Lue keskustelun säännöt.
Lapseni on kakksovaihtoehto kavereille :(
29.11.2013 |
Sydän itkee, kun seuraa lapsen yksinäisyyttä. 9-vuotiaalle ei tunnu löytyvän kavereita. Koulussa usein keinuu ym mitä voi tehdä yksin. Ei meinaa kertoa mitä välitunneillä tehnyt, häpeilee? Kotona harvoin kaveria. Me vanhemmat yritämme puuhailla jotain hänen kanssaan, mutta emme voi tietenkään ystävää korvata. Olemme antaneet viettää aikaa pelaten, että lapsella olisi edes jotain kiinnostavaa tekemistä. Harrastuksiin olemme ohjanneet useampaan. Lapsen itsetunto on heikko ja luovuttaa kannustuksesta huolimatta heti harrastusten suhteen. On pitkä ja sen vuoksi kömpelö. Eilen tuli kaveri joka jo tullessa ilmoitti, ettei kukaan muu kaveri voinut olla. Teki mieli heittää kaveri ulos ovesta, mutta näin lapsen ilahtuvan tästä "jämä ystävyydestäkin" niin en hennonnut. Luultavasti 1-2 vuoden kuluttua ei ole edes näitä jämiä kavereista jäljellä. Miksi osalle lapsista käy näin? En ymmärrä miten saisimme lisättyä lapsen kiinnostavuutta ystävien kesken.
Kommentit (26)
Onpa hankala tilanne. Mulla oli koulussa itsellä samaa ongelmaa.
Alakoulussa mulla oli ensin kavereita. Mutta sitten kaksi parasta ystävääni muutti muualle. Samaan aikaan, joskus 5.-luokalla, alkoi muiden tyttöjen ja minun kiinnostusten kohteet erota.
Muut alkoi fanittaa Dingoa, vaatteet ja hiukset ja semmoinen alkoi olla tärkeää. Mua kiinnosti tyyliin tähtitiede ja historia ja lukeminen... Ekan esitelmän 3.-luokalla pidin sarjakuvista (silloin kukaan ei enää lukenut sarjakuvia) ja 4.-luokalla Stonehengestä. Opet tykkäsi, mutta sain oudon leiman muiden silmissä.
Ja kun mä inhosin sitä Dingon musiikkia. :( En vaan saanut itseäni tykkäämään siitä.
Jos meidän luokalle tuli uusi tyttö, olin ekana hänen kanssa juttelemassa ja etsimässä ystävää. Mutta sitten meni joku kuukausi ja muut alkoi selän takana haukkua mua näille uusille tytöille, aina järjestään, ja jäin taas ilman kaveria. Sain kuulla tästä lukiossa vasta parilta näiltä meidän luokalle ala-asteella tulleilta tytöltä, että olisivat silloin kovasti halunneet olla mun kavereita, mutta pelkäsi, että heidät eristetään sitten muista. :(
Ala-asteen jälkeisen kesän olin ihan pelkästään omien vanhempien ja siskon seurassa. Onneksi mulla oli serkkuja, saman ikäisiä, joiden kanssa vietettiin suvun mökillä useampia viikkoja yhdessä. Niin, jotenkin en tuntenut oloani yksinäiseksi... Mutta sen kesän aikana musta tuli yhä oudompi, kun keskityin niihin omiin kiinnostuksen kohteisiini. Ja aloin lukea kirjoja englanniksi.
Yläkoulussa yritin taas tutustua uusiin ihmisiin. Mutta luokkalaiseni levitti musta sitä outoa mainetta. Pariin tyttöön tutustuin, mutta heillä oli jo ne alakoulun aikaiset parhaat kaverit ja vaikka välillä oltiin yhdessä, niin yleensä olin se "kolmas pyörä." Välitunnilla tapoin usein aikaa lukien kirjaa jossain pihan keskellä ja mun ympärillä oli yleensä sellainen monen metrin hajurako muihin.
Harrastin partiota, siellä tapasin sitten muita saman ikäisiä. Mutta he asui niin kaukana, ettei meistä muuten ollut vapaa-ajalla kavereiksi.
Sitten kävi vielä niin, että tuo enkunkielisten kirjojen lukeminen nosti mun enkun numeron kasista kymppiin. Sen seurauksena innostuin koulunkäynnistä. Mä aloin aina viitata tunnilla, ihan muiden kiusaksi, kun ne ei yleensä viitanneet. Mun keskiarvo oli jotain 9,4 - sitä laski vain huonot numerot liikunnasta ja käsitöistä ja kotitaloudesta yms. taitoaineista. Musta tuli luokan hikari. Mikä ei parantanut mahdollisuutta tutustua muihin.
