Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt -68, ja asunut lapsuuteni kerrostalossa, jossa meitä lapsia oli noin parikymmentä päätä. Kesät talvet keskenämme ulkona, isommat katsoivat pienempien perään. Järvi lähellä ja siellä uimme aamusta iltaan ilman aikusten valvontaa. Samoja kuin tuolla aikaisemmin kirjoitettiin, avain kaulaan roikkumaan ja heti ekaluokasta itsekseen selviytymään. Nimellisesti oli joku naapurin mamma, jolta kysyä apua, mutta eipä heitä paljon häiritty. Itse tulin nelivuotiaana mummolasta kaupunkiin linja-autossa yksin, mummo laittoi linjuriin ja äiti oli kaupungissa vastassa. Matka oli jotain 100 km. Ihan normaalia silloin.

Näin se meni. Se fiilis joka tulee kun muistelee noita aikoja on lämmin. Siis se tunne, että lapsen saattoi istuttaa lina-autoon yksin yli tunnin matkalle, koska yhteiskunta ja ilmapiiri ja asenteet olivat erilaisia. 

Sanopa muuta. Nyt ei uskalla edes teinityttöä päästää yksin bussiin, kun riski joutua ahdistelluksi on suuri täällä.

Vierailija kirjoitti:

Pikku kylä, 1980 luku: lestadiolaisperheen ”vanhin” eli 10v jätettiin hoitamaan kaverinsa eli minä, 9v vauvaa ja kolmea muuta pikkuista.... oikeasti me 10 ja 9 vuotiaat hoidimme vauvaa ja kolmea muuta pikkuista kun perheen äiti oli asioilla... ei onnistuisi tänä päivänä

Tekevät samaa vielä nykypäivänäkin. Lapsen päiväkotikaveri joutui hoitamaan välillä pienempiä sisaruksiaan ja myös jo aikuisten sisaruksiensa lapsia. Tästä ei ole aikaa kuin kymmenisen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

Mietin toisinaan tällaisten lausuntojen päästäjiä. Jos heidän lapsensa kuolisi vaikka hukkumalla uimarantaan, tippumalla jäiden läpi veteen tai jäisi auton alle leikkiessään liikenteessä koska missään ei ollut valvojaa estämässä, niin sanoisivatko he hautajaisissa että "No onneksi Tiina-Torsti sai elää ainakin vapaat ja kokemusrikkaat seitsemän vuotta"? Lapsikuolleisuus 70-80-luvulla nykyhetkeen verrattuna on valtavaa juurikin sen vuoksi että lapsista ei pidetty huolta, "vanhoina hyvinä aikoina" vuodessa kuoli useampi sata lasta tapaturmiin aivan turhaan. 70-luvun alussa keskimäärin 300 vuodessa, se on jo aika paljon verrattuna 2010-luvun alle sataan.

Olin pikkusisarusteni hoitaja kesällä noin 10 vuotiaana, kun vanhemmat oli töissä. Usein oltiin vielä kesämökillä, veden äärellä, mökissä ei sähköä ei juoksevaa vettä, puhelimesta ei tietoakaan.

Olin myös usein öitä pikkusisarusteni kanssa, kun vanhemmat oli viihteellä.

Tuo lapsenvahtina pitäminen on mielestäni ihan älytöntä. En vielä nelikymppisenäkään ole päässyt irti sellaisesta kilttityttö ajattelusta, vaan teen aina niin kuin minua käsketään tekemään.

Alle 5-vuotiaana yksin kotona vanhempien käydessä kaupassa. 7-vuotiaana jo vahtimassa taaperosiskoa lyhyitä aikoja. 13-vuotiaasta lähtien viikonloppuja yksin. Mitään kotiintuloaikoja ei ole koskaan ollut ja sain hyvin vapaasti pyöriä kylillä ja metsissä. 18- ja 19-vuotiaana meno olikin ihan hurjaa ja villiä viinan, miesten ja ulkomailla seikkailun parissa , kukaan ei tietenkään puuttunut "aikuisen" ihmisen elämään, vaikka asuinkin vielä vanhemmilla.

