Lue keskustelun säännöt.
Eiityislasten äidit, miten onnistutte säilyttämään itsekunnioituksenne?
02.12.2013 |
Minä en nimittäin onnistu.
Toki minä teoriassa tiedän, että en ole lapseni vammoja tai ominaisuuksia aiheuttanut ja että vaikka miten kasvattaisin ja kuntouttaisin ja taistelisin, ne eivät pois parane. Ja että maailmaakaan minä en voi muuttaa. Mutta kun minusta silti tuntuu, että pitäisi. Ja sitten jatkuvasti siinä epäonnistun. Pelkään sinänsä älykkään lapsen koulunkäynnin ja tulevaisuuden puolesta niin, että maha vääntyy kiemuralle ahdistuksesta. En ole nukkunut kokonaista yötä kymmeneen vuoteen, herään aina murehtimaan. Ja mulla alkaa ote lipsua, itselläkin keskittymiskyky katoaa, muisti pätkii, aina väsyttää ja kolottaa ja itku tulee pienestä. Kävelen päin liikennemerkkejä ja pudottelen kahvimukeja.
Kaikki muu mun elämässä ois hyvin ja toisaalta jos jossain muussa nyt vähän mokaisikin niin mitä sitten. Mutta tämä elämän ainoa merkityksellinen asia, lapsen koulunkäynti, tulevaisuus ja onni, se ei vaan hoidu. Mä olen selvästi keskivertoa älykkäämpi ja sitkeämpi ja mun pitäis pystyä hoitamaan tämäkin, mutta en vaan pysty. Just jos luulen, että vihdoin sujuu niin aina tulee uusi ongelma tai joku vanha ongelma uudestaan esiin. Ja mä en pysty antamaan sitä itselleni anteeksi.
Miten te säilytätte itsekunnioituksenne? Mielenrauhanne? Yöunenne?
Kommentit (36)
Koululla ei ole juuri keinoja auttaa, jos he eivät saa huoltajalta tietoa lapsen tai nuoren erityispiirteistä. Perus aspergerit ja ADHD:t tunnistaa, mutta heilläkin on omia henkilökohtaisia juttujaan, jotka olisi hyvä tietää. Hyvin usein törmää ajatukseen, että jos koululle ei kerrota, silloin lapsi ei leimaudu, eikä erityisyys näy. Valitettavasti usein on juuri toisinpäin. Opettajien on helpompi kestää aspergerin huonoa käytöstä kuin tavallisen "kiusallaan" huonosti käyttäytyvän lapsen toilailuja. Toilailuihin voi suhtautua ja puuttua aivan eri tavalla, kun tietää aspergerista.
Ottakaa vanhemmat myös huomioon se, ettei aineenopettajien opintoihin kuulu erityisoppilaiden opetukseen keskittyviä sisältöjä, kuin muutama tunti. Ammattikoulun opettajan opintoihin ehkä vielä vähemmän. Ennen oli ajatuksena, että erityisopettajat opettavat erityislapset ja siksi koulutusta ei ollut edes saatavilla.
Toisaalta näiden kaikkien nuorten pitäisi pystyä kasvamaan elämässään pärjääviksi aikuisiksi. Mitä käy jos koulutietä helpotetaan liiaksi. Jääkö elämässä tarpeellisia taitoja saamatta? Oppiiko olemaan muiden kanssa niin, ettei heti tule turpiin nakkikioskin jonossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekunnioituksen säilytän helposti, tekemällä kaikkeni lapseni hyväksi ja hoitamalla hänen asioitaan hyvin.
Mutta minusta sinä ap nyt puhut vähän toisesta asiasta, puhut minun tulkintani mukaan siitä, miten murehdit lapsesi tulevaisuutta ja mietit, pitäisikö tehdä vielä ENEMMÄN. Se on siis enemmän epätietoisuutta kuin itsekunnioituksen puutetta.
Ja sitä murhetta, mitä vielä pitäisi voida tehdä toki tunnen, useimmat taitavat tuntea. Ja epävarmuutta sen suhteen, miten lapseni aikuisena tulee toimeen, kun minua ei enää ole auttamassa ja tukemassa.
-as-lapsen äiti-
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 16:51"]
Toisaalta näiden kaikkien nuorten pitäisi pystyä kasvamaan elämässään pärjääviksi aikuisiksi. Mitä käy jos koulutietä helpotetaan liiaksi. Jääkö elämässä tarpeellisia taitoja saamatta? Oppiiko olemaan muiden kanssa niin, ettei heti tule turpiin nakkikioskin jonossa?
