Lue keskustelun säännöt.
Eiityislasten äidit, miten onnistutte säilyttämään itsekunnioituksenne?
02.12.2013 |
Minä en nimittäin onnistu.
Toki minä teoriassa tiedän, että en ole lapseni vammoja tai ominaisuuksia aiheuttanut ja että vaikka miten kasvattaisin ja kuntouttaisin ja taistelisin, ne eivät pois parane. Ja että maailmaakaan minä en voi muuttaa. Mutta kun minusta silti tuntuu, että pitäisi. Ja sitten jatkuvasti siinä epäonnistun. Pelkään sinänsä älykkään lapsen koulunkäynnin ja tulevaisuuden puolesta niin, että maha vääntyy kiemuralle ahdistuksesta. En ole nukkunut kokonaista yötä kymmeneen vuoteen, herään aina murehtimaan. Ja mulla alkaa ote lipsua, itselläkin keskittymiskyky katoaa, muisti pätkii, aina väsyttää ja kolottaa ja itku tulee pienestä. Kävelen päin liikennemerkkejä ja pudottelen kahvimukeja.
Kaikki muu mun elämässä ois hyvin ja toisaalta jos jossain muussa nyt vähän mokaisikin niin mitä sitten. Mutta tämä elämän ainoa merkityksellinen asia, lapsen koulunkäynti, tulevaisuus ja onni, se ei vaan hoidu. Mä olen selvästi keskivertoa älykkäämpi ja sitkeämpi ja mun pitäis pystyä hoitamaan tämäkin, mutta en vaan pysty. Just jos luulen, että vihdoin sujuu niin aina tulee uusi ongelma tai joku vanha ongelma uudestaan esiin. Ja mä en pysty antamaan sitä itselleni anteeksi.
Miten te säilytätte itsekunnioituksenne? Mielenrauhanne? Yöunenne?
Kommentit (36)
Minä menetin osan mielenterveyttäni, kaiken itsetuntoni äitinä ja kasvattajana, kunnes lapsi muutti muualle asumaan. Oli selvästikin oikea päätös; pari kuukautta hänen lähtönsä jälkeen olin kuin uusi ihminen ja jaksoin huolehtia myös itsestäni. Sitä en ollut tehnyt vuosikausiin, koska huoli erityisestä oli aina läsnä, myös öisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ajattelen usein niin, että ei tässä kukaan muu pärjää yhtä hyvin kuin minä. Ei opettajat, ei terapeutit, ei lääkärit, ei KUKAAN osaa käsitellä tuota lasta puoliksikaan yhtä hyvin kuin minä. Vaikka ne on ammattilaisia ja opiskelleet vuosikausia.
Joten vaikka tuntuu aina tosi pahalta saada koululta huonoa palautetta, ja kun koko ajan on jotain ongelmia jossain asiassa, niin tämän paremmin tätä ei vaan voi hoitaa. Elämässä on asioita, jotka voi muuttaa. Ja sitten on niitä, joita ei voi. Niiden suhteen pitää vaan tehdä parhaansa niissä olosuhteissa mitkä on. Vähän sama kuin menisit kauppaan kympin kanssa. Voit valita tosi monella eri tavalla mitä ostat, mutta se rahan tuoma rajoite pysyy.
Ja muista, että on muitakin tapoja saada onnellinen elämä, kuin menestyä koulussa ja työelämässä.
Oppimisvaikeuksia jne on meillä. Syytän itseäni niistä. Murehdin, selvittelen, autan läksyissä jne jne. Olen ihan loppu. Täyspäiväistä työpäivää painan huonossa hengessä ja sekin rassaa. Itken töissä vessassa, kotona itken. En vaan saa itseäni kuosiin. Pitäisi jaksaa ja osata hoitaa kaikkia asioita mutta ei vaan jaksa. Olen heikko. Juuri sain tänään lääkäriltä sairaslomaa kaksi viikkoa kun itkin vastaanotolla silmät päästä. Tekis mieli painua jonnekin ja palata kun kaikki on hyvin, eli tuskin koskaan. Huoli lapsen tulevaisuudesta on kova ja miten oma huonotuulisuus ja itkuusuus vaikuttaa.
