Paha mieli as-piirteisen lapseni saamasta kommentista

Lapsi toistaa kuulemaansa ongelma ei siis ole hänessä vaan hänen ympäristössään. Mutta lasta voi aina valistaa.

Voi ei.. sydäntä riipaisi puolestasi. Tuntuisi todella pahalta jos kuka vain tai minkä ikäinen tahansa kysyisi tuollaista omasta lapsesta ja puhuttelisi vielä muodossa "sillä". Varmaan alkaisin itkemään. Olen aika herkkä.

Voimia sinulle ja lapsellesi.

Jos piirteet ovat jo nyt noin selvät, tarvitsee lapsesi ehdottomasti kuntoutusta sosiaalisiin tilanteisiin. Tilanteen on täytynyt näyttää alakoululaisen silmissä hyvin oudolta, jotta hän on tullut moista kysymään.

Aivojen toimintaan ja sitä kautta käytökseen on helpointa puuttua nyt, kouluikäisenä alkaa olla myöhäistä. Eniten särähti korvaan tuo "Miten te erityislasten äidit kestätte kaiken tämän??" Sinun pitäisi kysyä miten kasvava lapsi, tuleva nuori ja myöhemmin aikuinen kestää tämän? As henkilö on koko elämänsä "ihan pihalla", jos hän ei saa tilanteisiinsa apua.

Terveisin toinen as piirteinen

No eihän sillä olekaan kaikki kotona ja miten alakouluikäinen tai vanhempikaan lapsi voisi ymmärtää mistä se johtuu?

jos lapsi käyttäytyy poikkeavasti, on normaalia että toinen lapsi sitä kummastelee.nyt tukea/apua omalle lapselle että tällaiset tilanteet vähenee.

En tiedä mitä moukkia täällä on, mutta minä olen ainakin aivan pienestä asti opettanut mukuloilleni, että mitään tuollaista toiseen ihmiseen liittyvää ei kummastella ääneen. Viitaten tuohon nro 6 " on normaalia että toinen lapsi sitä kummastelee" juttuun. Tietyt erityispiirteet nyt vaan on sellaisia, ettei niille kauheasti mitään mahda millään tuella ja avulla.

 Jos kysyy, pitää kysyä asiallisesti. Tuollainen "Onko sillä kaikki kotona" kysymys on erittäin sopimatonta ja asiatonta. Jos ei ollut ihan eka toka luokkalainen niin huhhuh. Häpeisin jos mun lapseni kysyisi noin.

Mikä on "as"?

En kestäkkään, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Aikuiset ne vasta julmia onkin. Odota vain kun lapsesi alkaa ulkoilemaan joskus yksistään. Pahimmat on yleensä naapurit ja heidän lapset. Ok- talo olisi ehdoton, mutta siihen ei ole varaa. Meillä lapsi on jo teini joten kohta voi huokaista. Saatikka kaikki lapsen asioiden urkkimiset. En ole velvollinen kertomaan missä lapseni asuu aikuisena, kun en edes itse sitä vielä tiedä.

Omalla lapsella on adhd ja puolustan kyllä lastani leijonaemon tavoin. Lasta on rakastettu, kehuttu ja kannustettu niin että lapsen itsetunto on hyvä. Kun meillä alkoi olla ap:n tilannetta vastaavia tapauksia, puhuin lapsen kanssa tapahtuneesta. Kerroin, että jotkut ihmiset saattaa puhua tyhmästi hänelle ja kiusata. Neuvoin lasta vastaamaan toisille lapsille että "höpöhöpö" ja että kiusaaminen on tyhmää. Pyysin että aina pitää tulla kertomaan aikuiselle, jos joku kiusaa. Yritin myös selittää lapselle, mikä hänen käytöksessään saattaa ihmetyttää muita ja että miten lapsen kannattaisi tilanteessa seuraavalla kerralla toimia. Eihän lapsi tietenkään ymmärrä"hassua" käytöstään eikä osaa sitä kovin helposti muuttaa. Kiusaamisen jälkeen olen puhunut kiusaajien kanssa ja kertonut aika tiukkaan sävyyn että kiusaaminen saa loppua. Kerron vanhemmille lapsen erityisyydestä ja useimmat ovat osanneet suhtautua fiksusti.

