvitsi jotain palveluksia. Käytti siis vain hyväksi. En tarvitse tuollaisia ihmisiä elämääni.

[/quote]

Ystävä puhui jatkuvasti, kun hänen lastaan kiusattiin koulussa. Ei siinä mitään, kuuntelin ja pahoittelin että voi voi, onhan se ikävää. Mutta sitten kun hän hoksasi, että minun lapseni ovat samassa koulussa. Heidän olisi kai jotenkin pitänyt 'pelastaa', mutta ei he halunneet olla tekemisissä tuon lapsen kanssa. Sanoivat että hän on niin hiljainen ujo ja outo, että älä viitsi painostaa. No tämä ystävä raivostui. Hän kai jotenkin projisoi se muiden käytöksen meihin. Eihän se meidän syy ollut! Se syyllistäminen ja ilmiselvä kateus alkoi kyllästyttää.

[quote author="Vierailija" time="03.01.2014 klo 15:37"]

Sellaiseen, joka pokasi työpaikalta itseään 30v. vanhemman varakkaan miehen, lopetti työt ja alkoi elättivaimoksi. Nykyään viettää päivät shoppaillen luksusmerkkejä, istumalla kampaajan, kynsihoitajan ja plastiikkakirurgin tuolissa ja kirjoittamalla jotain höpöhöpö-luksusblogia Ranskan rivieralla...

[/quote]

Kateellinen kun joudut itse käymään töissä?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 22:02"]

Olen monasti miettinyt, että miksi MINUUN katkaistaan ystävyys. En kyllä tunnistanut itseäni yhdestäkään aiemmasta kuvauksesta. Silti voin sanoa, että ystävät viihtyvät elämässäni noin 5 vuotta. Sitten ne vain häipyvät.

Yhden ystävän kanssa vaihdeltiin viestejä päivittäin. Kerrottiin kuulumiset ja tekemiset ja fiilikset. Käytiin kahvilla / jäätelöllä jne. Kyläiltiin puolin ja toisin. Illanvietot olivat kivoja, joskus pariskuntailtoja, joskus taas likkojen iltoja. Aina sai soittaa tai laittaa viestiä, puolin ja toisin. Sitten yhtäkkiä hänen puoleltaan naps. Ei halua olla tekemisissä. Siihen jäi. Tähänkään päivään mennessä en ole saanut mitään syytä selville.

Toinen kaveri, iänkaiken oltu kavereita, opetteli vittuilemisen jalon taidon ja minä olin sitten kohde. Ei sitä pää kestänyt, eikä itsetunto. Hankkiuduin eroon sellaisesta. Mutta silti mietin, että miksi tappaa ystävyys vittuilemisella?

Kolmas kaveri. Pitää tarkoituksella välimatkaa. Kyllä toivotellaan synttärit ja joulut ja tällaiset, mutta vaikea häntä on saada lähtemään yhtään mihinkään. Mies pitäisi aina raahata mukana.

Eipä minulla ole enää ketään tosiystävää. Siis likkakaveria, jolle kertoa juttuja ja jonka kanssa parantaa maailmaa. Mies on, mutta miehet nyt tietää, ettei niille voi kaikkea jutella. Työkavereilta menee kohta hermot, kun he ovat ainoat "ulkopuoliset" joiden kanssa keskustella. Enkä aina halua kertoa omia juttuja "vain" työkavereille. Tietäähän sen, että kohta koko laitos tietää miun elämäntapahtumat.

[/quote]

Minulla sama tilanne. Mies ja lapset ovat ainoat. Ei ole ketään kenen kanssa jutella esim. lapsuuden asioista, sisarukset ovat niin paljon vanhempia kuin minä. Ystävien yhteydenotot ovat vähitellen harventuneet, lopulta loppuneet yksipuoliseksi minun puolelta ylläpidettyihin. Lopulta olen ymmärtänyt yskän. Ja olen tajunnut nyt lopulta olevani niin perusharmaa, tylsä ihminen etten enää edes yritä. Ei kaikille ole tarkoitettu ihmisiä. 