täällä yks parkuja. Oltiin viikonloppuna ulkona ja taas tuli joku mamma valittaa kun lapseni ei osannut käyttäytyä. kertoi vielä hän määrää heidän talossa ja lapset eivät nenille hypi. Vitsi mä rakastan näitä tilanteita. Välillä on valmis lause takataskussa :" lapsellani on asperger. Mikä on sinun koulutuksesi ? jos et ole erityislapsiin erikoistunut lastentarhanopettaja suosittelen että pidät turpasi kiinni ja lähdet hyvin nopeasti pois edestäni tai humautan. En ole nukkunut kahteen yöhön ja en jaksa typeriä ihmisiä, esim sinua . "
Nyt lapsella on kaikki hyvin, mutta 2 vuoden päästä on jo koulussa, ensi syksynä pitäisi alkaa eskari. Tukitoimet ovat saatu, niistä ollaan tosi kiitollisia, mutta tietenkin on kova huoli tulevaisuudesta.
Voisin kun osaisinkin olla yhtä rento kun mieheni. Hän muistaa aina kertoa kuinka ihana lapsemme on ja ei ikinä vaihtaisi lasta mihinkään.
Aika opettaa. Jos lapsellasi ei edes ole muuta kuin oppimisvaikeuksia, niin mitäs sitten? Lopeta jo kunnianhimoiset haaveet kirurgin äitiydestä, lapsestasi voi tulla vaikka ammatistansa ylpeä ja elämäänsä tyytyväinen marketin kassa. Jos kotiväkikin hyväksyy hänet sellaisena kun hän on! Elämä opettaa toivottavasti sinuakin, ap.
Mulla on käytöshäiriöinen lapsi monilla diagnooseilla, ja vaikeatahan tämä on aiemmin ollut. Nyt pahimmat hölmöilyt on hölmöilty (toivottavasti) ja olen opetellut hyväksymään viikarini omana itsenään, en voi häntä muuttaa. Minua helpottaa se, että nuorempi lapseni on aikalailla mallioppilas, tunnen olevani kelvollinen kasvattaja kaikesta huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivätkö kaikki lapset ole erityisiä?
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 14:20"]
Aika opettaa. Jos lapsellasi ei edes ole muuta kuin oppimisvaikeuksia, niin mitäs sitten? Lopeta jo kunnianhimoiset haaveet kirurgin äitiydestä, lapsestasi voi tulla vaikka ammatistansa ylpeä ja elämäänsä tyytyväinen marketin kassa. Jos kotiväkikin hyväksyy hänet sellaisena kun hän on! Elämä opettaa toivottavasti sinuakin, ap.
Mulla on käytöshäiriöinen lapsi monilla diagnooseilla, ja vaikeatahan tämä on aiemmin ollut. Nyt pahimmat hölmöilyt on hölmöilty (toivottavasti) ja olen opetellut hyväksymään viikarini omana itsenään, en voi häntä muuttaa. Minua helpottaa se, että nuorempi lapseni on aikalailla mallioppilas, tunnen olevani kelvollinen kasvattaja kaikesta huolimatta.
[/quote]
voi kuule, kirugista en ole haaveillut vuosiin, tällä kertaa on kyse siitä, etä hänet halutaan heittää ulos amiksesta - linjalta jolle itse halusi, haki ja pääsi ihan ilman mitään joustoja - sen takia, että hän "ei saa paria ryhmätyöhön" ja naamanilmeistä ei näy, että ajattelee, joten ne ovat vakuuttuneet, että pojalla on asenneongelma. Joojoo, näin ne sanoivat kun soitin ja kysyin, mistä oikein on kyse. Oettajista ryhmänohjaajiin ja opoon yhtenä rintamana. Pahoja oppimisvaikeuksia ei edes ole, kohtuullinen lukivaikeus vain, mutta kommunikaatio on aika autistista.
Ja se on hyvä poika, mutta en minä näe, miten sen hyvyys auttaisi asiaa, jos se ei saa ammattia, ei siksi työtä eikä siksi puolisoa ja perhettä. Mitä sille sitten jää, mikä se onnelliseksi tekee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen tietä pitää sen verran siloittaa, että kertoo lapsen tai nuoren kanssa tekemisissä olevalle mistä on kyse!
