Lue keskustelun säännöt.
Miksi ydinperheet eivät kestä?
23.11.2013 |
Tämän keskustelun avaus lähti tuosta aiemmasta ketjusta, jossa puhutaan taas uusioperheen haasteista vauvan syntyessä.
Miksi ydinperheet eivät nykyisin kestä? Ymmärrän kyllä eron, jos toinen osapuoli on alkoholisti tai pahoinpitelijä. Myös pettäminen pitkäkestoisessa muodossa on minusta henkistä pahoinpitelyä. Mutta muuten en oikein ymmärrä eroamista jos parisuhteessa on päätetty tehdä sopimus yhdessä elämisestä ja päätetty pitää alulle sattuneet lapset.
Olen itse avioliitossa, kolmen lapsen äiti. Minulla ei ole mitään ideologista, esim.uskonnollista taustaa tälle avaukselle. Tahtoisin vain lasten, ja henkisen kaavun ja kypsyyden kautta myös aikuisten, voivan paremmin.
Miksi projektien, kuten esim.koulutuksen loppuun saattamista arvostetaan niin paljon, mutta ei perhesitoumuksensa hoitamista kunnialla (edes siihen kun lapset ovat aikuisia)?
Kommentit (38)
Olen aina suhtautunut näihin väitteisiin siitä, että ennen vanhaan parisuhteet osattiin yleisesti "korjata" paremmin kuin nykyään hiukkasen epäillen. Pariskunnilla, jotka nyt 90-vuotiaina seeisteisesti kertovat avioliittonsa salaisuuden olleen sen, että vastoinkäymiset on kohdattu yhdessä, on ollut alunpitäenkin samalla tavalla hyvä suhde ja valmiudet käsitellä asioita kuin pariskunnilla, jotka nykyään selviävät ruuhkavuosista ja yleisestä stressistä. Yleisesti kuitenkin on ollut niin, että varsinkaan sodan käyneellä miessukupolvella ei ole ollut keinoja tai edes mitään halua käydä läpi syviä traumaattisia kokemuksiaan, vaan ne on purettu täysimittaisesti perheeseen.
Olen liian läheltä seurannut muutamaa "ennen vanhaisista" kuolemaan asti kestänyttä liittoa, jotka ovat olleet nykynäkökulmasta katsoen silkkaa aviohelvettiä. Esim. tuollaista 19 mainitsemaa henkistä alistamista oli sekä mieheni että minun toisten isovanhempien toisen osapuolen kuolemaan päättyneissä liitoissa. Olemme puhuneet asiasta, meistä kummastikin on tuntunut lapsena ahdistavalta vieralla isovanhempiemme luona, koska isoisä on kohdellut isoäitejämme niin rumasti. Kummassakin tapauksessa vanhempamme ovat ehdottaneet äideilleen eroa, turhaan. Kummassakin tapauksessa isoäiti on lopulta masentunut vakavasti. Toinen on kuollut ennen miestään, toinen ei ole pystynyt enää nauttimaan vapaudestaan.
Muutamia sellaisiakin tapauksia tunnen, joissa leski on elänyt elämänsä parhaat vuodet puolison kuoltua. Tällaisista ei vain ET-lehden kansikuvajuttuja tehdä, kyseiset henkilöt tuskin lähipiirillekkään myöntävät nauttivansa elämästä enemmän ilman vaikeaa puolisoa. Mutta käytöksestä sen positiivisen muutoksen on kyllä huomannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epärealistiset odotukset - prinsessahäistä ei seuraakaan 50 vuoden jatkuva onni, vaan arki vastoinkäymisineen.
Kertakäyttökulttuuri - vaihtamallahan se paranee, luulee moni.
Tässä ainakin 2 mieleen tulevaa perustetta.
Asun Keski-Euroopassa ja menneellä viikolla luin lehdestä aika liikuttavan jutun pariskunnan tähän mennessä yli 70 vuotta kestäneestä avioliitosta. Matkalle on mahtunut sota, miehen vuosia kestänyt sotavankeus Neuvostoliitossa, köyhyyttä ja kovaa työtä. Nyt jo yli 90-vuotiaita ja vieläkin onnellisia avioliitossaan :)
En yhäkään tarkoita, että kenenkään tulisi sietää pitkäkestoista, rajua henkistä väkivaltaa.
Läheeltäkään tuntemissani eroperheissä tällaista ei ole ollut, ainakaan ennen loppuvaihen tilanteen kriisiytymistä. Suhteen loppumetreillä olen kyllä nähnyt rajuja riitoja ja pettämistä. Olen nähnyt tavallisia miehiä ja tavallisia naisia yhdessä, jotka vain tahtoisivat kokea tulevansa rakastetuiksi ja hyväksytyiksi. Ja jotka toivoisivat arjen kuormituksen olevan tasaisesti jakautunut, toivoisivat jaksavansa ja selviävänsä.
Miksi ero nähdään ratkaisuna tähän ennemmin kuin parisuhdetyö tai vain arjen prosessien parempi johtaminen?
Ap
Rakkausavioliitot eivät kestä. Rakkaus on harvoin ikuista ja jos suhde perustuu rakkauteen se ei kestä ikuisesti.
[quote author="Vierailija" time="23.11.2013 klo 11:42"]
Nykyään myös syntyy tosi paljon lapsia , kun ollaan seurusteltu vasta 2-3 vuotta, jopa alle vuosi. Miten tossa ajassa muka tutustuu toiseen niin, että voi päättää haluaako jakaa loppuelämänsä toisen ihmisen kanssa ?
