Kumman näistä opettajista haluaisit teini-ikäiselle lapsellesi?Miksi?

Ykkösen, koska perusopetuksessa on tietyt opetussuunnitelmaan kirjatut asiat, jotka on opiskeltava. Tuon kakkosen oppilailla on todennäköisesti aika huono pohja jatkaa eteenpäin, jos todella edetään oppilaiden tahtiin. Se kun voi tarkoittaa sitäkin, että ei edetä lainkaan.

Ope 1, kakkonen ihan järjetön

Kakkonen on kaunis ajatus, mutta tuskin toimisi käytännössä. Toimisi vain, jos luokka olisi 2-5 oppilaan kokoinen.

Mä ottaisin noiden yhdistelmän, joka kertoo tavoitteet ja sitten etenee niihin tilanteiden mukaan ja arviointimenetelmiä oppilaiden tarpeiden mukaan soveltaen. Ja joka arvioisi oppilaita oppimista oitteiden tasokuvausta vasten, eikä toisiaan vasten.

1, jos noista pitää valita. Tietyt asiat on vaan opittava ja pelkällä keskustelulla se ei toimi. Toisakseen oikeudenmukainen arviointi vaati, että oppimista arvioidaan jotenkin (kokeet, esseet, ryhmätyöt, tehtävät). Aktiivinen ei ole sama asia kun taitava.

Toivoisin kuitenkin opettajalt tiettyä tilannetajua eli tunti suunnitelmasta voidaan poiketa ja syventää jotain asiaa, jos siitä nousee keskustelua tai oppilaat ilmaisee muuten kiinnostusta.

Ope 1, koska lapsi (ja minä) voimme arvioida arvosanan etukäteen ja olemme muutenkin perillä, miten koulussa menee. Itse tosin toivoisin, että tuntiaktiivisuus vaikuttaa vain positiivisesti, ettei se kaikkein ujoin saa aina huonompaa arvosanaa.

open 2, koska ne tavoitteet on kirjattu jo ylös ja laki velvoittaa opettajaa arvioimaan niihin nähden (mitä kylläkin rikotaan jatkuvasti). Itse pidän keskustelevasta tyylistä enemmän ja siitä, että oppikirja ei ole opetussuunnitelma, koska se ei ole, vaikka moni opettaja sitä sellaisena käyttääkin. Kummankaan opettajan arviointikäyttäytyminen ei ole oikein lain mukaista.

Riippuu ihan kurssista. Joku et voisi hyvinkin mennä tavalla 2, sen sijaan toivoisin, että esimerkiksi kieliä ei opetettais muulla kuin tavalla 1.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 23:21"]

open 2, koska ne tavoitteet on kirjattu jo ylös ja laki velvoittaa opettajaa arvioimaan niihin nähden (mitä kylläkin rikotaan jatkuvasti). Itse pidän keskustelevasta tyylistä enemmän ja siitä, että oppikirja ei ole opetussuunnitelma, koska se ei ole, vaikka moni opettaja sitä sellaisena käyttääkin. Kummankaan opettajan arviointikäyttäytyminen ei ole oikein lain mukaista.

[/quote]

Mutta kun kakkonen etenee oppilaiden tahdin mukaisesti, niin suuri osa opetettavasta aineksesta jää todennäköisesti opettamatta. Voi ope tietty arvioida senkin osaamisen, mutta jos siitä ei ole keskusteltu, niin mitä ihmettä opettaja arvioi - oppilaan omatoimista työskentelyä?

ykkönen tietysti

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 22:50"]

Ope 1

Kurssin alussa kerrotaan arviointiperusteet. Kokeita on säännöllisesti, lisäksi muita arvioitavia töitä, ryhmätöitä yms. Numero tulee näiden töiden ja kokeiden keskiarvon mukaan, tuntiaktiivisuudella pystyy nostamaan tai laskemaan rajatapauksia.