[/quote]mulla ei kyllä ole TÄSTÄ mitään huolia. Lapseni on jo oppinut valikoimaan vapaa-ajan seuransa niin, että ongelmia ei tule. Mitä aikuisemmasksi hän kasvaa, sitä suurempi valikoinnin mahdollisuus on. Hänellä on vahvoja autistisia piirteitä, mutta hönellä on myls muutamia oikein tyydyttäviä ja hyviä kavereisuhteita, pari työpaikkaa, joissa pärjää hyvin ja nakkikioskille ei oneksi ole yömyöhällä pakko mennä. Mutta koulu on jotenkin muuta maailmaa selvästi jäykempi siinä, miten tarkasti kaikkien pitäisi sopia samaan muottiin.
Miksi muuten koulu ei voi kysyä, etsiä tietoja tai vaikka käyttää mielikuvitusta siitä, miten jonkun ongelman kanssa pitäisi menetellä? Miksi reaktio on aina se sama "miten tämä voidaan työntää jonkun muun hoidettavaksi"?
Sen olen tosiaan huomannut, että monien aineenopettajien pedagoginen koulutus on aika surkea. Amisopettajilla se näyttää lisäksi olevan peräisin jostain 1960-luvulta. Mä itse opetan korkeakooulussa, jossa meiltä ei periaatteessa edellytetä mitään pedagogista koulutusta, mutta käytännössä sitä on ollut pakko hankkia näköjään enemmän kuin nämä ammatikseen opettavat ja ainakin mun on ollut pakko hankkia ihan työssäni tietoa myös erityisistä oppijoista, koska korkeakoulupuolellakin sellaisia joka vuosi tulee vastaan. Kellä on joko sosiaalinenfobia, kellä joku lukivaikeus tai adhd. Mutta korkeakoulupuolella mä en enää voi sanoa, että en opeta. Mun on pakko, siitä on laki.
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 17:00"]
Itsekunnioituksen säilytän helposti, tekemällä kaikkeni lapseni hyväksi ja hoitamalla hänen asioitaan hyvin.
Mutta minusta sinä ap nyt puhut vähän toisesta asiasta, puhut minun tulkintani mukaan siitä, miten murehdit lapsesi tulevaisuutta ja mietit, pitäisikö tehdä vielä ENEMMÄN. Se on siis enemmän epätietoisuutta kuin itsekunnioituksen puutetta.
Ja sitä murhetta, mitä vielä pitäisi voida tehdä toki tunnen, useimmat taitavat tuntea. Ja epävarmuutta sen suhteen, miten lapseni aikuisena tulee toimeen, kun minua ei enää ole auttamassa ja tukemassa.
-as-lapsen äiti-
[/quote]
Mä en ymmärrä. Miten voit ajatella, että sun kaikkesi on hyvä, jos se ei ole riittävä? Jos jossain voisi olla joku enemmän? Mä en nimittäin voi. Jos mun kaikeni ei riitä, se ei ole hyvä, vaan huono. Se, että mä en pysty parempaan, ei tee riittämättömästä hyvää.
Entä sitten kun lapsella ei ole mitään diagnooseja, mutta käytös muuttuu teininä huonoksi eikä mikään mitä koetat tehdä, auta? Olen taistellut 14-vuotiaani kanssa jo kaksi vuotta, olen hakenut apua sekä itselleni että lapselle, olen pyytänyt palavereja koulun ja lastensuojelun kanssa kanssa, olen hakenut apua nuorten psukiatriselta. Ja silti, kaikesta puhumisesta, kurista ja kannustuksesta huolimatta nuoreni ei osaa käyttäytyä asiallisesti varsinkaan koulussa ja joutuu ongelmiin jatkuvasti.
En voi "mennä diagnoosien taakse" ja mietin jatkuvasti mitä olemme tehneet väärin. Luen jatkuvasti viestejä miten on taas häiriköinyt tunnilla (on pienluokalla jo, muut samanlaisia) eikä tee tehtäviä. Tunnen olevani niin huono äiti ettei tosikaan ja itsekunnioitukseni vanhempana on poljettu maihin. Koen joutuvani selittelemään ettemme todellakaan hyväksy pojan käytöstä ja puutumme siihen minkä kykenemme, annamme sanktioita, kannustamme, lahjomme mitä vain. Ja se huoli siitä loppuuko tämä koskaan ja kasvaako tuon vielä vuotta sitten niin ihana pojan päähän joskus järki takaisin.