Tämä siis ihan 2000-2010-luvuilla.

Äiti meni töihin muistaakseni, kun pikkuveli meni kolmannelle luokalle.

Olemme siis olleet ala-asteikäisinä (9-11v) iltapäivät koulun jälkeen kotona täysin ilman mitään valvontaa.

Nykyään tuosta varmaan joku tekisi lasun. Silloin se oli ihan normaalia.

"  kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman,

ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa,

että sai tauhassa tehdä töitään kotona."

Suuri oli tämän äiskän luottamus kuusivuotiaaseen lapseensa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt -68, ja asunut lapsuuteni kerrostalossa, jossa meitä lapsia oli noin parikymmentä päätä. Kesät talvet keskenämme ulkona, isommat katsoivat pienempien perään. Järvi lähellä ja siellä uimme aamusta iltaan ilman aikusten valvontaa. Samoja kuin tuolla aikaisemmin kirjoitettiin, avain kaulaan roikkumaan ja heti ekaluokasta itsekseen selviytymään. Nimellisesti oli joku naapurin mamma, jolta kysyä apua, mutta eipä heitä paljon häiritty. Itse tulin nelivuotiaana mummolasta kaupunkiin linja-autossa yksin, mummo laittoi linjuriin ja äiti oli kaupungissa vastassa. Matka oli jotain 100 km. Ihan normaalia silloin.

Näin se meni. Se fiilis joka tulee kun muistelee noita aikoja on lämmin. Siis se tunne, että lapsen saattoi istuttaa lina-autoon yksin yli tunnin matkalle, koska yhteiskunta ja ilmapiiri ja asenteet olivat erilaisia. 

Sanopa muuta. Nyt ei uskalla edes teinityttöä päästää yksin bussiin, kun riski joutua ahdistelluksi on suuri täällä.

Et ilmeksesti ole elänyt ennen, jos luulet että ahdistelijoita on vain nykyään. Uimahalleissa ja puistoissa liikkui namusetiä ja itsensäpaljastajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikku kylä, 1980 luku: lestadiolaisperheen ”vanhin” eli 10v jätettiin hoitamaan kaverinsa eli minä, 9v vauvaa ja kolmea muuta pikkuista.... oikeasti me 10 ja 9 vuotiaat hoidimme vauvaa ja kolmea muuta pikkuista kun perheen äiti oli asioilla... ei onnistuisi tänä päivänä

Tekevät samaa vielä nykypäivänäkin. Lapsen päiväkotikaveri joutui hoitamaan välillä pienempiä sisaruksiaan ja myös jo aikuisten sisaruksiensa lapsia. Tästä ei ole aikaa kuin kymmenisen vuotta.

Esikoinen tehdään lastenhoitajaksi tuleville joissakin perheessä. Ettei vanhemmat kuormitu liikaa kun kuitenkin useampia lapsia on takoitus tehdä perheeseen.

Bye bye lapsuus - hoida sisaruksiasi ja suu kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt -68, ja asunut lapsuuteni kerrostalossa, jossa meitä lapsia oli noin parikymmentä päätä. Kesät talvet keskenämme ulkona, isommat katsoivat pienempien perään. Järvi lähellä ja siellä uimme aamusta iltaan ilman aikusten valvontaa. Samoja kuin tuolla aikaisemmin kirjoitettiin, avain kaulaan roikkumaan ja heti ekaluokasta itsekseen selviytymään. Nimellisesti oli joku naapurin mamma, jolta kysyä apua, mutta eipä heitä paljon häiritty. Itse tulin nelivuotiaana mummolasta kaupunkiin linja-autossa yksin, mummo laittoi linjuriin ja äiti oli kaupungissa vastassa. Matka oli jotain 100 km. Ihan normaalia silloin.

