Syy miksi jätit rakastamasi miehen

Nuoruuden (ja ainoa) rakkauteni joi liikaa ja liian usein, sitten kännissä oli pettänyt. Hän halusi erota (joka oli minulle tosi traumaattista) sillä hetkellä vaikka kuulin yhteisiltä ystäviltämme kuinka kuitenkin rakasti minua ja itki perääni. Taisi edelleen juodakin ihan liikaa sen takia koska ikävöi minua.

Noin 6 v myöhemmin hän eli toisen kanssa jo avoliitossa, mutta juoksi taas minun perässä tunnustaen kaipuutaan, rakkauttaan ja haluten minut ja minun kanssa perheen.

Oli tuolloinkin valmis pettämään silloista avopuolisoaan.

En enää huolinut häntä vaikka rakastin yhä, olin vieläkin liian ylpeä antamaan anteeksi sen että aikoinaan petti ja jätti vuosia kestäneessä suhteessa (haavat oli vielä auki).

Ja lisäksi hänen kykynsä pettää ihan surutta kihlattuaan (vaikkakin nyt minun kanssa) oksetti minua. Vanhat traumat nousi pintaan.

No, vielä vuosikymmenienkin jälkeen kadun etten tarttunut siellä torin laidalla kaupungin yössä tilaisuuteen ottaa hänet takaisin, kun hän tarjosi tilaisuutta minulle kuin tarjottimella. Tyhmä minä!

Tiemme erosivat, hän meni naimisiin sen 2. vaihtoehdon kanssa, minä pakkasin kamani, oli pakko päästä pois, pakenin pääkaupunkiseudulle tekemään työuraa.

Rakastan häntä vieläkin jossain sieluni sopukoissa. Ei se mihinkään häviä.

Aloin lukea av-palstaa ja ymmärtää miesten ajatusmaailma. Tajusin että vaikka itse rakastaisin niin miehet eivät rakasta takaisin.

Kaikki miehet ovat sikoja, ja siat pitää jättää

Rakastuin toiseen.

suhde kaatui kun hän halusi asettua ja vakavoitua suhteemme kanssa,minä halusin nähdä ja kokea maailmaa..ja onneksi niin tein.miehiä tulee ja menee elämässä mutta minulla on vain yksi elämä..kokea se

Jätän väkivallan vuoksi. Se miksen ole jo jättänyt; on mietittävä tarkkaan miten lähden ettei kukaan k..le. Hänestä on ilmennyt tosi pelottavia piirteitä noin vuoden sisään, vaikka olemme olleet jo kauan yhdessä. 

  En vaan pystynyt olemaan uskollinen yhdelle miehelle, ja kun en tietenkään voi rakastettuani pettääkään, niin vaihtoehdot olivat kovin vähissä. (Pettämiseen en uskonut silloin enkä usko nyt, alhaista toimintaa). 

  Tajusin sittemmin, että polyamorisuus tosiaan on orientaatio -ennen luulin vain, että olen jotenkin mahdoton. Nyt kun elän polysuhteessa, eli ei tarvitse pysyä yksiavioisena, pitää vain olla rehellinen ja neuvotella, niin kaikki sujuu kuin tanssi vain (eli avioliitto on tosi onnellinen, ollut yli vuosikymmenen, ja poikaystävänkin kanssa menee kivasti). 

  Olisi ollut kiva tietää aikaisemmin että tällainen vinksahdus on mahdollinen ja elämän voi suunnitella niin, että hyvin menee kuitenkin -aikaisemmin luulin että on vain kohtaloni, ettei mistään koskaan tule mitään.

Mies alkoi haluta lasta, minä taas en koskaan ole halunnut äidiksi. Olimme yhdessä seitsemän vuotta.

Rakastimme toisiamme, mutta lapsiasiassa ei voi tehdä kompromissia. Eropäätöksen tein minä, ja se oli äärimmäisen raskasta.

Olemme lähes kymmenen vuoden jälkeenkin edelleen ystäviä, ja molemmat ovat saaneet toivomansa elämän.