Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomalle kerro mikä on vaarallinen tilanne? Nykyään lapsille on vaarallinen tilanne jos niitä ei viedä autolla kouluun. 

V.1977- 1982 ala-asteen kouluun oli 2km kävelymatka pitkin idyllistä puistikkoa ja puutaloaluetta. Siellä vilisi itsensäpaljastajia, jotka alkoivat joskus meisseli ulkona seurata minua, jos kuljin yksin. Pyysivät koskemaan itseään ja tarjosivat rahaa. Pääsin aina juoksemaan karkuun, kerran yksi vanha äijä (olin 7 tai 8, pedoäijä n.45) tarttui hihaani ja lörpötti miten haluaisi istua alas minun kanssani. Se tuntui ikuisuudelta, ennenkuin sain riuhtaistua itseni irti. Kaverin äiti neuvoi myöhemmin, että kannattaa huutaa lujaa, niin namusetä pelästyy. Huudettiin sen jälkeen aina joko "namusetä" tai "las ten rais kaaja", jos näitä oli tulossa kimppuun. 

Minut jätettiin 3-vuotiaana hoitamaan alle vuoden ikäistä siskoani, kun äiti meni tekemään isolle pihalle lumitöitä. Kun olin n. 7-vuotias, äiti hermostui sen vuoksi, että olin leikkinyt naapurin romanilasten kanssa ja ajoi minut pois kotoa keskellä yötä. Vietin yön pyöräillen pikkukaupungin kaduilla ja menin sitten pihakeinuun nukkumaan loppuyöksi. Monta kertaa laitettiin junaan yksin  alle 10-vuotiaana kolmeksi tunniksi matkalla serkuille. Olen sitä mieltä, että kaikkien ei kuuluisi saada lapsia ja äiti oli yksi heistä.

Vierailija kirjoitti:

Kuljin 8 vuotiaana yksin taajamajunalla 100km reissut viikonloppuisin mökillä, ja ketään ei vastassa, sovitusti. Omasta halustani kuljin. Nyt itellä 8v poika ja tyttö, ei tulis mieleenkään laittaa noita edes kahdestaan sanalle reissulle. Maailma oli erilainen 80luvulla mutta kyllä on lapsiakin liikaa paapottu.

Ei ole liikaa paapottu. Pikkulasten ei ole turvallista olla yksinään ulkona, sille on syynsä. Näin on ollut aina. Ihmisiä ja autoja on nyt enemmän, mutta pahoja ihmisiä on ollut aina. Minä olin v.1974, 4-vuotiaana yksin pulkkamäessä Turussa, ison tien varrella. Joku setä tuli siihen, tarttui pulkannaruun ja lähti puolijuoksua viemään minua pitkin jalkakäytävää. Kun yritin nousta, mies kiihdytti vauhtia ja sanoi että mennään hänen luokseen karkkia syömään. Onneksi isommat pojat näkivät tilanteen, juoksivat paikalle ja alkoivat kysellä namusedältä, että kukas olet, et ole ainakaan tuon isä. Ukko pakeni paikalta, ja pojat saattoivat minut kotiin. Äiti oli kauan vihainen minulle, että miksi "olen niin tyhmä että lähden vieraiden miesten mukaan sokerin perässä."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen ei varottu nykymalliin, mutta mitään ei käynyt.

Nykyään ei uskalla mitään, kun lapset pahoinpitelee ja puukottaa toisiaan, aikuiset tappaa ihan vieraita ihmisiä, pedofiilit vaanii joka paikassa. Ennen ei tällaisesta tiedetty mitään.

Aikoinaan 1960-luvulla Kyllikki Saaren murha oli historiallinen tapaus, jota seurattiin kuukausia lehdistössä ja hautajaisiin tuli 25.000 ihmistä. Jos tapahtuisi nyt, voisi olla maininta lehdessä.

 

Tämä ei pidä paikkaansa, ne kuolleet vaan eivät ole täällä kertomassa tarinaansa. Lasten tapaturmakuolemat ja muutkin vakavat tapaturmat olivat paljon yleisempiä kuin nyt.