up

Usein jäänyt vähän vahingossa yhteyden pito ihmisiin, joita ois kiva nähdä. Joskus vaan kun elämäntilanne muuttuu eikä automaattisesti näe esim. viikottain, tuntuu välillä vaikealta ottaa yhteyttä. Jännittää ollaanko oltu sittenkin vaan työn tai opiskelun takia kavereita

Mulla ei ole ystäviä :(

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 22:25"]Aika moni maininnut syyksi välien katkaisemiseen tuon, ettei tullut tarpeeksi usein oma-alotteista yhteydenottoa. Sitä ei kuitenkaan pitäisi aina ottaa henkilökohtaisesti. Minä esimerkiksi olen tuollainen, etten hirveästi soittele ja ehdottele, siis juuri kenellekään, mutta ilahdun kuitenkin kun joku ottaa minuun yhteyttä. Omissa oloissani viihtyvä introvertti kun olen, sitä on vaikea motivoida itseään soittelemaan ja helposti "unohtuu" olemaan itsekseen. Sitten se hyvä kaveri pirauttaa ja houkuttelee ulos sieltä ylhäisestä yksinäisyydestä. Ymmärtävät tilanteen ja se on hyvä, minulla sitten muita avuja ystävyydessä. Mutta ehkä tuo on joku "naisten juttu" että pidetään kirjaa kuka soitti ja kuka ei.

[/quote]

No ei kyllä kaikkien naisten juttu. Ainakin itselläni on useampi ystävä, joille teen aina aloitteen tapaamisista yms. Ovat sanoneetkin, että kiva kun ehdottelet, kun itse ovat sen tyyppisiä ihmisiä, etteivät jaksa tai tajua tai kehtaa häiritä. Ihmiset on erilaisia. Ite oon aika tällanen impulsiivinen ja ulospäin suuntautunut, mut ei kaikki ystävistä oo samanlaisia. Yksi ystävä on taas melkeen aina se joka ottaa yhteyttä, koska asuu eri paikkakunnalla ja käy paljon täällä meilläpäin. Ollaan sovittu, että hän on yhteyksissä täällä käydessään. Ehkä ihmisten kannattais keskustella näistä eikä heti katkaista suhdetta. Ei parisuhdettakaan rikota heti jos toinen tekee jotain tyhmää.

Hahaha ei taida olla didem kyseessä. Se ei kyllä plastiikkakirurgilla juokse. 

Jos pettää luottamuksen, niin ei tarvi enää pitää yhteyttä.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 13:44"]

Sellaiseen, joka ei ikinä itse oma-aloitteisesti ota yhteyttä minuun päin.

[/quote]

Sama, tai kyllä mä yhteyttä pidän, mutta se on huomattavasti vähäisempää kuin ennen. Jotkut ovat varmaan tottuneet olemaan niitä, joita aina tavoitellaan ja joiden ei siksi itse tarvitse tavoitella ketään. Mua kuitenkin harmittaa, jos sinällään hyvä ystävä ei itse ota yhteyttä oikeastaan koskaan. Tai hyvin hyvin harvoin ainakin. Tulee vaan semmoinen olo, että en mä halua olla jokin koiranpentu joka juoksee perässä ja kerjää huomiota.

Ei koskaan soita. Ei vastaa viestiin.

Jutut ovat diipadaapa tasoa, ei ole oikeastaan enää mitään puhuttavaa ja aitoa kiinnostusta toisen asioita kohtaan. Vastavuoroisuuden puute. Klassisin parisuhdetermein "olemme kasvaneet erillemme".

Sellaiseen, joka ei ikinä itse oma-aloitteisesti ota yhteyttä minuun päin.

Erään kaverin heivasin kun aina vaan yhtä valittamista omasta elämästä. Kaikki koko ajan vaan huonosti. Eikä yhtään kuunnellut toisen puhetta. Se oma ääni kun oli vaan niin rakas. Saattoi joskus muodon vuoksi kysyä "Mitäs sulle?" mutta ei kuunnellut kyllä vastausta tai jos mukamas kuunteli niin juttu kuitenkin sitten samantien jatkui hänen ongelmistaan.