Onneksi tajusin mennä muualle lukioon. Hakeuduin naapurikaupungin eliittilukioon ihan omatoimisesti, sinne ei alle 9,2 keskiarvolla ollut asiaa. Se lukio oli mulle taivas. Sain olla juuri sellainen kuin olin ja kiinnostua vaikka klassisesta musiikista ja runonlausunnasta - ja luokalta ja koulusta löytyi aina muita, joita ne myös kiinnosti! Hyviä numeroita ei häpeilty vaan luokkakaverit kehui toisiaan hyvin menneistä kokeista. Kumma kyllä, kateutta ei ollut - ehkä siksi, että numerothan riippui omasta ahkeruudesta, eikä hyvä numero ollut toisilta pois.
Lukiossa sain elinikäiset ystävät. Pääsin elämään sellaista nuoren ihmisen elämää - seurassa, jossa ei poltettu tupakkaa tai vietetty kännihuuruisia iltoja räkä poskella. Se oli ihanaa! En enää ollut outo ja syrjitty vaan sain olla hyväksytysti oma itseni ja haluttua seuraa. Jopa muutama poika meidän luokalla kiinnostui musta.
Hm. Mutta miten auttaa poikaasi... Mistä se johtuu, että on se kakkosvaihtoehto? Puutu niihin syihin. Tarpeen vaatiessa vaihda koulua. Mäkin toivon, että olisin hakeutunut sinne eliittikouluun jo yläkouluikäisenä, miksi idiootti suostuin istumaan siellä junttiyläasteella kiusattavana...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
22 miettii vielä...
Että mä en edes koskaan ollut mikään hiljainen tai ujo tai arka. Tai kärsinyt huonosta itsetunnosta.
Olen aina ollut kova puhumaan ja ottamaan kontaktia vieraisiinkin ihmisiin. Ja mulla on aina ollut sellainen liiankin hyvä itsetunto, että se, mitä mä teen ja mistä mä tykkään on siistiä ja vaikka koko muu maailma tykkäisi siitä Dingosta, niin jos mä en voi sitä sietää, se on paskaa ja koko muu maailma on väärässä. :)
Kun katselen tuon ajan päiväkirjojani, niin mulla oli sellainen yksinäinen soturi vastaan muu maailma -asenne. :) Just se, mitä iso osa populaarikulttuurista toitottaa, kuten nyt vaikka nykyisin poikien suosima Riddick nykyisin.
No, vanhempana tuo asenne on vähän lieventynyt ja olen jopa karaokessa laulanut Dingon kappaleita. :) Nykyään olen avoimempi ihminen.
Mutta jos on arka lapsi ja vielä kärsii huonosta itsetunnosta, sitten tuo kavereitta jääminen on varmaan vielä pahempaa...
Viekää ratsastamaan, menkää mielellään itsekin mukaan. Monesti on helpompi päästä alkuun eläinten kanssa, jos on ollut vaikeaa, kuin ihmisten kanssa. Sieltä voisi löytyä se onnistumisen kokemus ja ehkä ajan mittaan lisää itseluottamusta.
Patikointiin voisi ola kiva harrastus. Liikuntehdottomasti hyvä. Jotain lajeja ja harrastuksia voisi tehdä niin, että oma vanhempi on siellä mukana.
Uinti lenkkeily, huoltajaksi mukaan, partioon mukaan, suunnistamaan. Ja ehkä yrittää, ettei kyttää sitä mitä muut. Meillä kymmenvuotias viihtyy kyllä yksin, mutta pihalla sitten kun kavereita. Itse ollut huolissani. Koulussa viihtyy. Siellä kavereita. Vapaa-aikana ei niin kaveteita. Nyt kesällä vanha kaveri yökyläili ja tekivät yhdessäkivoja juttuja. Mutta ei kai se haittaa mistä ne kaverit löytyy. Joillakin koulustjoillakin pihalta joillakin harrastukswsta. Kyllä jossain vaiheessa löytyy kuitenkin. Niihin jharrastuksiin kyl kannattaa mennä mukaan aikuisen. Lapsi on vielä pieni ja jos on herkkä niin tarvitsee tuen.
Ja nyt vasta luin, että olisit halunnut heittää sen joka tuli, ulos ovesta.. Just. Mä olisin ollut tosi onnellinen, kun joku tulee leikkimään lapseni kanssa.
Lapset saattavat olla tavallaan armottomampia puheissaan, siitä, kuinka kiinnostava kaveri joku nyt on, MUTTA toisaalta lapset eivät ole silti niin nirsoja kuin aikuiset, vaan jotain hyvää on heidänkin ystävyydessään sen pojan mielestä varmasti, joka tuli, kun hän kerran tuli.
Minun paras kaverini oli ala-asteella sokea tyttö. Joku olisi voinut ajatella, että mulla oli jämäkaveri, ja säälitellä, miksi olin hänen kanssaan, enkö mahtunut näkevien porukkaan. Onneksi en ollut itse keksinyt moista skeidaa, vaan leikimme hänen kanssaan kaikkea haskaa, mitä lapset nyt leikkivätkään. Kaikille muille mä olin varmaan kakkos tai neloskaveri :D so what.
Olin ainoa joka olis sen sokean kaveri koulussa. Ehkä poikanne voisi etsiä muita ei kovin suosittuja seurakseen.
t.20