Ope 2

Edetään tilanteiden mukaan ja opetus koostuu keskusteluista. Kurssissa on yksi koe, aina ei sitäkään vaan sen voi korvata jollakin tunnilla tehdyllä työllä,tai läksynkuulustelulla. Kurssissa edetään oppilaidwn tahtiin eikä oteta stressiä kirjan läpi kahlaamisesta.

Kumman valitset ja miksi?

[/quote]

Riippuu opettajasta ja ryhmästä. Toivoisin (nyt vielä tulevalle) teinille mahdollisimman paljon mahdolisuuksia kokea tuota kakkostyyppiä, mutta tiedostan kyllä, että yläkoulusssa ja lukiossa sille otollisia tilanteita on aika vähän. Eniten toivoisin siis opettajia, joilla on ammattitaitoa ja pelisilmää ottaa tuo kakkosmetodi käyttöön aina, kun mahdollista. :)

Omissa yliopisto-opinnoissa tuo opettajatyyppi 2 on ylivoimaisesti parempi, mutta meillä seminaarimuotoisen opetuksen taustalla on kuitenkin aina se, että a) kaikki ovat ryhmässä vapaaehtoisesti, b) kaikilla on tietty lähtötaso ja c) opettaja hallitsee aiheensa. Keskustelut myös perustuvat valmiin taustatietojen lisäksi etukäteen annettuihin artikkeleihin, joiden lukeminen on välillä vapaaehtoista jä valillä pakollista. Vastaava malli toimi hyvin myös lukiossa vapaaehtoisilla kursseilla, joilla oli lähinnä ihmisiä, joita kiinnosti olla siellä ja peruskoulussa, jossa mun ikäluokalle tehtiin puolivahingossa tasoryhmät. Kakkostyypin hyvä puoli on myös se, että sillä voi saada tyyppejä, joiden motivaatio on alhaalla, oikeasti kiinnostumaan aiheesta.

Kakkostyypin etuja ovat siis se, että jos siihen sitoutuu ja opettaja on hommansa tasalla, se tuottaa parempia, motivoivampia, laaja-alaisempia ja pitkäkestoisempia oppimistuloksia kuin tuo ykköstapa ja se, että sillä voi saada motivoitua ihmisiä, joilla ei ole valmista motivaatiota hoitaa hommiaan kotiin. Miinuspuoli on se, että with great powers comes great responsibility. Jos opiskelijaa ei valmiiksi kiinnosta tai sitä ei saa kiinnostumaan ja/tai opettaja on pedagogisesti tai sisältöosaamisen puolesta kehno, tosta kakkosesta ei jää käteen mitään. Ykköstyypin keppikyttääminen toimii siinä mielessä, että kaikille oppivat varmasti ainakin vähän jotain. Kakkostyylin toimivuusasteikko on loistavasta epic failiin, ykkösen ihan kivasta aika huonoon.

[quote author="melba" time="14.12.2013 klo 23:37"]

Riippuu ihan kurssista. Joku et voisi hyvinkin mennä tavalla 2, sen sijaan toivoisin, että esimerkiksi kieliä ei opetettais muulla kuin tavalla 1.

[/quote]

Oho, aika yllättävää! Mun ymmärtääkseni nimenomaan kielissä keskusteluun perustuva kielikylpymeininki hyödyttää oppilaita eniten ja tuottaa käyttökelpoisimpia oppimistuloksia.

Omalle ei-listallani tuolle kakkostyypille ovat lähinnä matematiikka, fysiikka ja jotkut osat biologiaa eli aineet, joissa on aika paljon suoraviivaista, teoreettista tavaraa, joka opitaan mekaanisella toistolla ja jossa ei ole tilaa keskustelulle.