Leikittiin kaverin kanssa ulkona 5-vuotiaina 1970- luvulla. Menimme suojatietä kadun yli, kaverini jäi vähän jälkeen. Yhtäkkiä siihen pamahti ylinopeutta ajava nuori mies uuden autonsa kanssa ja ajoi kaverini päälle, hän kuoli heti. Nykyään tuolla kadunpätkällä on nopeusrajoitus ja liikennevalot. Eivätkä 5-vuotiaat juoksentele enää yksin liikenteen seassa. 

Monta kertaa yksin koulumatka kävellen 4 km, satoi tai paistoi, pelkäsin pimeää ja koetin aina juosta kotiin jos ei ollut katulampun valoa. 

Myös monesti yksin lapset jätettiin leikkimään alle kouluikäisenä kun vanhemmat lähtivät kaupoille 15 km päähän, joskus ottivat mukaan joskus eivät. 

Vierailija kirjoitti:

Vein aina 7-vuotiaana kun lähdin kouluun niin pikkuveljen hoitoon. Sitä ennen tietty vaihdoin sille vaipat ja laitoin päivävaatteet päälle. Äiti lähti aina aamuyöstä sairaalaan töihin. Kyllä meillä isä oli mutta näin aikuisena oon miettinyt että missähän se on mahtanut olla mutta tämä oli mun homma💁

Olet ollut kyllä ihailtavan osaava ja auttavainen lapsi - verrattuna nykytenaviin jotka tuodaan jopa yövaatteet päällä kun "ei se halunnu pukea".

Olin TET:issä päiväkodissa n. vuonna 1992 ja siellä kävi noin 4v poika, joka tuli yksin aamulla päiväkotiin. Joskus ei tullutkaan ja hoitajat soittivat äidille, joka oli että "ai jaha, eikö tullut, hän vissiin päättikin tänään mennä Hilkalle" ja Hilkka oli ilmeisesti jonkinlainen yksityinen hoitotäti tai perheystävä.

7-8 v koulumatkalla oli myös usein itsensäpaljastajia. Meille sanottiin vaan, että katse suoraan eteenpäin ja kävelette ripeästi ohi. Ja äiti, isäpuoli ja pikkuvelipuoli lähtivät viikon etelänlomalle ja jättivät minut 15v ja siskot 11v ja 8v kotiin (tuo ei ollut tietenkään mitään verrattuna ketjussa jo kerrottuihin lastenhoitojuttuihin, mutta silti hieman outoa).

Toisaalta sitten kaverien kanssa hevostallilla oli ihanaa, kun saatiin tehdä lähes mitä vaan haluttiin. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut.

Itselleni omat lapset ovat niin kallisarvoisia, että pikemminkin on vaikea päästää normaaleille menoille, menettämisen pelko on niin valtava. En voi ymmärtää tässä ketjussa kuvattuja vanhempia, omianikaan.

No siis liki kokoajan, eiihän meitä kukaan vahtinut ehkä 5 ikävuoden jälkeen. Me asuttiin maalla kosken (huolaasti virtaavan joen) rannassa. Vieläkin mietin et herranjestas miten me ollaann vielä edes hengissä, oltiin joskus tökkimässä jääpatojakin rikki, sehän olisi ollut 2 sekuntia kun olisi liukadmstunut ja ote sillankaiteesta livennyt ja hups olis oltu jääpadon alla, sit se oiski ollu siinä. Huh. Ehkä on joku ollu suojelemassa.