Näin se meni. Se fiilis joka tulee kun muistelee noita aikoja on lämmin. Siis se tunne, että lapsen saattoi istuttaa lina-autoon yksin yli tunnin matkalle, koska yhteiskunta ja ilmapiiri ja asenteet olivat erilaisia. 

Sanopa muuta. Nyt ei uskalla edes teinityttöä päästää yksin bussiin, kun riski joutua ahdistelluksi on suuri täällä.

Et ilmeksesti ole elänyt ennen, jos luulet että ahdistelijoita on vain nykyään. Uimahalleissa ja puistoissa liikkui namusetiä ja itsensäpaljastajia.

Luulen, että monien vanhemien huolettomuus karisi Jammuun. Muistan kun olin noin 9v ja  ja kaverini kanssa autoimme vanhaa miestä keräämään tämän ostokset, niin kaverin äiti juoksi huutamaan että mitä sinä näistä lapsista haluat? Luuli vissiin ukon houkuttelevan meitä maitopurkeiilla ja kissaruuailla mukaan.. mutta olihan se pelästyminen kyllä ymmärrettävää.

Vierailija kirjoitti:

Äiti meni töihin muistaakseni, kun pikkuveli meni kolmannelle luokalle.

Olemme siis olleet ala-asteikäisinä (9-11v) iltapäivät koulun jälkeen kotona täysin ilman mitään valvontaa.

Nykyään tuosta varmaan joku tekisi lasun. Silloin se oli ihan normaalia.

Kyllä tuonikäiset nykyisinkin koulun jälkeen yleensä ovat yksin. Harvassa kaupungissa on enää kolmasluokkalaisille iltapäivätoimintaa.

Me asumme eräässä Helsingin lähiössä ja kyllä täällä hyvin voi päästää 5-vuotiaan omaan (kerrostalon) pihaan ulkoilemaan. Samoin olen jättänyt 1-vuotiaan tokaluokkalaisen vahdittavaksi kun vien roskat tai käyn nopeasti varastossa.

Menin myös 6-vuotiaana kouluun joulukuun lopussa syntyneenä. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen olin itse vastuussa siitä, että heräsin ajoissa herätyskelloon, peseydyin, puin, söin äidin laittaman aamiaispuuron ja lähdin bussilla kouluun.  Yksinhuoltajaäitini oli lähtenyt töihin jo aikaisemmin. 

Kesäisin saimme myös mennä maauimalaan kavereiden kanssa pyörillä (kypäristä ei oltu vielä kuultukaan 80-luvun alussa) ilman aikuisten valvontaa. Siellä sitten opeteltiin uimaan keskenämme polskien. Kotona oli tietenkin tiukasti painotettu, ettei saa mennä liian syvälle mutta siinä se. Aikuisethan olivat töissä ja me lapset vietimme kesälomat pitkälti keskenämme.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt -68, ja asunut lapsuuteni kerrostalossa, jossa meitä lapsia oli noin parikymmentä päätä. Kesät talvet keskenämme ulkona, isommat katsoivat pienempien perään. Järvi lähellä ja siellä uimme aamusta iltaan ilman aikusten valvontaa. Samoja kuin tuolla aikaisemmin kirjoitettiin, avain kaulaan roikkumaan ja heti ekaluokasta itsekseen selviytymään. Nimellisesti oli joku naapurin mamma, jolta kysyä apua, mutta eipä heitä paljon häiritty. Itse tulin nelivuotiaana mummolasta kaupunkiin linja-autossa yksin, mummo laittoi linjuriin ja äiti oli kaupungissa vastassa. Matka oli jotain 100 km. Ihan normaalia silloin.

Näin se meni. Se fiilis joka tulee kun muistelee noita aikoja on lämmin. Siis se tunne, että lapsen saattoi istuttaa lina-autoon yksin yli tunnin matkalle, koska yhteiskunta ja ilmapiiri ja asenteet olivat erilaisia. 

Sanopa muuta. Nyt ei uskalla edes teinityttöä päästää yksin bussiin, kun riski joutua ahdistelluksi on suuri täällä.