Minulla on kanssa kaksi muuta lasta, jotka osaavat käyttäytyä koulussa ja muuallakin hienosti. Silti tuntuu ettei se riitä pitämään arvoani äitinä pinnalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi kirjoitusvirheet. Siis vielä kolem vuotta sitten ihanan pojan päähän ....
t.nro 24
En ole koskaan kadottanut itsekunnioitustani lasten takia, päinvastoin. Olen hurjan ylpeä ja onnellinen siitä, että olen saanut terveitä lapsia, joiden ajatusmaailmaa ja kaunista käytöstä kehutaan. Olen saanut mielestäni heidät omaksumaan sellaisia arvoja, joita itse pidän "hyvinä". Lisäksi olen ylpeä siitä, että erityislapset ovat niin ihania ja hyvin hoidettua.
Tiedän, että hoidamme miehen kanssa heidät kaikella taidolla, hellyydellä ja mielikuvituksella, johon yllämme. Osaamme sopeutua, uudelleen ja uudelleen, mukautua vaihtuviin tilanteisiin, ottaa vastaan yhä uusia diagnooseja ja siltikin pötkiä eteenpäin. Lapsista näkee, heitä rakastetaan. Olen ylpeä siitä että jaksamme.
Raskainta on ihan fyysisen väsymisen takia välillä. Kroppa on kovilla ihan työmäärän takia ja pää pökkyräinen huonoista unista. Oma sosiaalinen elämä on kadonnut jo vuosia sitten, samoin ystävät ympäriltä. Se ei silti ole saanut katkeraksi. Meillä on perhe ja toisemme.
Pelkään tulevaisuudelta eniten sitä aikaa, kun meitä ei ehkä enää ole. Kuka heidät sitten hoitaa? Pelkään, että vieras hoitaja voisi olla äksy, ilkeä, väkivaltainen.... Että heidät unohdetaan jonnekin säilytyslaitokseen. Yhtä paljon pelkään sitä, että he kuolisivat ennen meitä. En varmaan kestäsi sitä surua. Koko elämä on rakennettu lasten ja erityislasten ympärille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 16:51"]
Koululla ei ole juuri keinoja auttaa, jos he eivät saa huoltajalta tietoa lapsen tai nuoren erityispiirteistä. Perus aspergerit ja ADHD:t tunnistaa, mutta heilläkin on omia henkilökohtaisia juttujaan, jotka olisi hyvä tietää. Hyvin usein törmää ajatukseen, että jos koululle ei kerrota, silloin lapsi ei leimaudu, eikä erityisyys näy. Valitettavasti usein on juuri toisinpäin. Opettajien on helpompi kestää aspergerin huonoa käytöstä kuin tavallisen "kiusallaan" huonosti käyttäytyvän lapsen toilailuja. Toilailuihin voi suhtautua ja puuttua aivan eri tavalla, kun tietää aspergerista.
[/quote]
Olen samaa mieltä, kertominen pääsääntöisesti kannattaa. Tosin meillä tänä vuonna sellainen tilanne, että ymmärrystä tai tukitoimia ei heru vaikka kaikki mahdolliset ammattilaiset ovat käyneet koululla keskustelemassa ja antaneet lausuntojan. Itse olen kirjoitellut varmaan kilometreittäin vinkkejä ja tietoa opeille, tuloksetta. Kyllä se kieltämättä repii sydäntä, kun näkee miten oma lapsi kärsii. Mutta ainakin tiedän, että MINÄ olen tehnyt kaikkeni ja jos tässä jotakuta ruvetaan sormella osoittelemaan, se en ainakaan ole minä. Siitä pidän huolen.
T. 4
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 18:51"]
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 16:51"]
Koululla ei ole juuri keinoja auttaa, jos he eivät saa huoltajalta tietoa lapsen tai nuoren erityispiirteistä. Perus aspergerit ja ADHD:t tunnistaa, mutta heilläkin on omia henkilökohtaisia juttujaan, jotka olisi hyvä tietää. Hyvin usein törmää ajatukseen, että jos koululle ei kerrota, silloin lapsi ei leimaudu, eikä erityisyys näy. Valitettavasti usein on juuri toisinpäin. Opettajien on helpompi kestää aspergerin huonoa käytöstä kuin tavallisen "kiusallaan" huonosti käyttäytyvän lapsen toilailuja. Toilailuihin voi suhtautua ja puuttua aivan eri tavalla, kun tietää aspergerista.
