Lue keskustelun säännöt.
Läheisen hautajaiset ja puoliso
05.10.2020 |
Minulla on parin viikon päästä lähisukulaisen hautajaiset. Sanoin puolisolleni, että minulle on tärkeää että hän olisi tukenani siellä hautajaisissa, vaikka vainaja ei ollut puolisolleni kovin läheinen. Ei aio lähteä, hänen siirrettävissä olevat menot ovat ilmeisesti tärkeimpiä. Olen tästä todella suruissani ja luokkaantunut.. Onko teillä ihan normaalia ettei puoliso välttämäti osallistu hautajaisiin teidän tueksi? Varsinkin tässä tilanteessa, että tilanne on minulle tosi raskas ja tarvitsen puolisoni tueksi.. Ja hän tietää sen kuinka tärkeätä minulle se olisi ollut että hän tulee ja tiesi että satuttaa minua kieltäytymällä...
Kommentit (69)
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää ymmärtää että jotkut ihmiset ahdistuvat hautajaisista todella paljon.
Puoliso voi tukea surussa vaikkei itse hautajaisiin osallistuisikaan.Älä ap nyt miestäsi tämän takia jätä.
Silloin otetaan ahdistuslääkettä koska varmasti hyvin, hyvin, hyvin harvoin sinne hautajaisiin ei kyetä tärkeän ihmisen kyseessä olessa.
Eikä aloittajan puoliso vaikuta siltä. Silloin se puolison ahdistus olisi tuotu aloittajan tietoon ja aloittaja ei olisi täällä AV purkamassa itseään koska aloittaja olisi ymmärtänyt että puoliso ei yksinkertaisesti KYKENE hautajaisiin.
Hieman rivien välistä lukemista ja päättelykykyä, kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista.
Sen verran voin kertoa puolison menoista, että ei liity töihin. Ja tämä meno mikä hänellä olisi on soviteltavissa toiseen päivään ja lupauduin tulla avuksi silloin, kunhan vaan lähtisi minun tueksi hautajaisiin.
Ja kuten aikasemminkin sanoin, puolisoni on käyttäynyt ennenkin niin, että tietää loukkaavansa minua. Tämä asia nyt aikalailla kirkasti minun silmiä. En halua nyt alkaa murehtimaan suhdettani, haluan saada tämän yhden surun ensin läpikäytyä
ap
Tämä huokuu kyllä hyvin tuosta hautajaisasiasta että tukea et saa missää muussakaan asiassa.
Kannattaa oikeasti miettiä suhteen tulevaisuutta.
Jos ei saa tukea surun hetkellä, ei määritelmä parisuhteesta toteudu.
Nimimerkillä saman kokenut. Yksin, vaikka naimisissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista.
Sen verran voin kertoa puolison menoista, että ei liity töihin. Ja tämä meno mikä hänellä olisi on soviteltavissa toiseen päivään ja lupauduin tulla avuksi silloin, kunhan vaan lähtisi minun tueksi hautajaisiin.
Ja kuten aikasemminkin sanoin, puolisoni on käyttäynyt ennenkin niin, että tietää loukkaavansa minua. Tämä asia nyt aikalailla kirkasti minun silmiä. En halua nyt alkaa murehtimaan suhdettani, haluan saada tämän yhden surun ensin läpikäytyä
ap
Tämä huokuu kyllä hyvin tuosta hautajaisasiasta että tukea et saa missää muussakaan asiassa.
Kannattaa oikeasti miettiä suhteen tulevaisuutta.
Jos ei saa tukea surun hetkellä, ei määritelmä parisuhteesta toteudu.
Nimimerkillä saman kokenut. Yksin, vaikka naimisissa.
Tämä on totta.
Jos ei todella saa tukea edes sillä vaikeimmalla hetkellä niin ei varmasti saa tukea koskaan eikä missään asiassa.
Mitä tämä kertoo ihmisestä ja suhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No herran tähden! Tietenkin sukulaisen hautajaisiin mennään aina yhdessä. Varsinkin jos on toisen lähisukulainen. Täysin normaalia tapakulttuuria, yksin meneminen on jotenkin tökeröä ja tyyliin tekeillä olevan eron merkki, ja muutenkin tottakai tullaan mukaan tukemaan puolisoa.
Erikseen sitten koronat ja muut, ja tilanne jossa vainaja on vaikka kollega töistä.
Miten pitkälle tämä mukavuusajattelu oikein menee? Kyllä vaan on asioita, jotka tehdään parina, vaikka menot olisi muuten pitkälle omia.
Ja vetoaminen siihen, että hautajaiset on vähän ikävä tapahtuma, niin siksi ymmärretään, ettei toinen sinne halua... hohhoijjaa, aikuiset ihmiset...
