Miten joku jaksaa enää yli 40.v aloittaa

Onneksi jotkut jaksavat.

Ei se jaksamisesta ole kiinni vaan rahasta kuinka pärjätä, kun opiskelee.Asuntolainat, elatusmaksut kaikki maksaa . Ei varaa opiskella .

Jos on varaa niin, ettei kaikki aika mene siihen opiskeluun ja sen lisäksi töihin niin miksi ei.

Mä en ollut yli 40v mut 34v kun aloitin yliopisto-opinnot ja onhan sitä jo vanha... kun olisikin tajunnut tehdä tuon 10v sitten :/

Minä olen 45 ja haaveilen väitöskirjan teosta...

Eikös sillon just jaksa, on paremmat istumalihakset ja malttia? Etenkin jos ei ole mitään perhettä passattavana. Mun unelma olis, että vielä nelikymppisenäkin olisin innokas ja vapaa opiskelemaan ja tekemään mitä unelmoin.

Jos aidosti kiinnostaa, niin ei siinä ole mitään jaksamista vaan homma kulkee ja kivaa on. Raha-asiat pitää tietenkin olla jotenkin mietittynä.

Joskus voi olla niin että on motivoituneempi kuin nuorempana. Voi olla että oma ala on selvinnyt vasta myöhemmin ja silloin jaksaa eri tavalla kuin jos ei oikein tiedä mitä haluaisi.

Jos on tarpeeksi fiksu ja jättää kaikki turhat perheet perustamatta ja lapset tekemättä, niin kuolemaan asti voi tehdä mitä haluaa.

Mua ei ole koulunpenkin kuluttaminen koskaan kiinnostanu. Opettelen mieluummin itse ilman paineita, kokeita, tenttejä, yms turhia.

Enemmän ihmettelen että miten kukaan jaksaa yli 40v löytää uuden miehen ja tehdä lapsia. 

Ei mulla ole enää rohkeutta, älyä, muistia, keskittymistä niinkuin puolta nuorempana. Koulusysteemit ovat muuttuneet pelottavammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Enemmän ihmettelen että miten kukaan jaksaa yli 40v löytää uuden miehen ja tehdä lapsia. 

Tätä samaa ihmettelen, samoin väkisin väsättyjä uusperheviritelmiä. Ylipäätään romanttisia rakkaussuhteita tässä iässä. Minä teen myös väitöskirjaa, nyt on aikaa ja varaa panostaa siihen. Ihmissuhteissa vaalin enää ystävyyttä.

En jaksakaan. Onneksi olen perinyt yli puoli milliä niin ei kiinnosta kenenkään painostukset. Kaikki alat, jotka nykyisin työllistäisivät, ei kiinnosta pätkääkään. En pyyhi lasten- tai vanhustenhoitajana kenenkään perseitä. Elelen mieluusti vaatimattomasti työttömänä.

Tykkään opiskella ja se on mielekästä puuhaa. Aloitin uudet opinnot 37-vuotiaana ja hyvin sujuu. Tosiaan ei ole lapsia jaloissa pyörimässä, niin se helpottaa kummasti.

Monella ei ole oikein muutakaan vaihtoehtoa, jos on vaihdettava alaa ja tarvitsee tai haluaa tutkinnon. Olen kyllä huomannut, että monella samanikäisellä on vaikeuksia yhdistää työ, perhe ja opiskelu ja opiskelu tippuu helposti pois kuvioista.

Toinen vaihtoehto oli jäädä sairaseläkkeelle.

50v.

Kysymyksen voisi asetella toisinkin päin. Miten joku viitsii jäämään nelikymppisenä uralle, joka tekee hänet onnettomaksi?

En ole uudelle alalle lähtenyt mutta olen yli nelikymppisenä opiskellut yhden erikoisammattitutkinnon, yhden pätevyyden ja yhden sellaisen pätevyyden mikä ei ole varsinainen tutkinto mutta mahdollistaa työskentelyn alalla (2,5 vuoden koulutus). Parhaillaan on työn alla toinen erikoisammattitutkinto. Kaikki nämä työn ohella.

Omaksi ilokseni opiskelen avoimessa yliopistossa satunnaisesti ainetta, joka kiinnostaa mutta ei liity mitenkään työhöni.

Pohjakoulutukseni on ylempi korkeakoulututkinto.

Minua taas ihmetyttää, miten jotkut nelikymppiset ovat nyt jo puolikuolleita, elämänilonsa menettäneitä luusereita. Itse täytin juuri 40, eikä ole suunnitelmissa hiljentää vauhtia ainakaan 20 vuoteen.

Se on vähän pakko. Kaikilla ei ole rahaa. On pakko kouluttautua uudelle alalle, jos vanha ei kannata. Hyvä, että sulla on niin hyvin asiat, ettei moisia tartte ajatella. Toista se on meillä muilla.