vetoomus äideille ja isille: voisitteko olla lapsillenne kiltimpiä ?

Eilen käytin koiraa iltalenkillä ja yhdessä omakotitalossa äiti huusi lapsilleen niin, että se kuului seinien ja ikkunoiden läpi läheiselle puistolämpäreelle jossa olin koirani kanssa. Mietin että tuokaan äiti ei käyttäytyisi noin, jos siinä ois yksikin ulkopuolinen katsomassa, siis aivan raivopäistä huutoa.  Ja aiemmin tällä viikolla isä haki tarhasta lastaan (oman lapseni ryhmästä), joka oli väsynyt ja siksi kiukkuinen, itki ja huusi. Ja mitä teki isä? Ei edes yrittänyt auttaa lasta rauhoittumaan, vaan sanoi vaan että illalla et pääse joulujuhlaan jos olet tuollainen. Siitähän sen lapsen maailma romahti lopullisesti. En tajua miksi pitää vielä pahentaa sitä lapsen oloa, vaikka jokainen aikuinen tajuaa ettei tuollainen pieni taapero osaa enempää. Eikö riitä että se lapsi on jo aivan sekaisin itsensä kanssa, ei saa itseään kasaan ja sitten isä vielä ns. lyö lyötyä?  

Joten olen ap:n kanssa samaa mieltä (olen äiti myös). Vaaditaan vanhemmat itseltämme samaa mitä vaadimme lapsiltamme. Mielellään vielä enemmänkin. Kukaan ei katsoisi kiroilevaa ja riehuvaa, pienempiään pompottavaa ja tahallisen ilkeää lasta, ei olla mekään sellaisia lapsiamme kohtaan.

Minä lupaan käsi sydämellä että en huuda lapselleni! Tosin ehkä sitten uhmaiän koittaessa saattaa pari lipsumista tulla :(

Minun tytön luokalla on lapsi jonka vanhemmat eivät koskaan joudu kieltämään lasta mistään, ja lapsi on nk.täydellinen lapsi heidän silmissään ja aivan ihana ja herttainen (kuulema) mutta kaikki muut lapset luokalla inhoavat tyttöä.

Miksikö? Koska tyttö ei sopeudu porukkaan eikä noudata "pelisääntöjä" kirjaimellisesti.Tytön vanhemmat uskottelevat että vielä ei ole aika kaveerata poikien kanssa, joten tyttö on ylimielinen poikia kohtaan ja muljauttelee silmiään, ei mene poikien synttäreille ja tämä on tulosta siitä, kun äiti kauhistelee tätä lasten ylikehittymistä liian nuorena. Eli tytöt eivät voi olla poikien kavereita, sitähän se opettaa, että pojat tulee kuvioihin sitten kun niitä voi deittailla. Mielestäni on paljon terveempää opettaa kaikenlaisten ihmisten kunnioitusta ja synttärikutsun saatuaan ei tosiaankaan naureta päin kutsujan naamaa tai näytetä voitonriemuisesti kutsua ja hihkuta "en tosiaan mee".

Lapseni luokan pojat ovat jo tehneet selväksi että tuon tytön kanssa ei olla, koska tyttö suhtautuu poikiin niin inhottavasti.

Tytön äiti myös puhuu pahaa toisista tytöistä lasten vanhemmille, soittelee ja juoruaa ristiin ja sitten raportoi kaikki taas eteenpäin. Olen tuntenut sen naisen vuoden verran ja voin sanoa että säälittää sen tytär, on TÄYSIN äitinsä pauloissa ja äiti vetelee naruista. Lapsi saa KAIKEN mitä haluaa, ja kun kaveri saa jotain niin se sama asia kaivetaan kivenkin kolosta omalle lapselle. Olen itsekin saanut häneltä viestejä missä hän haukkuu lapseni luokkakavereita (siis vitosluokkalaisia) mutta en noteeraa niitä viestejä, koska yhden kerran olen kommentoinut jotain osaa ottaen niin oli raportoinut eteenpäin että "hänkin oli sitä mieltä!".