[/quote]
Olen samaa mieltä, kertominen pääsääntöisesti kannattaa. Tosin meillä tänä vuonna sellainen tilanne, että ymmärrystä tai tukitoimia ei heru vaikka kaikki mahdolliset ammattilaiset ovat käyneet koululla keskustelemassa ja antaneet lausuntojan. Itse olen kirjoitellut varmaan kilometreittäin vinkkejä ja tietoa opeille, tuloksetta. Kyllä se kieltämättä repii sydäntä, kun näkee miten oma lapsi kärsii. Mutta ainakin tiedän, että MINÄ olen tehnyt kaikkeni ja jos tässä jotakuta ruvetaan sormella osoittelemaan, se en ainakaan ole minä. Siitä pidän huolen.
T. 4
[/quote]
Mun kokemuksen mukaan taas virallinen diagnoositieto on opettajille lupa lakata kokonaan yrittämästä. Sehän on vammainen, eii siitä mitään tule kuitenkaan. Kun siis kyse on juuri ölyltään normaaliksi testatusta asperger+adhd-oppilaasta. Sen, että "susta mitään tule kuitenkaan kun oot aivosairas", voi avoimesti todeta myös lapselle itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hämmentyneenä luen näitä. Koen itseni tärkeäksi ja arvokkaaksi ja teen asiat äitinä niinkuin kuuluu. Kiihkottomasti haen tuet, terapiat jne ja jaksan tehdä valitukset Käyn palavereissa ja teen pojan kanssa PALJON asioita. Niin kuuluu tehdä, se on mun tehtävä.
Ap, käytät paljon energiaa älykkyytesi esille tuomiseen, mutta samalla tunnut syyttävän itseäsi siitä, ettet ole vielä älykkäämpi ja saa ongelmia ratkaistua.
Edelleen kerrot, ettet voi olla onnellinen, jos lapsesi on onneton.
Mitä jos suuntaisit jäljellä olevan kapasiteettisi vähäksi aikaa omien ajatusten ja tunteiden läpikäyntiin ja voimavarojen etsintään sitä kautta? Miksi uskot, että sinun pitäisi olla älykkäämpi kuin olet? Miksi luulet, että kaikkien ongelmien ratkominen on sinun harteillasi? Miksi et anna itsellesi lupaa olla iloinen ja onnellinen niistä asioista, jotka elämässäsi ovat hyvin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en ole koskaan uskonut että minun piäisi osata jotenkin erityisesti auttaa tai parantaa lasta. Kuntouttaa ja kasvattaa toki, mutta olen ajatellut asian enemmän sen kautta, että elämme aivan omalla asteikolla eikä meitä koske terveiden/tavallisten ihmisten murheet. Se mikä on joillekuille itsestäänselvyys on meillä juhlinnan aihe.
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 17:13"]
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 17:00"]
Itsekunnioituksen säilytän helposti, tekemällä kaikkeni lapseni hyväksi ja hoitamalla hänen asioitaan hyvin.
Mutta minusta sinä ap nyt puhut vähän toisesta asiasta, puhut minun tulkintani mukaan siitä, miten murehdit lapsesi tulevaisuutta ja mietit, pitäisikö tehdä vielä ENEMMÄN. Se on siis enemmän epätietoisuutta kuin itsekunnioituksen puutetta.
Ja sitä murhetta, mitä vielä pitäisi voida tehdä toki tunnen, useimmat taitavat tuntea. Ja epävarmuutta sen suhteen, miten lapseni aikuisena tulee toimeen, kun minua ei enää ole auttamassa ja tukemassa.
-as-lapsen äiti-
[/quote]
Mä en ymmärrä. Miten voit ajatella, että sun kaikkesi on hyvä, jos se ei ole riittävä? Jos jossain voisi olla joku enemmän? Mä en nimittäin voi. Jos mun kaikeni ei riitä, se ei ole hyvä, vaan huono. Se, että mä en pysty parempaan, ei tee riittämättömästä hyvää.
[/quote]
Mikä on riittävää... minä teen sen, mitä näissä oloissa on mahdollista tehdä, siitä puhuin, kun sanoin toimivani lapseni puolesta hyvin.
Totta kai sitä koko ajan myös perehtyy eri mahdollisuuksiin, niitä aukeaa koko ajan lisää. Asioita, joita ei ole tiedettykään vaikkapa vuosi, pari sitten. Uusia terapioita, uusia tukimuotoja. Se tietysti vähän stressaa, mutta en pode sen takia huonoa omaatuntoa tai itsetuntoa.