Kyllä minuakin lapsen tulevaisuus pelottaa mutta ei auta muu kuin mennä päivä ja tilanne kerrallaan. Maailma voi olla julma erityislapselle mutta minun lapseni tietää että häntä rakastetaan juuri sellaisena kuin hän on.

Lapsi samakaltaisten kanssa päivähoitoon ja kouluun.Suosittelen ehdottomasti.Ei eroa muista lapsista.Jokaisella omat ongelmansa ja terapait yms. maneerit,joten eivät kiinnitä huomiota toisten "outoihin " juttuihin.

Meillä lapsen elämä pienluokassa oli yhtä helvettiä,ennen kun joutuin vuodeksi ostolle hoitoon/tutkimuksiin,jonka jälkeen sai oikean diagnoosin ja pääsi asperger luokalle erityis kouluun.Tämän jälkeen lapsen elämä muuttui,tosin itsetunto vieläkin heikko,mutta kavereita on ja pää asia koulu sujuu loistavasti.10 oppilas.Tällä hetkellä päättää mitä haluaa elämältään ja mihin ammattiin meinaa isona.

minulla myös as-poika. Olisin vastannut tälle toiselle lapselle että kaikille lapsille ei ole  asiat helppoja, jotkut tarvitsevat enemmän apua keskittymiseen, paikoillaan oloon, lähtemiseen tai puhumaan opettelemiseen. Tällä kommentoineella lapsella ei välttämättä ole erilaisia lapsia lähipiirissä. Myös omien vanhempien asenteet tulevat jo pikkumukuloiden asenteista läpi.

Ja voit todellakin varautua siihen että kommentointia kuulette lopun ikää. Kannattaa lakata pahastumasta heti aluunsa ja ottaa esim valistava ote. Selität mistä on kyse ja että lapsesi ei voi sille mitään.

Minusta taas tuo alakouluikäinen käyttäytyi fiksusti! Hän ei haukkunut lastasi vaan tuli kuiskaten sinulta tiedustelemaan, että miksi lapsesi käyttäytyy eri lailla. Siinä vaiheessa sinä vain käyttäydyit tyhmästi. Se olisi ollut mitä parhain kohta selittää tälle lapselle, että lapsellani on todettu as-piirteitä ja sen takia hän käyttäytyy näin, mutta - ja sitten kiinnittää huomio johonkin lapsia yhdistävään juttuun, vaikkapa, että hänen kanssaan voi silti vaikka mennä keinumaan.

Minä opetan lapsilleni, että ei kysyvä tieltä eksy. Jos joku asia ihmetyttää niin selän takana hihittelyn sijaan sitä voi vaikka käydä kysymässä.

erilaisella lapsella on oikeus olla sellainen kuin ovat. Mikään tuki ja kuntoutus ei poista erilaista käytöstä ja piirteitä. Myös tavislasten vanhemmilta toivottaisiin hiukan enemmän suvaitsevaisuutta ja joustoa ja että opettaisivat sitä myös omille lapsilleen.

Alakoululaisen ja neljävuotiaan välillä on iso ero ihan normaalilasten kohdalla. Jos ei ole pikkusiskoja, alakoululainen hyvin todennäköisesti pitää mitä tahansa nelivuotiasta aika rasittavana ja avuttomana, koska alakouluikäinen ei automaattisesti ymmärrä iän ja kehitysvaiheen merkitystä (omasta mieleetään hän on aina ollut yhtä täydellinen, hän ei vielä tajua abstrahoida edes omaa kehitystään ja kasvuaan). Niin että kyseinen kommentti ei välttämättä ole edes liittynyt aapeen lapsen mahdollisiin as-piirteisiin.

minun as-poikani on nyt jo teini-iässä. Lapsena hän sai isompien leikeissä paikan maskottina Ja pienempiinsä hän sutautui hoitajana - vaikeudet olivat aina samanikäisten kanssa. Heihin nähden eroissa korostuivat erityisyyden negatiiviset puolet, muunikäisiin nähden erityisyyden positiiviset puolet. Vaikeinta oli alakouluiässä, muistan harrastusryhmissä esim suunnistusryhmässsä menneeni puskan taakse itkemään kun erot olivat niin selkeitä silloinkin kun kaikki sujui hyvin ja lapsi menestyi Ja pärjäsi, mutta jotenkin silti aina palloili josssain ryhmän liepeiden ulkopuolella, vähän erillään, fyysisestikin muutaman metrin päässä muista, henkisesti ulkopuolisena ja kyvyttömänä liittymään mukaan. Pahinta oli mielestäni nähdä ero itse, kommenteista tuli vihaisksi, mutta kun itse näki, sydän särkyi. Muistan noihin aikoihin itkeneeni myös silloin kun joku sanoi lapsesta jotain kaunista.