En tarkoita että lapselle tarvitsee olla ilkeä, mutta aika paljon pahempaa tuhoa saa aikaan kun lapsen nostaa jalustalle ja suhtautuu häneen kuin Jeesus-lapseen. Meidän tulee kasvattaa lapset yhteiskuntakelpoisiksi ja sopeutuviksi, emmekä voi ottaa roolia missä ÄITI HOITAA ja ISI PUOLUSTAA, heidän on pärjättävä yksin. On järkyttävää katsoa miten tuota tyttöä syrjitään koulussa, kukaan ei halua leikkiä lapsen kanssa joka ei kykene yhteistyöhön ja joka kielii eteenpäin jos häviää polttopallossa. Tytöllä on tapa että hän "varaa" kaverin iltapäiväksi ja sitten oman mielen mukaan päättää jaksaako olla vai ei, ja jos kaveri ei pysy varattuna vaan menee muualla, äiti laittaa viestejä lasten vanhemmille ja antaa esim. porttikieltoja heille viikoksi.

Tekee oikeasti lähes pahaa sen lapsen puolesta, on aika vaikea enää vitosluokalta ponnistaa kavereiden keskuuteen kun ensimmäiset kouluvuodet on käyty koulua "äidin kanssa". :( Minusta luokan lapset ovat kuitenkin ottaneet aika hyvin tilanteen haltuun, ja tyttöä kutsutaan silti yhteisiin juttuihin ja hänellä kuitenkin on kavereita, mutta ainakin oma lapsi on sanonut että koulussa on kivempaa kun tämä tyttö on poissa, koko ryhmän dynamiikkahan muuttuu kun ei ole sitä yhtä joka ei suostu kompromisseihin. Esim. nyt oli juuri synttärit yhdellä pojalla joka kutsui koko luokan, niin tyttö ilmoitti että hän ei TODELLAKAAN mene poikien kotiin vielä.. tuntui että siinä puhui äiti eikä tyttö. :(

Tottakai joskus suuttuu mutta asiat voi ilmaista eri tavoin, ei tarvitse haukkua, nimitellä tai karjua kun lapset siitä oppivat käytösmallia. Jos kodin yleinen ilmapiiri on myönteinen, vanhemmat hymyilevät joskus lapsillensa kun tulevat huoneeseen ja välttävät sellaista "menetkö nyt hittoon siitä"-asennetta niin uskon että kasvaisi terveempiä ihmisiä.

[quote author="Vierailija" time="20.12.2013 klo 11:55"]

Eilen käytin koiraa iltalenkillä ja yhdessä omakotitalossa äiti huusi lapsilleen niin, että se kuului seinien ja ikkunoiden läpi läheiselle puistolämpäreelle jossa olin koirani kanssa. Mietin että tuokaan äiti ei käyttäytyisi noin, jos siinä ois yksikin ulkopuolinen katsomassa, siis aivan raivopäistä huutoa.  Ja aiemmin tällä viikolla isä haki tarhasta lastaan (oman lapseni ryhmästä), joka oli väsynyt ja siksi kiukkuinen, itki ja huusi. Ja mitä teki isä? Ei edes yrittänyt auttaa lasta rauhoittumaan, vaan sanoi vaan että illalla et pääse joulujuhlaan jos olet tuollainen. Siitähän sen lapsen maailma romahti lopullisesti. En tajua miksi pitää vielä pahentaa sitä lapsen oloa, vaikka jokainen aikuinen tajuaa ettei tuollainen pieni taapero osaa enempää. Eikö riitä että se lapsi on jo aivan sekaisin itsensä kanssa, ei saa itseään kasaan ja sitten isä vielä ns. lyö lyötyä?  

Joten olen ap:n kanssa samaa mieltä (olen äiti myös). Vaaditaan vanhemmat itseltämme samaa mitä vaadimme lapsiltamme. Mielellään vielä enemmänkin. Kukaan ei katsoisi kiroilevaa ja riehuvaa, pienempiään pompottavaa ja tahallisen ilkeää lasta, ei olla mekään sellaisia lapsiamme kohtaan.