Toki kielioppisäännöt ovat tavallaa sama juttu, mutta niitä kuitenkin pitäisi osata toistaa ja soveltaa nimenomaan puheessa. Oma kouluoppini kielissä perustui tuohon ykköstyyppiin ja sen seurauksena osaan kyllä edelleen taivuttaa epäsäännöllisiä verbejä ja jakaa sanoja sanaluokkiin, mutta en pysty hoitamaan perusasioitani tai käymään kevyttä jutustelua ko. kielellä. Jos kielen osaaminen on puuttellista, musta on parempi, että sitä osaa käyttää, vaikka käyttääkin vähän väärin, kuin että hallitsee hienosti yksittäisiä kielioppirakenteita, mutta on käytännössä ihan ummikko.

Joo, ihan oikeita juttuja juttelet tuosta kielten oppimisesta. Se mikä tuossa kakkosessa lähinnä kielijutussa särähti korvaan oli se, että ei oteta stressiä kirjan kahlaamisesta läpi. Pelkäisin, että kurssista jäisi osa suorittamatta tuolla ja kielten lukeminen yksin lapselle on aika raskasta. Jo tällä hetkellä tilanne on se, että esimerkiksi yläkoulusta lukioon siirryttäessä on monilla melkoinen hyppy monessa oppiaineessa (lähinnä kai kielet ja matikka) ja siksi toivoisin, että yläkoulussa tulisi käytyä ne opetussuunnitelman sisällöt läpi tärkeissä kertyvissä aineissa (mikä ei tietty kyllä ole synonyymi kirjan läpi käymiselle, mutta jotenkin tuo, että edetään oppilaiden tahtiin paljastaa sen, että koko opetussuunnitelmaa ei välttämättä ole edes tarkoitus käydä läpi).

Niin ja mainitaan tähän vielä nyt se, että kun itsellä on teini-ikäinen poika, jonka koulunkäyntiä seuraan, niin kyllä ne kokeet vaan ryhdistää hänen opiskeluaan. Jos pelkästään juttelemalla mentäisiin, niin voi olla, että tunnolliset tytöt saisivat siitä enemmän irti, mutta kyllä mun pojalle tekee hyvää sanikset, kokeet ja muut sellaiset selkeät testit, jotka pakottavat lukemaan enemmän kotonakin ja rytmittävät opiskelua.

[quote author="melba" time="15.12.2013 klo 01:55"]

Niin ja mainitaan tähän vielä nyt se, että kun itsellä on teini-ikäinen poika, jonka koulunkäyntiä seuraan, niin kyllä ne kokeet vaan ryhdistää hänen opiskeluaan. Jos pelkästään juttelemalla mentäisiin, niin voi olla, että tunnolliset tytöt saisivat siitä enemmän irti, mutta kyllä mun pojalle tekee hyvää sanikset, kokeet ja muut sellaiset selkeät testit, jotka pakottavat lukemaan enemmän kotonakin ja rytmittävät opiskelua.

[/quote]

Jännä, mennään taas ihan ristiin samoista lähtökohdista. :)

Oma kokemukseni sekä opettaessa että oppilaana ollessa on ollut taas nimenomaan se, että keskustelevammalla tyylillä saa aktivoitua paremmin ne, jotka eivät yleensä osallistu opetukseen. Opiskelijoita voi haastaa ja testata silloinkin, kun pistarit, välikokeet ja kirjalliset työt eivät ole se ensijainen väline siihen. Keskustelu on musta pääsääntöisesti parempi työkalu sekä osaamisen karoittamiseen että sen syventämiseen. Tämä koskee sekä niitä, jotka eivät osaa sekä niitä, jotka osaavat hyvin. En ole myöskään ihan vakuuttunut siitä, että keskustelupainotteinen opetus sopisi parhaiten tunnollisimmille oppilaille, koska silloin, kun opetustilanne perustuu keskusteluun, vahvoilla ovat yleensä ne, joita kiinnostaa itse asia. Se, että opetukseen sisältyy vähemmän tilanteita, joista saa suoraan arvosanan, voi jopa heikentää niiden motivaatiota, joiden tärkein motiivi opinnoille on tunnollisuus tai suorittaminen.

Tosin meillä on selvästi kyllä myös näkemysero siitä, mitä nuo opetustyylit tarkoittavat.