Se menee ohi. Kun lasta rakastetaan ja tuetaan ja hän saa kuntoutusta ja sopivaa ymmärrystä ja kannudtusta, hänestä tulee vielä ihan maailmaan sopiva kansalainen. Hän oppii, miten yhteiskunnan sääntöjen ydintä voi soveltsa pysyen silti omana itsenään. Meidän poika on tällä htekellä löytänyt paikkansa, hänellä on kavereita ja hän on kaiken kaikkiaan ihan tyytyväinen ihminen, kasvamassa ihan pystyväksi veronmaksajaksi. Muistakaa vaan riippua kynsin hampain kaikessa, mikä teidän lapsessa on hyvää, se kantaa vielä vaikeuksien yli.

Minä olen vasta tällä palstalla oppinut käsitteet ADHD ja As, kaiketi täällä on suurin joukoin poikkeavien lasten vanhempia, oikeassa elämässä en moisiin lapsiin ole koskaan törmännyt.

[quote author="Vierailija" time="24.11.2013 klo 12:19"]

Minä olen vasta tällä palstalla oppinut käsitteet ADHD ja As, kaiketi täällä on suurin joukoin poikkeavien lasten vanhempia, oikeassa elämässä en moisiin lapsiin ole koskaan törmännyt.

[/quote]

olet saattanutkin törmätä, vaan kun et tiedä. Mun pari läheisintä ystävää ja lapsen  opettaja tietää, että lapsella on as ja ADHD. Muille ei paljon kannata mainostaa, koska on se täälläkin nähty, miten erityislapsiin suhtaudutaan. Lapsestani ei ns. päällepäin näy se erityisyys. Monet pitävät lapsea lähinnä erikoisena, ei erityisenä. 

Kyllä sä 16 olet niihin yörmännyt, muttakukaan ei ole sulle selittänyt, että ne eivät ole tyhmiä ja huonostikasvatettuja, vaan neurologisesti erilaisia. Niiden otsassa ei lue mitään kirjainyhdistelmää, mutta asseja ja adhd-lapdia on noin5%ikäluokasta. Eli kahdenkymmenen oppilaan luokassa on yleensä yksi kumpaakin.

"En tiedä mitä moukkia täällä on, mutta minä olen ainakin aivan pienestä asti opettanut mukuloilleni, että mitään tuollaista toiseen ihmiseen liittyvää ei kummastella ääneen. Viitaten tuohon nro 6 " on normaalia että toinen lapsi sitä kummastelee" juttuun. Tietyt erityispiirteet nyt vaan on sellaisia, ettei niille kauheasti mitään mahda millään tuella ja avulla."

Tottakai on normaalia että lapset kummastelevat, kummasteleehan sitä aikuisetkin asioita, joista eivät tiedä! Toivottavasti et mene kuitenkaan toiseen ääripäähän, kovin tiukka "Erilaisia ei saa tuijottaa!" -asenne kun menee äkkiä vähän toiseen ääripäähän. Vähän vahingossa oikein korostuu se erilaisuus, että toinen on nyt NIIN erilainen, ettei kestä edes katsoa.

Sitten ei osata kohdata ihmisiä, vaan esim. vammaisen ihmiden tullessa kaupungilla vastaan tuijotellaan oikein huolella eri suuntaan, räplätään kännykkää tms ettei vahingossakaan katsoisi toista. Kun on kerran opetettu, ettei saa tuijottaa, niin vedetään se homma sitten ihan överiksi. Tuollainen välttely kun paistaa aika pahasti lävitse, eikä sekään nyt kovin mukavalta tunnu. Aika karseita tilanteita on sellainen, että pieni lapsi pysähtyy katsomaan (ja pieni lapsihan ei sitä ilkeyttään tee, vaan ihan vain mielenkiinnosta!), mutta vanhempi sitten sanoo/tiuskaisee, että ei saa tuijottaa ja kiihdyttää askeleitaan poistuakseen tilanteestaan. Mitähän asennetta/mallia ihmisten kohtaamiseen sekin lapselle välittää?