Olin jo 7-8 vuotiaana vastuussa nuoremmista sisaruksistani. About 9-10 vuotiaana tein jo pikkuveljelleni ja pikkusiskolleni koulun jälkeen mm. lettuja, paistoin siis lettuja ja viihdytin heitä sekä pidin heistä huolta. Olimme kotona keskenämme kun vanhemmat olivat töissä. Pikkusisaruksillani menee hyvin kummallakin. Olemme hengissä selvinneet. Lisäksi kävin koulukaverini kanssa mm. kesäisin uimassa meressä ihan kahdestaan hui. Toki olimme käyneet uimakoulun ja suorittaneet uima ns. merkkejä eli olimme taitavia uimaan mutta kuitenkin uitiin meressä vähintään niin pitkälle kunnes tuli äkkisyvä laivaväylä vastaan. Siitä pidemmälle ei uskallettu tyttöinä mennä. Juostiin myös metsässä sellaisia pitkiä 1-2 tunnin lenkkejä ilman aikuisia! Pienestä asti sytytin omakoti talomme takan itse! Nyt joudun tosissani miettimään uskallanko jättää  6 vuotiastani 15 minuutiksikkaan yksin että saan käytyä kaupassa, ei puhettakaan että voisi jättää yksin vielä 7 vuotiaana vastuuseen pikkusisaruksista. Mutta toisaalta ei ole samanluonteinenkaan kuin itse olin. 

Tästä ketjusta muistui mieleen kun Mari Ruti, suht tunnettu filosofi joka syntyi Suomessa mutta teki uransa Jenkeissä ja Kanadassa, kertoi jossain haastattelussa miten joskus hänen ollessaan n. 9v isä oli sanonut että on tulossa vieraita ja he eivät äidin kanssa ehdi tehdä kaikkea, ja sanonut, että hän saa valita vaihtaako auton renkaat vai peseekö matot. Hän oli sitten kuulemma vaihtanut renkaat (isä oli aiemmin opettanut). Tämä joskus vuonna 1970 maalla.

On jätetty. En tiedä, johtuuko kasvatuksesta, mutta olin kyllä paljon vastuullisempi ja kypsempi kuin oma esiteini hänen iässään. 

Mutta se mitä en voi mitenkään ymmärtää, on, että lukiolaisena kävimme ensimmäisellä ulkomaanmatkalla eräässä etelän valtiossa, joka ei ole Suomen mittapuulla turvallinen eikä vapaamielinen. Eräs kaupustelija pyysi illalla ulos, sinisilmäisenä menin vanhempieni sallimana. Baarin vessassa jouduin tämän ystävän toimesta raiskausyrityksen kohteeksi. En koskaan kertonut siitä kenellekään, koska häpesin hirveästi omaa sinisilmäisyyttäni, kerroin vain tälle joka minut oli kutsunut, ja hän saattoi minut takaisin hotelliin. Hyi helv. Itsepä läksin, mutta vaikka oltiin miten maalaisjuntteja, vanhempieni olisi pitänyt kieltää, olin kuitenkin alaikäinenkin vielä. Varmaa on, että oma tytär ei vieraassa maassa lähde lapsena kenenkään mukaan yhtään mihinkään. 

Olin 6 vuotiaana jyräämässä kopittomalla vanhalla taavetilla pelolla. Oli kevätkiireet ja isä ei kaikkea ehtinyt. Ei tulis mieleenkään omaa 6 vuotiasta moiseen päästää. Mä muistan vain kuinka onnellinen oli kun sai tehdä oikeita töitä 🤭 Ja seuraavana vuonna pääsi jo äestämäänkin isommalla traktorilla.

Tämä tapahtui siskolleni 60-luvulla. Mentiin illalla koko perhe naapuriin kun niillä oli telkkari ja tuli joku hyvä elokuva. Pari vuotias siskoni nukkui makeasti lähtiessämme joten hänet jätettiin nukkumaan, olihan naapuritalo 100m. päässä, joku voisi aina käydä varmistamassa että likka nukkuu.  Elokuva saatiin katsottua lähes loppuun kun pikkuveli tuli tarkastusreissulta hätääntyneenä: "Riitta ei ole sängyssä, ei löydy mistään!"  Hätääntyneet vanhemmat ryntäsi vauhdilla kotiin, alkoi kiivas huutelu ja huhuilu, äiti itki hillittömästi ja kaikki etsittiin epätoivoisesti.  Ja sitten suuri helpotus: Tyttö oli herännyt, kävellyt peittonsa kanssa pellon reunaan ja käynyt jatkamaan uniaan heinäseipäiden suojaan!  Vanhemmat vannottivat meidät lapset, ettei tapahtuneesta saa IKINÄ kertoa kellekään, ei edes Riitalle.  No, nyt kerroin teille.