Väännän tämän nyt RAUTALANGASTA:
Se, että aikuiset ihmiset vetoaa siihen, että hautajaiset on ikävä tapahtuma, eivätkä siksi osallistu, on maailman huonoin TEKOsyy. Ja että tällaisia ihmisiä ymmärretään on käsittämätöntä.
Tämä teille, jotka ette ymmärrä lukemaanne.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni oli tavannut isäni kerran, ennen kuin isäni kuoli. Eivät siis tunteneet toisiaan käytännössä ollenkaan. Kuitenkin oli keskustelematta itsestään selvää miehellekin, että hän tulee kanssani hautajaisiin. Enkä olisi kyllä ilman häntä sitä kestänytkään.
Voi teitä onnekkaita. Kaikilla ei ketään tulemassa mukaan hautajaisiin, yksin selvittävä juoruavien ja uteliaiden sukulaisten keskellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuohon ole mitään yksiselitteistä vastausta, vaan riippuu kokonaiskuvasta.
Vaikka puolison menot ovat sinun mielestäsi siirrettävissä, ne voivat olla puolison hyvinvoinnille äärimmäisen tärkeitä. Etenkin tässä koronan kurimuksessa joku ihan "tavallinen" meno voi olla ainoa, mikä auttaa jaksamaan.
Sulla on omituinen vastaus. Puolison tarve johonkin hupiin ei voi olla tärkeämpi tarve kuin aloittajan tarve saada tukihenkilö läheisen hautajaisiin.
Mitä outoa on siinä, että ei yhden näkökulman perusteella halua tuomita? Ensinnäkään ap:n kirjoituksesta ei selviä, mitä nämä puolison menot ovat.
Toisekseen, puolison voinnista ei tiedetä mitään ap:n kertomuksen perusteella. Hänhän voi olla vaikka sairaanhoitaja, joka tekee pitkiä työpäiviä ja pitkiä viikkoja, ja välissä on tuo yksi viikonloppu, kun voisi hoitaa omaa palautumistaan kuntoon, jotta kestää kasassa taas seuraavan oravanpyörän. Palautumaan hautajaisiin?
Tuossa aiemmassa viestissä ei ole kirjoitettu, että puolison ei pitäisi tukea toista. Lähinnä herätelty ajatusta siitä, että toista ei voi tukea, jos ei ensin pidä itsestään huolta. Eikä joka tilanteessa ole järkevää venyä vain toisen mieliksi.
No mutta ihan totta. Kamalan itsekästä vaatia, että joustaisi lepuutusrutiineistaan sen kerran, kun toisen läheinen kerran elämässään kuolee. Kuolee niitä ihmisiä Intiassakin, eli miksi tämä yksi kuolema nyt jotenkin olisi erilainen. Tärkeämpää pitää itsestään huoli kuin lähteä toisen tueksi tälläisiin, jotka oikeasti ovat ihan yleisiä, vaikka toisesta nyt jonkun vuoksi vähän erilaisilta tuntuvatkin.
Mikä on mielestäsi se paikka, jossa toista tuetaan, jos läheisen kuolema ei sellaiseksi kelpaa - vai onko kenties tarkoitus sanoa, että tuetaan toki, mutta vain silloin, kun se sattuu omaan kalenteriin sopimaan?
Kiinnostaisi siis tietää, milloin sinä olisit puolisoa valmis tukemaan = mikä ei ole "jokainen tilanne"?
Silloin, kun omat voimavarat siihen riittävät. Enkä myöskään toivo oman puolisoni tukevan minua yli oman jaksamisensa. Etenkään nyt koronan lisätessä arjen murheet ihan uusiin sfääreihin yhden työttömyyden, toisen ylitöiden, eristäytymisen aiheuttaman yksinäisyyden ja näiden kaikkien yhteensovittamisen aikana.
Ei tällaisiin asioihin ole mitään kaavaa, että tässä ja tässä tilanteessa on tuettava. Jotenkin tässä ketjussa kaikki vaan olettavat, että puolisolta tietenkin on niitä voimavaroja löydyttävä, vaikkei puolison tilanteesta tiedetä yhtään mitään.
Eikä meillä kumpikaan ole jäänyt ilman tukea, vaikka joka tilanne ei menekään juuri siten kuin toinen haluaa. Ymmärrystä ja kompromisseja löytyy keskustelemalla ja tukea voi antaa ilman paikallaoloakin, jos päällekkäisyyksiä on.
Minä en enää mene hautajaisiin, oli ne kenen tahansa. Suren omalla tavallani ja onneksi tämä on ollut ok kaikille niille joiden kanssa asiasta on ennakkoon jutellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuohon ole mitään yksiselitteistä vastausta, vaan riippuu kokonaiskuvasta.