Kyse on siis eri asioista: ei itsekunnioituksen puutteesta, vaan lähinnä stressistä tulevaisuuden suhteen ja epävarmuudesta sen suhteen, voiko jossain kenties olla joku kivi, joka vielä pitäisi kääntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankalaa on kyllä toisinaan, tai useinkin, ja syyllisyys on tuttu tunne. Mutta en ole edes lähtenyt tuolle linjalle, että lapsen koulunkäynnin sujuminen olisi asia, joka minun tulisi pystyä hoitamaan. Teen sen, minkä pystyn ja jaksan, enempää en itseltäni vaadi. Minulla on muitakin lapsia ja muutakin elämää, jos jäisin vellomaan niihin asioihin, jotka eivät suju, en varmasti saisikaan pidettyä itsetuntoa kasassa tai nukuttua öisin. Kai tässä on kyse siitä, että tunnustaa sen, ettei kaikkeen pysty täydellisesti, ei itse, eikä lapsi.
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 17:32"]
Entä sitten kun lapsella ei ole mitään diagnooseja, mutta käytös muuttuu teininä huonoksi eikä mikään mitä koetat tehdä, auta? Olen taistellut 14-vuotiaani kanssa jo kaksi vuotta, olen hakenut apua sekä itselleni että lapselle, olen pyytänyt palavereja koulun ja lastensuojelun kanssa kanssa, olen hakenut apua nuorten psukiatriselta. Ja silti, kaikesta puhumisesta, kurista ja kannustuksesta huolimatta nuoreni ei osaa käyttäytyä asiallisesti varsinkaan koulussa ja joutuu ongelmiin jatkuvasti.
En voi "mennä diagnoosien taakse" ja mietin jatkuvasti mitä olemme tehneet väärin. Luen jatkuvasti viestejä miten on taas häiriköinyt tunnilla (on pienluokalla jo, muut samanlaisia) eikä tee tehtäviä. Tunnen olevani niin huono äiti ettei tosikaan ja itsekunnioitukseni vanhempana on poljettu maihin. Koen joutuvani selittelemään ettemme todellakaan hyväksy pojan käytöstä ja puutumme siihen minkä kykenemme, annamme sanktioita, kannustamme, lahjomme mitä vain. Ja se huoli siitä loppuuko tämä koskaan ja kasvaako tuon vielä vuotta sitten niin ihana pojan päähän joskus järki takaisin.
Minulla on kanssa kaksi muuta lasta, jotka osaavat käyttäytyä koulussa ja muuallakin hienosti. Silti tuntuu ettei se riitä pitämään arvoani äitinä pinnalla.
[/quote]
Eiköhän tuommoinen teini-iän tempoilu ole valtavan tavallista, ja useimmiten menee itsestään ohi. Muistan itsekin olleeni 13-16-vuotiaana valtavan ahdistunut ja levoton sielu, joka purin nuoruudenangstia karkailemalla kotoa, juomalla viinaa, lintsaamalla koulusta, haistattelemalla, tappelemalla kaupungilla tms. Vanhemmat oli ihan avuttomia kanssani, ja oikeastaan hyvä niin, sain rauhassa kapinoida kapinani ja sitten se meni ohi. ONNEKSi siihen aikaan ei kiikutettu psykiatreille saati otettu huostaan tavallisen nuoruuden kuohunnan takia, koulukuraattorille vaan välillä joutui juttelemaan...
[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 16:04"]
13, jos minä en hoida oman lapseni asioita, niin kuka sitten? Jos minä en ota ditä henkilökokhtisesti, kukaan muukaan ei taatusti sitä tee. Päinvastoin, koulun yleisin kysymys on"miten tämän voisi tylntää jonkun muun niskoille?" ja vastaus mihin tahansa ongelmaan on "joku muu hoitaa". Sääli, että sitä jotakuta muuta ei koskaan löydy, olen vain minä. Niin että siksi minä otan sen henkilökohtaisesti.
Minä en koe että sillä olisi pätkänkään väliä, syytetäänkö minua lapseni ongelmista ( jokut syyttävät, mutta sama se), mutta en minä voi olla onnellinen jos lapseni on onneton.
ja jos olisin riittävän älykäs, varmaan osaisin ratkaista ongelmat. Ilmeisesti on ole, vaikka olen tutkitusti keskimääräistä fiksumpi.
ap
[/quote]
Koululta voi myös suoraan kysyä mitä he ovat tehneet asioiden eteen ja mitä he ehdottaisivat (koulusta eroamista lukuunottamatta). Ei missään oppilaitoksessa kuulu noin vaan nostaa käsiä pystyyn, vaikkei siellä myöskään ihmeisiin kyetä.