Oli normaalia veneillä soutuveneellä yksin alle kouluikäisenä. Ei mitään liivejä tietenkään

Vierailija kirjoitti:

Joo, vaikka mitä. Lapsuudessa homma toimi niin että sanottiin tiukasti vaikka  että "et sitten hukuta itseäsi sinne" kun alta kouluikäiset uimataidottomat lapset lähtivät keskenään rannalle. Jos kuitenkin hukkui niin oma vika, olihan lasta varoitettu ja varoituksen jälkeen lapsen katsottiin olevan itse vastuussa turvallisuudestaan. Omaa tyhmyyttään meni hukkumaan vaikka nimenomaan sanottiin!

Kuulostaa uskomattomalta nykyvanhemman korvaan mutta oikeasti homma toimi esim 60 ja 70 -luvulla juuri noin. Lapsilla itsellään oli suurin vastuu omasta turvallisuudestaan. Vanhemman vastuulla oli muistuttaa kerran, ja sen jälkeen, herran huomaan.

no ei nyt varmaan kirjaimellisesti...mä voin tulkkaa...koita olla varovainen ettet huku...kaikilla muillaki tuo sama meno oli...ei nykyään mut silloin...turhaan murehdit oliko äitisi huono tms

Oli tosiaan ihan normaalia käydä 7 - 8 -vuotiaana uimassa ilman aikuisia. Kerran oli äiti vähän ihmeissään kun olin käynyt kaverin kanssa uimassa jo toukokuun lopussa. 

Junaradalla leikittiin 10-12v poikien kaveriporukan kanssa. Jos oltiin vaikka menossa johonkin joka vaati sen ylittämistä, niin jäätiin usein palloilemaan siihen joksiikin aikaa, että tuli elämään jännitystä. Ja kun lopetettiin, niin silloinkaan ei siksi että olisi kasvettu ja tajuttu sen typeryys, vaan lähinnä siksi että kuumotus vanhemmille kiinni jäämisestä kasvoi niin kovaksi.

Kuljin kymmenvuotiaana itsekseni haulik8n kanssa räksämetsällä. Ei kyllä olisi tullut mieleenkään laskea omaa poikaa itsekseen siinä iässä. Piti lähteä mukaan.

Mutsia ei saanut normaalitilanteissa halata, se oli hyi lääppimistä.  Mutta, mikäli olit hänen mielestään toiminut väärin (tottelematon) anteeksi piti pyytää kädet halaillen kaulan ympärillä pyytäen.  Vieläkin aikuisena koen, että halailu on alistamista/ pakottamista pyytämään anteeksi jopa olematta syyllinen, mutta sellaiseksi tuomittu.   Kun halaan ystäviä tai hyvästelen vierailulla käyneitä tuttuja/sukulaisia, tunteet nousee pintaan, olen surullinen.  Ajattelin jo nuorena siten, että haluan ja toivon saavavani tyttölapsen, jolle opetan halauksen ihanan tarkoituksen, se ei olisi hänelle todellakaan sitä jolla nöyryytetään lasta, vaan ollaan yhtäkuin meillä on hyvä / turvallinen olo ja aina saa halata, mieluimmin ihan joka päivä. 🤗 🦋   

Oltin kylässä perhetuttujen luona 70-luvun alussa. Perhetuttujen poika ja minä oltiin ulkona, mentiin jäälle ja alettiin hakata jäätä rikki. Sinnehän minä humahdin, mutta nousin itse vedestä pois. Mentiin kyläpaikkaan, ja sittenpä lähdettiinkin kotiin. Terveisiä Jukalle jos tapauksen muistaa! Itse muistelen jännittävänä seikkailuna, kun ei kuinkaan käynyt. Toisinkin olisi voinut käydä.