Et ilmeksesti ole elänyt ennen, jos luulet että ahdistelijoita on vain nykyään. Uimahalleissa ja puistoissa liikkui namusetiä ja itsensäpaljastajia.

Todellakin muistan kuinka namusedistä varoiteltiin 80-90-luvun taitteessa. Niitä sitten pelättiinkin ihan joka kulmassa.

Suurin vaara oli pyöräily ilman kypärää, sehän ei tosin ollut vanhempien vika kun moisia kypäriä ei varhaislapsuudessani oltu vielä keksittykään. Minulle ei itselleni onneksi käynyt mitään, mutta kaverin veli kaatui pyörällä kivikkoon ja alkoi saada sen jälkeen epileptisiä kohtauksia, oli myös hirmu vihainen koko ajan eli kunnon iskun vissiin sai.

Vierailija kirjoitti:

Alle 5-vuotiaana yksin kotona vanhempien käydessä kaupassa. 7-vuotiaana jo vahtimassa taaperosiskoa lyhyitä aikoja. 13-vuotiaasta lähtien viikonloppuja yksin. Mitään kotiintuloaikoja ei ole koskaan ollut ja sain hyvin vapaasti pyöriä kylillä ja metsissä. 18- ja 19-vuotiaana meno olikin ihan hurjaa ja villiä viinan, miesten ja ulkomailla seikkailun parissa , kukaan ei tietenkään puuttunut "aikuisen" ihmisen elämään, vaikka asuinkin vielä vanhemmilla.

Tämä siis ihan 2000-2010-luvuilla.

Melkein sanasta sanaan olisi voinut olla minun kirjoittama teksti tämä, ihan samoin meillä. Ja vaikka sillon 13-vuotiaana muistin ajatelleeni olevani jo tosi iso ja itsenäinen viettäessäni viikonloppuja yksin, niin sisimmässäni olin kateellinen kavereille joiden vanhemmat olivat kotona. Nyt aikuisena ymmärrän että olisin oikeasti kaivannut vielä paljon turvaa ja tukeaa kotona.

Jouduin pikkulapsena usein kesäisin ja syksyisin äidin kanssa marja- ja sienimetsälle, koska hän poimi niitä ihan kaupallisiin tarkoituksiin satoja kiloja köyhä yksinhuoltaja kun oli. Minä sitten harhailin pitkin metsiä (ja ne olivat todellakin saloja Itä-Suomessa, ja eksyminen olisi ollut helposti kohtalokas virhe), välillä eksyksissä, ja välillä taas en. Voi niitä hädän hetkiä, kun tajusin, etten yhtään tiedä missä äiti tai tie tai auto on! Siellä sitten 6-vuotias juoksee pää kolmantena jalkana jotain korkeampaa paikkaa etsien, että vähän tietäisi mihin päin pitäisi lähteä. Toisaalta eipä minua ole ikinä metsä pelottanut, vaikka noissakin metsissä usein nähtiin karhuja, äitikin joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

Mietin toisinaan tällaisten lausuntojen päästäjiä. Jos heidän lapsensa kuolisi vaikka hukkumalla uimarantaan, tippumalla jäiden läpi veteen tai jäisi auton alle leikkiessään liikenteessä koska missään ei ollut valvojaa estämässä, niin sanoisivatko he hautajaisissa että "No onneksi Tiina-Torsti sai elää ainakin vapaat ja kokemusrikkaat seitsemän vuotta"? Lapsikuolleisuus 70-80-luvulla nykyhetkeen verrattuna on valtavaa juurikin sen vuoksi että lapsista ei pidetty huolta, "vanhoina hyvinä aikoina" vuodessa kuoli useampi sata lasta tapaturmiin aivan turhaan. 70-luvun alussa keskimäärin 300 vuodessa, se on jo aika paljon verrattuna 2010-luvun alle sataan.

Täytyy huomioida myös lasten määrä. 2000-luvulla on syntynyt huomattavan vähän lapsia.