Musta se, että opetus perustuu keskusteluun tai se, että opetus perustuu kokeisiin ja väliarvioihin ei vielä kerro mitään siitä, onko oppilailla esimerkiksi kotihommia vai ei. Se ei myöskään kerro sitä, onko koulussa tilanteita, joihin pitää valmistautua vai ei. Keskusteleva opetus ei kuitenkaan ole mikään vauva.fi tai kummitädin kahvipöytä, jossa opettajaa tulee paikalle tuntiin valmistautumatta vain vähän jututtamaan oppiaita ja tunnilla voi laukoa ihan mitä vaan ja jatkaa siihen palaamatta tai jutella mukavasti niitänäitä. ;)

Ongelmiakin toki on, järkevän toimintatavan keksiminen ujojen oppilaiden kohdalla esimerkiksi, ja sitten just tuo mainitsemasi, että selkeät testitilanteet rytmittävät opiskelua. Toisaalta on myös asian kääntöpuoli eli se, että testien rytmittämä opetus tarkoittaa usein sitä, että vain testeihin opiskellaan. Jos esimerkiksi ranskan kielen opetus perustuu siihen, että kahdesti viikossa on 75 minuutin oppitunti, jolla opettaja puhuu ja tekee ja oppilaat ovat ja kuuntelevat ja kahden viikon välein on sanakoe tmv, jossa kysytään opitut asiat, homma menee helposti siihen, että 12 päivää räplätään puhelinta, kaksi päivää tankataan sanoja ja kielen tuottamista harjoitellaan vain sanojen listaamisena paperille. Jos opetustilanne on keskustelupohjainen, myös tunneilla on pakko tuottaa kieltä ja skarpata enemmän. Ylipäätään näen keskusteluun perustuvan opetuksen pointtina nimenomaan sen, että painopiste pyritään tietoisesti saamaan mahdollisimman irti siitä, että istutaan yksin lukemassa.

Etenemisongelmat taas ovat käytännössä läsnä myös ykkösmallin opetuksessa. Ei ole olemassa ei-oppilaan tahtista etenemistä. Asioista toisiin siirrytään tietyllä nopeudella ja isoin ero on siinä, osataanko edellinen asia seuraavaan siirryttäessä vai ei. Jos hommat eivät mene jengille perille, opetuksessa eteenpäin siirtyminen ei muuta sitä, että sitä edellistäkään asiaa ei tunneta.

Siinä, miten valmiita oppilaat ovat kertyvissä aineissa seuraavan tason opintoihin ei musta ole ensisijaisesti kyse siitä, onko joku asia tehty muodollisesti alusta loppuun vai ei, vaan siitä, onko se tehty hyvin vai ei. Jos opetussuunnitelma on käyty kokonaisuudessaan läpi, mutta ns. juosten kusten, valmiudet puuttuvat joka tapauksessa. Molemmissa on haasteensa, mutta pidän sekä parempana että helpompana opetuksen suunnittelun kannalta sitä, että oppilaat osaavat edes jotain kunnolla. Puutteiden paikkailuun joutuu käyttämään aikaa joka tapauksessa riippumatta siitä, onko kyse siitä, että osataan kaikkea hätäsesti vähäsen vai siitä, että jotkut asiat hallitaan hyvin ja toisia ei ollenkaan.