20-vuotiaan erityislapsen - kehitysvamma, autismi, liikuntavamma, puhevamma, pitkäaikaissairaus -. sitä on vähitellen oppinut olemaan itselleen armollinen. näin ei ole ollut aina. joskus sitä on kokenut olevansa syyllinen ihan kaikkeen, ilmastonmuutoksesta naapurin lapsen vesirokkoon. joskus sitä toivoo, että olisi aikoinaan nähnyt kuinka onnellisen elämän tämä erityislapsikin tulee vielä elämään. olisi säästynyt monelta murheelta.
rakasta lastasi. et oikeastaan muuta voi tehdä. minä sain itselleni toisen ihanan erityisnuoren, kun tyttö täytti 18 ja meni rakastumaan. enää nykyään jaksa miettiä mitä kaikkea kauheaa heidän elämässään eteen tulee, kun tajuaa, että nämä nuoret ovat onnellisia omana itsenään, kunhan ympäristö heidät hyväksyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 14:41"]
Lapsen tietä pitää sen verran siloittaa, että kertoo lapsen tai nuoren kanssa tekemisissä olevalle mistä on kyse!
[/quote]
paitsi että kun se ei mene perille ja jos menee niin sitä lähes säännöllisesti käytetään lasta vastaan. Ainakin kouluympäristössä.
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 14:30"]
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 14:20"]
Aika opettaa. Jos lapsellasi ei edes ole muuta kuin oppimisvaikeuksia, niin mitäs sitten? Lopeta jo kunnianhimoiset haaveet kirurgin äitiydestä, lapsestasi voi tulla vaikka ammatistansa ylpeä ja elämäänsä tyytyväinen marketin kassa. Jos kotiväkikin hyväksyy hänet sellaisena kun hän on! Elämä opettaa toivottavasti sinuakin, ap.
Mulla on käytöshäiriöinen lapsi monilla diagnooseilla, ja vaikeatahan tämä on aiemmin ollut. Nyt pahimmat hölmöilyt on hölmöilty (toivottavasti) ja olen opetellut hyväksymään viikarini omana itsenään, en voi häntä muuttaa. Minua helpottaa se, että nuorempi lapseni on aikalailla mallioppilas, tunnen olevani kelvollinen kasvattaja kaikesta huolimatta.
[/quote]
voi kuule, kirugista en ole haaveillut vuosiin, tällä kertaa on kyse siitä, etä hänet halutaan heittää ulos amiksesta - linjalta jolle itse halusi, haki ja pääsi ihan ilman mitään joustoja - sen takia, että hän "ei saa paria ryhmätyöhön" ja naamanilmeistä ei näy, että ajattelee, joten ne ovat vakuuttuneet, että pojalla on asenneongelma. Joojoo, näin ne sanoivat kun soitin ja kysyin, mistä oikein on kyse. Oettajista ryhmänohjaajiin ja opoon yhtenä rintamana. Pahoja oppimisvaikeuksia ei edes ole, kohtuullinen lukivaikeus vain, mutta kommunikaatio on aika autistista.
Ja se on hyvä poika, mutta en minä näe, miten sen hyvyys auttaisi asiaa, jos se ei saa ammattia, ei siksi työtä eikä siksi puolisoa ja perhettä. Mitä sille sitten jää, mikä se onnelliseksi tekee?
[/quote]
mun isä on amiksessa opettajana ja siellä oli ihan samanlainen tapaus. Erityislapsi, joka selvästi halusi tietylle alalle. Peruskoulusta oli otettu yhteyttä vielä ammattikouluun ja kerrottu tämä lapsi juuri halusi tälle linjalle, koska oli hänen toiveiden täyttymys. ja kerrottiin lapsen taustasta, eriteltiin oppimisvaikeuksista, vanhempien luvalla tietenkin. Lapsen kanssa tehtiin paljon lisätyötä, mutta varsinkin isäni sanoi hyvin harvoin paljon fiksummissa lapsissa näkyi sellaista halua oppia, kuin tässä, mutta aivot eivät vaan kaikkeen riittäneet.
Poika sitten tuplasi osan aineista, eli valmistui vuotta myöhemmin, mutta sitä ilon päivää, kun sai paperit käteen. Isot juhlat oli ja isänikin oli kutsuttu valmistujaisjuhliin, kuten kaikki muut häntä opettaneet opettajat.