Vaikka puolison menot ovat sinun mielestäsi siirrettävissä, ne voivat olla puolison hyvinvoinnille äärimmäisen tärkeitä. Etenkin tässä koronan kurimuksessa joku ihan "tavallinen" meno voi olla ainoa, mikä auttaa jaksamaan.
Sulla on omituinen vastaus. Puolison tarve johonkin hupiin ei voi olla tärkeämpi tarve kuin aloittajan tarve saada tukihenkilö läheisen hautajaisiin.
Mitä outoa on siinä, että ei yhden näkökulman perusteella halua tuomita? Ensinnäkään ap:n kirjoituksesta ei selviä, mitä nämä puolison menot ovat.
Toisekseen, puolison voinnista ei tiedetä mitään ap:n kertomuksen perusteella. Hänhän voi olla vaikka sairaanhoitaja, joka tekee pitkiä työpäiviä ja pitkiä viikkoja, ja välissä on tuo yksi viikonloppu, kun voisi hoitaa omaa palautumistaan kuntoon, jotta kestää kasassa taas seuraavan oravanpyörän. Palautumaan hautajaisiin?
Tuossa aiemmassa viestissä ei ole kirjoitettu, että puolison ei pitäisi tukea toista. Lähinnä herätelty ajatusta siitä, että toista ei voi tukea, jos ei ensin pidä itsestään huolta. Eikä joka tilanteessa ole järkevää venyä vain toisen mieliksi.
No mutta ihan totta. Kamalan itsekästä vaatia, että joustaisi lepuutusrutiineistaan sen kerran, kun toisen läheinen kerran elämässään kuolee. Kuolee niitä ihmisiä Intiassakin, eli miksi tämä yksi kuolema nyt jotenkin olisi erilainen. Tärkeämpää pitää itsestään huoli kuin lähteä toisen tueksi tälläisiin, jotka oikeasti ovat ihan yleisiä, vaikka toisesta nyt jonkun vuoksi vähän erilaisilta tuntuvatkin.
Mikä on mielestäsi se paikka, jossa toista tuetaan, jos läheisen kuolema ei sellaiseksi kelpaa - vai onko kenties tarkoitus sanoa, että tuetaan toki, mutta vain silloin, kun se sattuu omaan kalenteriin sopimaan?
Kiinnostaisi siis tietää, milloin sinä olisit puolisoa valmis tukemaan = mikä ei ole "jokainen tilanne"?
Silloin, kun omat voimavarat siihen riittävät. Enkä myöskään toivo oman puolisoni tukevan minua yli oman jaksamisensa. Etenkään nyt koronan lisätessä arjen murheet ihan uusiin sfääreihin yhden työttömyyden, toisen ylitöiden, eristäytymisen aiheuttaman yksinäisyyden ja näiden kaikkien yhteensovittamisen aikana.
Ei tällaisiin asioihin ole mitään kaavaa, että tässä ja tässä tilanteessa on tuettava. Jotenkin tässä ketjussa kaikki vaan olettavat, että puolisolta tietenkin on niitä voimavaroja löydyttävä, vaikkei puolison tilanteesta tiedetä yhtään mitään.
Eikä meillä kumpikaan ole jäänyt ilman tukea, vaikka joka tilanne ei menekään juuri siten kuin toinen haluaa. Ymmärrystä ja kompromisseja löytyy keskustelemalla ja tukea voi antaa ilman paikallaoloakin, jos päällekkäisyyksiä on.
Itselleni juuri tämä on puolison määritelmä. Kun toinen tarvitsee tukea niin isossa asiassa kuin läheisen kuolema, jostain niitä voimavaroja on vaan pakko löytää. Ei sellaisen asian edessä ole mitään päällekkäisyyksiä, joissa minua pitäisi ymmärtää, että valitsen ne mieluummin kuin puolison tukena olemisen. Sama koskee kyllä automaattisesti miestäni. En todellakaan voi edes kuvitella, että suruni keskellä joutuisin käymään jonkun ymmärrys- ja kompromissikeskustelun.
Minusta on outoa, että edes vertaat läheisen kuolemaa johonkin "joka tilanteeseen". Kysynkin uudelleen, näetkö siis mitään tilanteita, joissa mielestäsi on aiheen kyselemättä ja keskustelematta asettua tukemaan puolisoa, päällekkäisyyksistäsi huolimatta?
Mutta sen takia kannattaakin ehkä jo jättää, jos tämä on ihan tavallista suhteessanne, eli puolison menot ja tarpeet aina ohittavat sinut ja nyt joudut huomaamaan, että edes niin iso asia kuin läheisen kuolema ei saa miestä ajattelemaan, että sinä olet tuen tarpeessa ja sen ansainnut.