[/quote]

Meidän seinän takana rääkyy joka päivä vuoden ikäinen lapsi parikin tuntia putkeen. Aamulla, yöllä, päivällä. Taukoja vissiin uniaikana. Ilmeisesti siellä on tyyli että lasta ei rauhoiteta kun hän itkee hysteerisenä, vaan lapsi jätetään rauhoittamaan itse itsensä. Kävelyiässä oleva taapero ei tosiaan itke sydäntä särkevää parkua hysteerisessä tilassa niin paljoa, joten turha tulla jankkaamaan että se on normaalia. Ei ole. Rauhoittakaa ne lapsenne, jos ette kykene siihen niin hakekaa apua, lapsella on PAHA OLLA kun se parkuu puolet vuorokaudesta. Välillä kuuluu kahden tunnin parkukonsertin jälkeen äkäistä jalkojen töminää ja oven paiskaus ja itku loppuu kuin seinään. En edes halua miettiä mikä se rauhoitustekniikka on kun lapsi tunnutaan rauhoittavan vain kerran viikossa. Kyllä, meidän seinät on pahvia. <3

vetoomus, kieltäkää joskus niitä lapsia.

Ei ole kiva että hieno ja kallis nukketeatteri esitys menee kaikilta pilalle parin häirikön takia. Lapsia voi kieltää ja komentaa olematta ilkeä.

Eilen jäin hissin ovien väliin kun pikku-Justiina ei halunnut tulla hissistä eikä sen vanhemmat halunneet pakottaa. Pentu mökötti (2v) ja äiti ihasteli kun on niin SÖPÖ UHMAKAS PIKKU NEITI! Voi vittu oli ihanan uhmakas, teki mieli sanoa sille äidille että tuossa ei ole mitään söpöä kun hissin oviaukko tukitaan vain siksi että vanhemmat eivät älyä opettaa lapselle toisten ihmisten huomoimista. Yritin siis mennä hissiin mutta tämä lapsi ei suostunut väistämään ja äidistä se oli niin söpöä. Voi saatana.

Kyllä tämän päivän ongelmat johtuvat siitä, että vanhemmat ovat liian tossukoita. Lapset saavat mitä haluavat ja sanelevat, mitä tehdään. Tietenkään lapsille ei oletusarvoisesti huudeta, mutta napakka linja pitää olla, johdonmukaiset säännöt joista pidetään kiinni, se luo turvallisuutta. 

Minä jo eilen kyselinkin vinkkejä miten voisin säilyttää auktoriteettini, hoitaa tilanteet huutamatta, mutta kukaan ei vastannut!

Ilmeisesti kaikilla av-mammoilla on kiire arvostella muita, spekuloida Julian kuolemaa ja muita raflaavia aloituksia, mutta kun joku kysyy neuvoja, niin ei kiinnosta...

Eli jos sinäkin, ilmeisesti hyvä kasvattaja, voisit vastatata niin olisin kiitollinen. 

Voih, mä olen kyllä karjunut lapsilleni "rumastikin" (tai no kovaa) ja ihan yleisillä paikoilla. Kauhistelkaa ja ottakaa koppi kirkkaasta kruunusta. Olen myös nähnt hyvin monenlaisia lapsia, temperamentiltaan rauhattomia ja rauhallisia ja kaikkea siltä väliltä. Kun korotan ääntäni, lapset uskovat, että olen tosissani - ja esim. poikani saattaa olla niin omissa maailmoissaan, ettei edes kuule tavallista puhetta. Lisäksi tyttärelläni oli poikkeuksellisen voimakas uhma. Siinä sitten rakastetaan ja halataan...valitettavasti on vaan niin, että toiset lapset ovat kovapäisempiä kuin toiset. 

Meillä kuitenkin halitaan ja pussaillaan paljon, otetaan syliin ja tehdään lasten kanssa asioita. Ei ne siitä ajoittaisesta karjumisesta pilalle ole menneet, muistavat vaan, että ketkä perheessä määrää. 

Mitään väkivaltaa ei hyväksytä lapsilta eikä aikuisilta - mutta joskus esim. uhmaikäinen rauhoittuu ihan oikeasti parhaiten itsekseen. Saa vettä vaan myllyyn, jos mennään kesken kohtauksen halimaan. 

Meidän lapset muuten toimivat ryhmässä hyvin, löytävät kavereita helposti eivätkä esitä asioitaan huutamalla. Lisäksi ovat empaattisia ja toiset huomioonottavia. Ehkä ovat oppineet, että maailma ei pyöri heidän ympärillään, vaan on olemassa muitakin ihmisiä. 