Sillä, että edetään oppilaiden tahdissa tarkoitetaan musta lähinnä sitä, että valintatilanteessa opetus rytmitetään aina niin, että vaihtoehtojen ollessa a) opetetaan se, minkä ryhmä ehtii oppia ja b) käydään koko alue kursorisesti läpi, valitaan aina a). Mä en ole koulutukseltani tai varsinaiselta ammatiltani opettaja, eli en ole ollut yksin pitkäjänteisesti vastuussa jonkun ryhmän etenemisestä, mutta mun rajallisella kokemuksella vaihtoehto a) on opettajalle helpompi, etenkin kertautuvissa aineissa, joissa ne edelliset jutut on vaan pakko osata, jotta voi hallita seuraavan. Jos perusta on heikko, pitää jatkuvasti venkslata ees taas. Lisäksi tuosta tulee helposti kierre, jossa asiat opetellaan ulkoa lukien eikä ymmärtäen, joka tekee taas sen seuraavan tason opettamisesta hirveän vaikeaa. Jos taas mietin itseäni oppijana, suosin myös vaihtoehtoa a), aika samoista syistä. Selkeitä puutteita on helpompi kehittää kuin yleistä heikkoutta ja se, että halitsee edes jotain kunnolla rakentaa itseluottamusta. Peruskoulussa ja lukiossa, etenkin ylioppilaskirjoituksissa, tuo toimii musta hyvin myös suorituskeskeisesti ajatellen. Jos osa-alueille ei ole määritelty erillistä pisteminimiä, kokeessa, mukaanlukien ylppärit, saa yleensä paremman numeron suppeilla vahvuuksilla kuin laajilla heikkouksilla.

Toki on myös mahdollista, että ap tarkoitti tuolle kohdalla kaksi just sitä, että opettaja vaan pamahtaa luokkaan ja sit rupatellaan talitinteistä ja jos kukaan ei tahdo jutella YK:sta niin sitten oppilaantahtisesti edeten siirretään käsitelly siihen oppituntiin, jona oppilaat haluavat edetä jutskaamaan opetettavista asioista. Mut en ota sitä niin, koska silloin tämä koko ketju olisi ihan hölmö. :o

PS. Mä näen nuo arvosanaan vaikuttavat ryhmätyöt huonona kaikille. Sosiaalisena harjoitteena ryhmätyö on toki hyvä, mutta jos oppilaiden suoritustasossa, suorituskeskeisyydessä ja tunnollisuudessa on eroja, arvosteltava ryhmätyö tarkoittaa käytännössä sitä, että se ryhmän tunnollisin ja/tai kunnianhimoisin tekee yksin koko työn. Arvioitavat ryhmätyöt ovat musta hyvä idea vain ryhmissä, joissa taso- ja motivaatioerot ovat niin pieniä, että myös tuo kakkostyylin opetus toimisi ongelmitta.

T: se, joka ei osaa varata hotellia ranskaksi, mut hallitse kyllä subjunktiivin

Arvosteltavat ryhmätyöt saavat ihoni kananlihalle. Siinä on aika mahdotonta saada jokaiselle oppilaalle oikeudenmukainen arvostelu. Olen itse ollut sellaisessa ja yksi ryhmäläinen kävi erikseen korjaamassa arvosteluja opettajan luona, sillä ne eivät olleet hänen mielestään oikeudenmukaisia. Eikä kyse ollut hänestä itsestään,vaan kahdesta muusta.

Jos vaihtoehtoja on vain nuo kaksi, niin kyllä 1 olisi parempi. 2 edellyttää todella rautaista ammattitaitoa opettajalta, ja erinomaista oppilasainesta (huh mikä sanahirviö). Eihän 1 edellytä oppikirjan pakkotahtista läpikäymistä. Itse asiassa oppikirja on minun mielestäni vain apuväline, jonka avulla käydään läpi opetussuunnitelmaan kuuluvat asiat. Itsekin olen "oman" oppiaineeni tunnilla käyttänyt paljon muuta aineistoa, joko oppikirjan sijasta tai sen täydentäjänä. Olisin vallan hyvin voinut pitää koko lukuvuoden tunnit ilman oppikirjaa, mutta itselleni vieraammissa aineissa olen edennyt orjallisesti kirjan mukaan.

Ja mulla on kokemusta aika monesta aineesta, viimeisenä hätävarana kutsuttavana sijaisena.

Ap vastaa vähän myöhässä.

Ope 1 ei arvioi ryhmätöitä tuotoksen suhteen vaan osallistumisen suhteen. Tämä on ymmärtääkseni yleistä peruskoulussa.