En kyllä mitenkään ole vanhan hälläväliä- ja tuurilla mennään tyylisen lastenkasvatuksen puolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse syntynyt -68, ja asunut lapsuuteni kerrostalossa, jossa meitä lapsia oli noin parikymmentä päätä. Kesät talvet keskenämme ulkona, isommat katsoivat pienempien perään. Järvi lähellä ja siellä uimme aamusta iltaan ilman aikusten valvontaa. Samoja kuin tuolla aikaisemmin kirjoitettiin, avain kaulaan roikkumaan ja heti ekaluokasta itsekseen selviytymään. Nimellisesti oli joku naapurin mamma, jolta kysyä apua, mutta eipä heitä paljon häiritty. Itse tulin nelivuotiaana mummolasta kaupunkiin linja-autossa yksin, mummo laittoi linjuriin ja äiti oli kaupungissa vastassa. Matka oli jotain 100 km. Ihan normaalia silloin.

Näin se meni. Se fiilis joka tulee kun muistelee noita aikoja on lämmin. Siis se tunne, että lapsen saattoi istuttaa lina-autoon yksin yli tunnin matkalle, koska yhteiskunta ja ilmapiiri ja asenteet olivat erilaisia. 

Sanopa muuta. Nyt ei uskalla edes teinityttöä päästää yksin bussiin, kun riski joutua ahdistelluksi on suuri täällä.

Et ilmeksesti ole elänyt ennen, jos luulet että ahdistelijoita on vain nykyään. Uimahalleissa ja puistoissa liikkui namusetiä ja itsensäpaljastajia.

Todellakin muistan kuinka namusedistä varoiteltiin 80-90-luvun taitteessa. Niitä sitten pelättiinkin ihan joka kulmassa.

Namareista varoiteltiin, niistä kulki juttuja, ja lisäksi niitä myös usein nähtiin, kännisiä äijiä rannoilla tai itsensäpaljastelijoita koulun lähettyvillä. Oksettaa vieläkin etenkin yksi niistä n.10-vuotiaana kohtaamistani limaisista äijistä, painajaismatskuu pelkät kasvot.

Vierailija kirjoitti:

On. Yksi kerta oli sellainen, kun äiti lukitsi minut ulos talvi-iltana ilman ulkovaatteita. Olin unohtanut taloyhtiön pihalle jotain, joten kuljeskelin siellä kylmässä ja pimeässä etsimässä koska ilman sitä ei ollut kotiin takaisin tulemista.

Jossain vaiheessa äiti sitten tajusi että yksin kylmässä talvi-illassa sisävaatteissa kulkeva lapsi saattaa herättää huolta naapureissa, ja raivoissaan kävi hakemassa minut sisään.

2000-luvulla tuollainen vielä veteli, mutta toivottavasti ei enää.

Mua niin alkoi itkettää tämä :'( Siis kyllä mullakin välillä menee hermo kun oma lapsi on sellainen unohteleva rohvessori, mutta ei tulisi mieleenkään laittaa vähissä vaatteissa pimeään palelemaan. Varsinkaan kun tuon oman tapauksessa - kuten tuskin sinunkaan - kyse ei ole tahallisuudesta, vaan luonteenpiirteestä. Voi pientä sinua, voisinpa halata ❤️

Olin 11v kun jäin hoitamaan serkkuani, mun vanhemmat ja tämän alle vuoden ikäisen vanhemmat lähtivät illalla baariin. Ohjeeksi sain että jos lapsi itkee, eikä rauhoitu, voin käydä kysymässä naapurista apuja. Itkihän se vauva, ja pari kertaa avasin ulko-oven lapsi sylissä, että pakko pyytää apua. Kummallakin kerralla itku loppui siinä kuin seinään. En lopulta tarvinnut naapurin apuja, mutta kyllä jäi mieleen että olin aika avuton tuota lasta lohduttamaan.

Nyt itselläni on 12v tytär enkä tosiaan laittaisi vieraan lapsen lapsenvahdiksi häntä samalla tavoin, vaikka vastuullinen ja järkevä tyttö onkin.