Koulu teki tosi paljon ylimääräistä työtä lapsen hyväksi ja siihen aikaan oli jo ylityökielto, eli valtaosa kaikesta tukiopetuksesta tehtiin vain puhtaasti hyvästä sydämestä.
Kaikilla opettajilla ei tätä iloa opettamiseen ole, oli lisäopetuksen tarve vai ei.
Esim kummityttöni, joka oli pahasti koulukiusattu meinasi lukiossa saada hylättyjä, kun kukaan ryhmä ei huolinut häntä ryhmätöihin ja työtä ei saanut yksin tehdä.
Vasta kun minä kummitädin virassa soitin opettajalle ja juttelin hänen kanssaa, mitkä esim on opettajan motiivit tässä asiassa jne, hän sai vapauden tehdä ryhmätyön yksin ja pääsi kurssista läpi. Kummityttöni sitten kirjoitti 7 laudaturia ja keskiarvo oli 9,5. Opiskelupaikka tuli jo keväällä varmaksi, koska sinne pääsi numeroiden perusteella. Paikallislehti kun teki kummitytöstä jutun ylppäreiden jälkeen hän ilmoitti ettei aio ikinä palata kouluun puhumaan mitään, koska koulu salli kaikki kiusaamiset vuosikausia. Opettajiin ja rehtoreihin oli otettu yhteyttä lukemattomia kertoja, mutta he eivät osanneet tehdä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole erityislapsen vanhempi, mutta kysyisin sinulta miksi otat lapsesi ongelmat henkilökohtaisesti? Koetko, että ihmiset syyttävät sinua lapsesi erityisominaisuuksista mitä ne sitten ovatkaan? Pystytkö myöntämään sen, että sinä et ole ihmisen luoja ja muovaaja? Sinulla ei ole valtaa kontrolloida kaikkea. Voit tehdä vain sen minkä voit niillä taidoilla ja kyvyillä mitä sinulla on. Jos sinä olet mielestäsi älykäs niin sekään ei ole mikään automaattinen ominaisuus joka olisi sinusta itsestäsi kiinni. Luuletko että onnistuminen on kiinni omasta älystäsi vai vaikuttaako siihen jokin muukin?
Minä olen säilyttänyt itsekunnioitukseni kasvattajana terveiden lasteni avulla. Tiedän levani hyvä kasvattaja koska minulla on myös kolme tervettä lasta joidenka kanssa vastaavia ongelmia ei ole. Mutta pakko se on myöntää, että eiryislapsen kanssa tuntuu kuin saisi murhaavia katseita koko ajan joka paikassa AIKUISILTA ihmisiltä. harrastuksissa, koulun vanhempainillassa. Ensin minulle jutellaan ystävällisesti, mutta kun kuullaan kenen äiti olen, niin muuttuu ääni kellossa. Myös erityislapselleni osoitetaan mieltä. Aivan kun hän itse valitsisi sen millainen on. Jotenkin hiljaisesti hyväksytään myös erityislapseni kiusaaminen, koska muut osaavat tehdä sen hiljaa ja piilossa kun taas erityislapseni puolustautuminen on räiskyvää ja näkyvää. Ei ole vaikea arvata kuka on aina syntipukki. Mutta olen päättänyt, että me näytämme kaikille. Näytämme, että vaikka elämä on yhtä taisteua tuon lapsen kanssa aamusta-iltaan, niin saamme kuin saammekin hänestä aikaiseksi aikuisen joka on empaattinen, lainkuuliainen, ystävällinen, sosiaalinen ja rakastava. Se on tärkeintä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itsekunnioituksesta en osaa sanoa, mutta yöuni nyt ainakin on erittäin olennainen juttu jotta jaksaa erityislapsen vanhempana. Jos lapsesi oireet eivät aiheuta unettomuuttasi, hae itsellesi apua että saat nukuttua!!
Valvoneena jokainen vastoinkäyminen on kahta raskaampi.
13, en tiedä kenelle kirjoitit, mutta vastaan omalta osaltani.
