Syy miksi jätit rakastamasi miehen

Nuoruuden (ja ainoa) rakkauteni joi liikaa ja liian usein, sitten kännissä oli pettänyt. Hän halusi erota (joka oli minulle tosi traumaattista) sillä hetkellä vaikka kuulin yhteisiltä ystäviltämme kuinka kuitenkin rakasti minua ja itki perääni. Taisi edelleen juodakin ihan liikaa sen takia koska ikävöi minua.

Noin 6 v myöhemmin hän eli toisen kanssa jo avoliitossa, mutta juoksi taas minun perässä tunnustaen kaipuutaan, rakkauttaan ja haluten minut ja minun kanssa perheen.

Oli tuolloinkin valmis pettämään silloista avopuolisoaan.

En enää huolinut häntä vaikka rakastin yhä, olin vieläkin liian ylpeä antamaan anteeksi sen että aikoinaan petti ja jätti vuosia kestäneessä suhteessa (haavat oli vielä auki).

Ja lisäksi hänen kykynsä pettää ihan surutta kihlattuaan (vaikkakin nyt minun kanssa) oksetti minua. Vanhat traumat nousi pintaan.

No, vielä vuosikymmenienkin jälkeen kadun etten tarttunut siellä torin laidalla kaupungin yössä tilaisuuteen ottaa hänet takaisin, kun hän tarjosi tilaisuutta minulle kuin tarjottimella. Tyhmä minä!

Tiemme erosivat, hän meni naimisiin sen 2. vaihtoehdon kanssa, minä pakkasin kamani, oli pakko päästä pois, pakenin pääkaupunkiseudulle tekemään työuraa.

Rakastan häntä vieläkin jossain sieluni sopukoissa. Ei se mihinkään häviä.

Aloin lukea av-palstaa ja ymmärtää miesten ajatusmaailma. Tajusin että vaikka itse rakastaisin niin miehet eivät rakasta takaisin.

Kaikki miehet ovat sikoja, ja siat pitää jättää

Rakastuin toiseen.

suhde kaatui kun hän halusi asettua ja vakavoitua suhteemme kanssa,minä halusin nähdä ja kokea maailmaa..ja onneksi niin tein.miehiä tulee ja menee elämässä mutta minulla on vain yksi elämä..kokea se

Jätän väkivallan vuoksi. Se miksen ole jo jättänyt; on mietittävä tarkkaan miten lähden ettei kukaan k..le. Hänestä on ilmennyt tosi pelottavia piirteitä noin vuoden sisään, vaikka olemme olleet jo kauan yhdessä. 

  En vaan pystynyt olemaan uskollinen yhdelle miehelle, ja kun en tietenkään voi rakastettuani pettääkään, niin vaihtoehdot olivat kovin vähissä. (Pettämiseen en uskonut silloin enkä usko nyt, alhaista toimintaa). 

  Tajusin sittemmin, että polyamorisuus tosiaan on orientaatio -ennen luulin vain, että olen jotenkin mahdoton. Nyt kun elän polysuhteessa, eli ei tarvitse pysyä yksiavioisena, pitää vain olla rehellinen ja neuvotella, niin kaikki sujuu kuin tanssi vain (eli avioliitto on tosi onnellinen, ollut yli vuosikymmenen, ja poikaystävänkin kanssa menee kivasti). 

  Olisi ollut kiva tietää aikaisemmin että tällainen vinksahdus on mahdollinen ja elämän voi suunnitella niin, että hyvin menee kuitenkin -aikaisemmin luulin että on vain kohtaloni, ettei mistään koskaan tule mitään.

Mies alkoi haluta lasta, minä taas en koskaan ole halunnut äidiksi. Olimme yhdessä seitsemän vuotta.

Rakastimme toisiamme, mutta lapsiasiassa ei voi tehdä kompromissia. Eropäätöksen tein minä, ja se oli äärimmäisen raskasta.

Olemme lähes kymmenen vuoden jälkeenkin edelleen ystäviä, ja molemmat ovat saaneet toivomansa elämän.

Hän halusi normatiivisen perheen johon tietysti kuuluu lapset, hän oli hyvin lapsirakas. Toosaalta hänen runsas ja usein toistuva humalahakuinen juominen ei luvannut hyvää. Ei minusta olisi ollut katselemaan mitään juoppoa äijää joka asetti viinan ja kavereiden kanssa sauna- ja baari-illat aina minun ja normaalin kahden aikuisen toisiaan rakastavan yhdessäolon edelle. Hän muuttui myös hyvin kylmäksi ja itsekeskeiseksi kun sai viinaa, viina vei miestä kuin litran mittaa. 

Ei minulla ollut reilut parikymppisenä mitään osaamista saada häntä pois tuosta opitusta tavasta enkä olisi sietänyt sitä ryyppäämidtä ja sekoilus ja pettämisen pelkoa enää pitkään, olisin seonnut. Oli pakko lähteä kun siinä sitten kävi niin kuin olin lähes koko suhteemme ajan pelännyt, hän petti minua kännissä. Sydämeni särkyi, ylpeyteni ja omanarvontuntoni on niin voimakas, että en ikinä anna sitä hänelle anteeksi. Hän oli elämäni keskipiste, olin aina halunnut vain hänet, en edes nähnyt muita, siksi hän pääsikin satuttamaan minua niin syvältä ettei vuosikymmenet ole sitä pystyneet paikkaamaan. Vaikka toki nyt ymmärrän että olimme aivan liian nuoria ja tyhmiä/osaamattomia mihinkään suhteeseen silloin ja tiedän että hän katui tekojaan pitkään ja senkin takia joi tosi paljo. Syyllisyys painoi ja ikävä oli pakko turruttaa viinalla.  Tiedän että hänkin rakasti minua. Tiemme erkanivat lopullisesti. Mietin usein vieläkin sitä miten ihanan hellästi hymyillen, päätään kallistaen hän aina katsoi minua.... niin intensiivisesti ja rakastavasti että kukaan ei ole minua katsonut niinkuin hän. Maksaisin mitä vaan jos vielä saisin edes kerran sen saman katseen j.