[quote author="Vierailija" time="20.12.2013 klo 12:34"]

Voih, mä olen kyllä karjunut lapsilleni "rumastikin" (tai no kovaa) ja ihan yleisillä paikoilla. Kauhistelkaa ja ottakaa koppi kirkkaasta kruunusta. Olen myös nähnt hyvin monenlaisia lapsia, temperamentiltaan rauhattomia ja rauhallisia ja kaikkea siltä väliltä. Kun korotan ääntäni, lapset uskovat, että olen tosissani - ja esim. poikani saattaa olla niin omissa maailmoissaan, ettei edes kuule tavallista puhetta. Lisäksi tyttärelläni oli poikkeuksellisen voimakas uhma. Siinä sitten rakastetaan ja halataan...valitettavasti on vaan niin, että toiset lapset ovat kovapäisempiä kuin toiset. 

Meillä kuitenkin halitaan ja pussaillaan paljon, otetaan syliin ja tehdään lasten kanssa asioita. Ei ne siitä ajoittaisesta karjumisesta pilalle ole menneet, muistavat vaan, että ketkä perheessä määrää. 

Mitään väkivaltaa ei hyväksytä lapsilta eikä aikuisilta - mutta joskus esim. uhmaikäinen rauhoittuu ihan oikeasti parhaiten itsekseen. Saa vettä vaan myllyyn, jos mennään kesken kohtauksen halimaan. 

Meidän lapset muuten toimivat ryhmässä hyvin, löytävät kavereita helposti eivätkä esitä asioitaan huutamalla. Lisäksi ovat empaattisia ja toiset huomioonottavia. Ehkä ovat oppineet, että maailma ei pyöri heidän ympärillään, vaan on olemassa muitakin ihmisiä. 

[/quote]

Ymmärrätkö, että lapsia voi komentaa ja kieltää karjumatta ja puhumatta rumasti. Jos ei karju ja kiroile ja huuda lapsilleen paskaa ja saatanaa, se ei tarkoita että antaa kaiken periksi ja halailee, kun pitäisi komentaa. Kirjoituksestasi päätellen en kyllä usko, että käsität tätä asiaa. 

Nämä ketjut ovat mielenkiintoisia. Niissä käsitellään sitä tabua, että kaikki vanhemmat eivät tosiaankaan ole kypsiä siihen valtaan, joka heillä lapseen on. Lapsia kohdellaan rumasti, koska aikuinen voi sen tehdä. Lapsi on psyykkisesti ja fyyisesti avuton mitätöimisen, naureskelun, haukkumisen ja alistamisen edessä.  Joskus se on ollut sallittua "kasvatusta" , niin aikoina kun ihmisellä ylipäänsä ei ollut kovin kummoista ihmisarvoa. Nykyään tiedetään kuinka tuhoisaa lapselle on se, että häneen istutetaan tunne omasta huonommuudesta.

Nämä ketjut menevät aina samalla lailla. Ensin puhutaan lapsen arvostamisesta ja vanhempien ilkeydestä. Ei mene aikaakaan, kun joku haluaa tahallisesti sekoittaa jämäkkyyden ja kasvatuksen siihen, että vanhempi purkaa siihen avuttomaan kohteeseen kaiken sen, mitä ei uskalla purkaa vertaisiinsa, toisiin aikuisiin. Nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Se, että on ilkeä lapselleen, on valinta. Ilkeinkään vanhempi harvemmin on ilkeä omalle pomolleen.

On jo korkea aika että vanhemmat, varsinkin äidit, ottavat vastuun siitä miten lapsiaan kohtelevat. Varsinkin naisten vastuunotto on usein sellaista mutta kun - vastuunottoa. Kohtelisin paremmin mutta kun... En huutaisi, mutta kun... ja näin edelleen. Aivan kuin se lapsi päättäisi miten äiti elää, käyttäytyy ja on, eikä äiti. Äitiyden taakse on niin helppo mennä piiloon itseään, että kaikki eivät malta vastustaa kiusausta. 