Kaikki arvostelu lapsesta tulee meidän vanhempien, erityisesti äitien, tietoon. Kun päivästä toiseen kuuntelee, miten oma lapsi on syyllistynyt niin väkivaltaan, huijaamiseen kuin muiden vaarantamiseenkin käytöksensä vuoksi, on todella vaikea pitää pokerinaamaa yllä. Käytösongelmia ym. tulee otettua henkilökohtaisesti, koska kaikista erityislapsista se erityisyys ei näy päällepäin: on muillekin ihmisille hämmentävä tilanne, kun normaalilta näyttävä lapsi käyttäytyy arvaamattomasti ja aggressiivisesti yhtäkkiä. Ja kukas muukaan kuin vanhempi ne haukut saisi?
Siinä vaiheessa kun olimme sairaalassa tutkimuksissa ja ties monennen kerran kyllästyneen rauhallisina jatkoimme "rauhoitu"-sanan hokemista karjuvalle, potkivalle ja purevalle 6-vuotiaalle, vieressä tönöttävä hoitaja katsoi asiakseen arvostella ilmeettömyyttämme. Otti koville, ainakin minulla. Aina joku löytää jotain arvosteltavaa ja kuvittelee, että kun hän sen ratkaisee näppärästi, koko muu ongelmavyyhti onkin jo puoliksi purkautunut ja selvitetty.
13, jos minä en hoida oman lapseni asioita, niin kuka sitten? Jos minä en ota ditä henkilökokhtisesti, kukaan muukaan ei taatusti sitä tee. Päinvastoin, koulun yleisin kysymys on"miten tämän voisi tylntää jonkun muun niskoille?" ja vastaus mihin tahansa ongelmaan on "joku muu hoitaa". Sääli, että sitä jotakuta muuta ei koskaan löydy, olen vain minä. Niin että siksi minä otan sen henkilökohtaisesti.
Minä en koe että sillä olisi pätkänkään väliä, syytetäänkö minua lapseni ongelmista ( jokut syyttävät, mutta sama se), mutta en minä voi olla onnellinen jos lapseni on onneton.
ja jos olisin riittävän älykäs, varmaan osaisin ratkaista ongelmat. Ilmeisesti on ole, vaikka olen tutkitusti keskimääräistä fiksumpi.
ap
Hienosti kirjoitettu nro 14! Juuri noin on meilläkin, kun erityisyys ei näy päällepäin niin kommentit on luokkaa "miten niin ei osaa, miten niin ei pysty, en olis ikinä uskonut"..
Monta ongelmaa ratkeaa vain ja ainoastaan ajan ja toiston myötä - se on vain hyväksyttävä. Jos sinulla on paha olla, koska lapsesi on onneton, ainoa mitä voit tehdä on työskennellä ongelmien ratkaisemiseksi ja antaa hänelle sillä aikaa onnellisuutta tuottavia kokemuksia. Eli kun lapsella on ollut vaikeaa koulussa, niin tarpeelliset keskustelut ja keinonmietinnät lapsen ja koulun henkilökunnan kanssa, mutta myös arkeen jotain josta lapsesi ja sinä nautitte. Kun lapsi on onnellinen ja tunnet olosi paremmaksi saat taas ihmeesti voimia kamppailua ongelmien kanssa.
Meillä lapsi jo teini. Itsekunnioitus on mulla jäljellä, mutta nukun paljon niin on helpompi jaksaa. Lapsen ollessa pieni yritin saada ymmärrystä selittämällä ja olemalla ystävällinen. Se muuten ei toimi koska vittumaisiin ämmiin se ei tehoa. Paras keino on olla vihamielinen ja vastaamaton ja se muuten toimii ja hyvin. Nykyään saadaan olla rauhasta, kun en päästä nimenomaan naisia niskan päälle. Tiedän äidin jolla on ADHD lapsi niin jos äidille arvostelee lasta niin sillä on heti kuori päällä ja ei päästä lähellekään. Näin saat olla rauhasta. Meidän lapsella on vamma ja se ei muuksi muutu.
Käytösongelmat varmaan ainakin olisi hankala niellä, niitä ei onneksi siinä mielessä ole, että lapseni ei häiritse opetusta tai kiusaa ketään. Siinä on tosin miettimistä, että voiko lapselta vaatia kaikessa samaa kuin terveeltä, kun hänellä on kuitenkin vamma vaikka opiskeleekin yleisopetuksessa. Hän selviää koulutehtävistä mutta voi hermostua, jos esim toinen takin hiha on nurinpäin, koska ei saa sitä välttämättä itse kuntoon.