Verrokkina esimerkiksi todistamani tilanne, jossa pieni lapsi pysähtyi ihmettelemään pyörätuolissa istuvaa naista. Äiti ei suinkaan sanonut, ettei saa tuijottaa, vaan tervehti naista ja sitten sanoi lapselleen "Tädillä on tuollainen pyörätuoli, eikös olekin hieno peli?" (tms, en muista niin tarkasti) ja sitten he yhdessä lähtiessään vilkuttivat naiselle. Lapsen ihmetykseen siis reagoitiin mielestäni fiksusti, eikä erilaisuudesta tehty niin suurta numeroa. Ja naistakin näytti hymyilyttävän. Isompi numerohan se erilaisuus olisi ollut, jos ei olisi edes katsoa saanut...

Itse haluan tuleville lapsilleni opettaa, että kaikki olemme erilaisia, eikä se erilaisuus tarkoita sitä ettäkö tarvitsisi mitenkään erityisesti suhtautua. Voi olla ihan normaalisti, niinkuin muidenkin kanssa: Saa tervehtiä, voi leikkiä, voi tarvittaessa auttaa - Ihan kuin ketä tahansa! Jonkun ominaispiirteisiin kuuluu ujous, toinen puhuu äänekkäästi ja on muutenkin vilkas, toinen liikkuu pyörätuolilla jne. Yhtälailla kaikki ovat vain yksi ominaisuus, eikä koko ihmistä määrittelevä asia.

Ja että jos jokin asia mietityttää, saa sitä kysyä (tottakai yhdessä mietitään, miten on kohteliasta kysyä ja että kysyä voi ihan minultakin), mutta kiusata ei saa, eikä esimerkiksi nauraa "hassulle" käytökselle, sillä se voi tuntua toisesta pahalta.

[quote author="Vierailija" time="24.11.2013 klo 11:58"]

erilaisella lapsella on oikeus olla sellainen kuin ovat. Mikään tuki ja kuntoutus ei poista erilaista käytöstä ja piirteitä. Myös tavislasten vanhemmilta toivottaisiin hiukan enemmän suvaitsevaisuutta ja joustoa ja että opettaisivat sitä myös omille lapsilleen.

[/quote]

Periaatteessa joo, mutta ei kyllä lapsilta voi vaatia sitä, että vaan ymmärtäisivät ja hyväksyisivät, jos joku käyttäytyy koko ajan huonosti tai väkivaltaisesti, johtuipa se mistä tahansa.

Myös tavislapsella on oikeus olla sellainen kuin on, ei mikään miniterapeutti naapurin as-lapselle.

Ja kyllä, kokemusta on molemmilta puolilta. Ystävälläni on tosi hankala as-lapsi, jonka kanssa esikoiseni ei jaksanut loputtomiin olla pienenä, koska lapsi sai järjettömiä raivareita vähän väliä. Ja itselläni on ADHD-poika, joka vaatii myös tukea, ennen kaikkea siinä, että HÄN oppii parhaimman mukaan toimimaan niin, että ympäröivä maailma sen ymmärtää ja hyväksyy. AIka kivinen tie on vanhemmalla, joka yrittää muuttaa maailman oman lapsen sijasta.

PS. mulla on itsellänikin ADHD, enkä voi olettaa että kaikki vaan taputtaa päähän kun teen älyttömyyksiä

Onko kaikki kotona -tuo on selvästi kuultu aikuisen suusta ja sitä toistetaan tilanteissa, joissa aikuinenkin on sitä käyttänyt. Lapset yleensä kysyvät ihan suoraan ja silloin lapselle kannattaa myös vastata ihan suoraan, se vähentää mahdollista kiusaamista, kun lapset tietävät miksi toinen käyttäytyy eri tavalla tietyissä tilanteissa.

Ihan samalla tavalla lapset ihmettelevät kainalosauvojen kanssa käveleviä ja pyörätuolissa olevia, ihmettely ja kysely loppuu, kun saavat kunnollisen vastauksen.