Ope 2 ei syrjäytä kirjaa mutta käyttää sitä keskustelujen pohjana. Kirjaa saatetaan käyttää materiaalina. Ope 2 ei anna läksyjä  ja oppituntien rakenne on sellainen, että asioissa kyllä edetään mutta ei välttämättä niin, että ehdittäisiin kaikki tai edes suurin osa asioista läpi.

Ope 1 ei noudata orjallisesti kirjaa eikä tunti koostu pelkästään arvioinneista, mutta selkeä ero näiden kahden open välillä on se, että ope 1 kerää arvioitavaa materiaalia, ope 2 arvioi enemmän tuntikäytöksen mukaan ja saattaa pitää kokeen tai läksynkuulustelun pohjaksi arvioinnille.

Kyseessä on ihan oikeat opet, jotka olen hiukan kärjistänyt. Ope 1 saattaa pitää keskustelevia tunteja ja ope 2 taas hyvin oppikirjavetoisia tunteja mutta tyypillisesti ne tunnit ovat kuvaukseni kaltaisia.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 22:50"]

Ope 1

Kurssin alussa kerrotaan arviointiperusteet. Kokeita on säännöllisesti, lisäksi muita arvioitavia töitä, ryhmätöitä yms. Numero tulee näiden töiden ja kokeiden keskiarvon mukaan, tuntiaktiivisuudella pystyy nostamaan tai laskemaan rajatapauksia.

Ope 2

Edetään tilanteiden mukaan ja opetus koostuu keskusteluista. Kurssissa on yksi koe, aina ei sitäkään vaan sen voi korvata jollakin tunnilla tehdyllä työllä,tai läksynkuulustelulla. Kurssissa edetään oppilaidwn tahtiin eikä oteta stressiä kirjan läpi kahlaamisesta.

Kumman valitset ja miksi?

[/quote]

Ykkösen ja sen takia että se on reilumpi kaikille. Luokat ovat isoja ja kakkosen tapaukseessa röyhkeimmät ja äänekkäimmät käytännösäs määrittäisivät tahdin ja mitä tehdään.

Pelkässä keskustelevassa opetuksessa saattaa käydä niin, että hiljaisemmat eivät saa ääntään kuuluvile eivätkä siten pääse näyttämään osaamistaan, varsinkin jos kokeita ei aina pidetä lainkaan.

Vieraissa kielessä keskusteleva opetus on hyvä yhtenä osana, mutta jotta kielen oppisi kunnolla, vaatii se moninkertaista toistoa ja pohdiskelua. ja sama koskee mm. matematiikkaa, fysikkaa ja kemiaa.

Kotiläksyt ovat ehdottoman tärkeitä. Tosin ensin on opetettava, miten eri aineiden läksyt luetaan. Nykyisin koulussa tulee liian usein vastaan tilanne, etteivät oppilaat osaa lukea läksyjä, ja kun sitten selittää, miten toimitaan. Vastaus on lähes aina sama: voi kauhistus, siihenhän menee aikaa kamalasti. Läksyihin ei käytettäisi lainkaan aikaa tai korkeintaan vartti.

Ope 1, mutta jalostettuna. AP:n kuvaus on aika rajoitettu. Selvät suuntaviivat pitää olla, mutta samalla opella pitää olla valmius poiketa niistä, jos esim. huomaa, että jonkun asian opettaminen ei ole mennyt perille. Valitettavasti vain aika on vedetty niin tiukalle, ettei kovin paljon pokkeamia ehdi tehdä, vaikka näkisi tarpeen ja olisi halua poiketa. Joskus resurssit sallivat tukiopetuksen. 

Ope 1

Olen itse tällainen, ja lapsillenikin haluan tällaista selkeyttä. Toki opetuksessa saa ja pitää  myös tilanteen ja ryhmän mukaan joustaa ja kokeilla ja antaa innostuksen viedä, mutta raamien on oltava selkeät ja kurssien suunnitellut.