Olen samaa mieltä 13:n kanssa. Mietinkin ketjua lukiessani, että kun joku vain toivoo, että lapsille ei kiroiltaisi ja huudettaisi niin, että kitarisat vilkkuu, seuraavat kirjoittavat kauhukokemuksiaan lapsista, jotka saavat aina tahtonsa periksi. Ettekö ihan todella näe näiden vaihtoehtojen välillä mitään, yhtään mitään? Lasta voi opastaa rauhallisestikin, mutta en itse näe hirveän vahingollisena ajoittaista huutamista (inhimillisiä olentoja kun ollaan), mutta joillain se huuto ja uhkailu tuntuvat olevan liki ainoa kasvatuskeino. Mitä luulette lapsenne oppivan, jos he tottelevat pelosta tai siksi, ettei taas tarvisi kuluttaa jäähypenkkiä, empatiaako? Jos itse olet superjohdonmukainen ja vaadit lapselta samaa käytöstä siitä riippumatta onko lapsi esim. umpiväsynyt tai jostain surullinen, ei hän ainakaan mallioppimisen avulla opi sitä, että toisen ihmisen tunteet ovat tärkeitä. Toki jos antaa liikaa siimaa, lapsessa voi jonkinlainen vallanhalu ottaa liikaa valtaa, mutta kuten 13 kirjoitti, se vallanhalu taitaa olla enemmänkin monen vanhemman ongelma...

Koulutusnopalla on useita sivuja. Huutokiroilu ja uhkailu on yksi, siinä melskataan ja hallitaan pelolla, pilkalla ja välinpitämättömyydellä. Jatkuva kehu ja lapsen toiveiden kysyminen ja täyttäminen on toinen, siinä kuvitellaan että lapsi itse tietää, mikä on oikein ja hyvä, se ruokkii itsekkyyttä. Asiallisen napakka linja jossa on perustellut säännöt ja ja rajat, joista pidetään kiinni ja joustetaan kun on järkevää, se antaa turvallisen olon ja kasvattaa realistiseen käsitykseen omasta itsestä.

Ap:n sanan "kiltteys" korvaisin mieluummin "ystävällisyydellä" tai "asiallisuudella", sillä "kiltteys" tarkoittaa usein myös periksiantavuutta ja sitä, että on lälly kkä.

Minua ihmetyttää ääripäät: jos et puhu lapselle kauniisti: huudat.

Jos taas et pidä kovaa kuria niin puuttuu säännöt tai ollaan vapaakasvattajia.

Minä kuulun niihin jotka ääntään korottaa mutta äitinä jolla on monta lasta niin olisi paljon huudettavaa jos puhuisin aina huutaen. Eli osaan kuiskatakin! Sitäpä ei naapurit huomaakaan..  ;)

Mutta itse olen ajatellut pienenä likkana että on ok että ensin tulee käskyjä ja ohjeita, jotka sitten toistuessaan saa korottaa ja sitten rangaistus. Heti ja napakka. Ja illalla jää lapsi kotiin eikä pääse pitämään hauskaa muun perheen kanssa jos määrätään kotiarestiin. Ai miksi? No koska lapsi on saanut rangaistuksen. Toki reilua on ensin uhata tällä menettämisellä, ettei nyt suoraan tule yllätyksenä että lapsi e saa sitä/tota.

Meillä on monta lasta joita opetetaan yksilöllisesti. Osa osaa jo asioita ja heiltä vaaditaan samaan tahtiin vastuuta ja velvollisuuksia mitä saavat joustoa kasvaessaan. Minusta kokonaisuutta ulkopuolisena voisi ajatella miten sekavaa tämä kaikki on mutta meillä on jälleen 3 alle kouluikäistä ja aikaisemmat 3 koululaista on kasvaneet jo isommiksi (joten heitä en edes tässä huutamistorumiskeskustelussa noteeraa -enää).

En vertaa lapsiani toisiinsa, ainakaan niin että meidän 3- vuotiaan vaikka tulisi osata käyttäytyä kuten esikoinen toimii. Meillä kaksi vanhinta käyttäytyy jo melko hyvin ja pienet kasvaa. Eikä aikuisetkaan ole valmiita paketteja: minusta elämässä ihaninta on kun osaa nähdä virheet opettavina asioina.

Varmaan suurimmassa lokeroimisvaarassa olevat (siis jotka alkaa moralisoimaan muita) on niitä joiden lapset on jo melko isoja. Ei siis vielä aikuisia välttämättä mutta se oma muutaman vuoden takainen häslinki kotona on unohtunut. Myös omat ja lapsen(lapsien) luonteet korostuu näissä keskusteluissa. Myös se onko lapsi rauhallinen esikoistyttö joka kiltisti harjaa mekko päällään mollamaijan tukkaa..