[/quote]
Missä ajassa sitä tutustuu sitten? Me mentiin naimisiin 1,5 vuoden tuntemisen jälkeen ja sitten lapsi ja toinen siihen perään. Ihan hyvin menee. Olimme yli 3-kymppisiä. Tiesin heti, että täs on mun mies, eikä mieli ole muuttunut vielä.
Toisaalta, tunsimme kyllä itsemme ja koska olimme seurustelleet niiden väärien kanssa, tiesimme, mikä suhteessa on tärkeää. Aika vaikea tietenkin on sanoa, että tämä varmuudella kestää hautaan asti, mutta niin uskomme tällä hetkellä 8 yhteisen vuoden jälkeen.
Toisaalta, jos sitoutuu kovin nuorena, on vielä enemmän keskeneräinen itse. Kyllä itsenäinen ihminen, vaikka olisi suhteessa, voi melko lailla muuttua 20 vuodessa.
Ehkä kiinnostuksen kohteet muuttuvat, unelmat vaihtuvat jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen ap:n kanssa samaa mieltä, että on huolestuttavaa, kuinka helposti nykyään erotaan. Juostaan oman onnen perässä, kuvitellaan, että toinen ihminen voi tehdä mut onnelliseksi. Kyllä onnellisuus täytyy löytää itsestään ja ymmärtää, että aika harvoin ruoho on vihreämpään aidan toisellakaan puolella. Varsinkin, jos kuvioissa on lapsia, täytyisi hiukan nähdä vaivaa yhdessä elämisen elteen.
Joku kommentoi, että helppohan se on hyvässä suhteessa huudella. Meillä on ollut todella vaikeita aikojakin, mutta ei olla silti koettu eron olevan vaihtoehto. Ollaan käyty pariterapiassa, kun oli vaikeaa ja saatiin keinoja selvittää asiat. Tehtiin siis töitä sen eteen, että voimme jatkaa yhdessä ja olla onnellisia.Meillä on useampi lapsi, joista ensimmäinen saatiin reilun vuoden yhdessäolon jälkeen. Nyt oltu yhdessä jo 16 vuotta.
Kumpi on parempi, olla suhteessa todella onneton ja kokea henkistä väkivaltaa ja antaa sen vaikuttaa lapseen (kyllä lapsetkin huomaa kun äiti/isä ei ole onnellinen) vai erota, olla onnellinen ja pystyä antamaan lapselle näin paljon enemmän ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassua, ennen tätä palstaa ja näitä keskusteluja pidin perhettäni ihan samanarvoisena perheenä, kuin muitakin perheitä. Ei tullut omaan pieneen mieleenkään että perheemme on jotenkin huonompi kuin toisen, vain sen takia että yksi lapsista ei ole molemmille biologinen.
Hassua, ennen tätä palstaa ja näitä keskusteluja pidin perhettäni ihan samanarvoisena perheenä, kuin muitakin perheitä. Ei tullut omaan pieneen mieleenkään että perheemme on jotenkin huonompi kuin toisen, vain sen takia että yksi lapsista ei ole molemmille biologinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ollut niin, että kun olen horjunut liitossani (ihastunut toiseen), mieheni on kestänyt tämän ajan, tukenut mua vaikka oli tietoinen tästä toisesta (mitään fyysistä suhdetta ei ollut). Sitä kutsuisin tosirakkaudeksi. Moni mies olisi lähtenyt liitosta.
[quote author="Vierailija" time="23.11.2013 klo 12:08"]
Lasten hankintaa tulisi jokaisen, erityisesti miesten, harkita erittäin huolellisesti.
[/quote]
Montakohan ketjua täällä on aiheesta "Miksi mies ei halua lasta"..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen naiset olivat myös taloudellisesti riippuvaisia miehistään, mikä teki lähtemisestä käytännössä mahdotonta. Nykyään naiset voivat luoda uraa siinä missä miehetkin.
Jos suhde jotenkin normaali (ei väkivaltaa, alkolismi ym) tuntuu hassulta ikuinen selitys että lapsille ero parempi kun isä/äiti ei ole onnellinen. Ei lapsi välitä rakastavatko vanhemmat toisiaan, jos jotenkin asiallisesti käyttäytyvät ja rakastavat lastaan. Rehellisesti nyt jälkeenpäin ajatellen en minä tiedä yhtää rakastaako vanhempani toisiaan, en koskaan nähnyt halauksia,läheisyyttä tai suukkoja eikä heillä oikeestaan ole paljon yhteistäkään, mutta yhdessä pysyneet ja elin onnellisen lapsuuden ja kiitollinen siitä.
Eli tämä "kun äiti onneton niin lapsi on myös" on itsekäs selitys.
Tiedän että on vain yksi elämä josta pitää nauttia, mutta niin on lapsillakin vain yksi, joten kannattaa miettiä kumpi on tärkeämpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.11.2013 klo 14:03"]
Jos suhde jotenkin normaali (ei väkivaltaa, alkolismi ym) tuntuu hassulta ikuinen selitys että lapsille ero parempi kun isä/äiti ei ole onnellinen. Ei lapsi välitä rakastavatko vanhemmat toisiaan, jos jotenkin asiallisesti käyttäytyvät ja rakastavat lastaan. Rehellisesti nyt jälkeenpäin ajatellen en minä tiedä yhtää rakastaako vanhempani toisiaan, en koskaan nähnyt halauksia,läheisyyttä tai suukkoja eikä heillä oikeestaan ole paljon yhteistäkään, mutta yhdessä pysyneet ja elin onnellisen lapsuuden ja kiitollinen siitä.
Eli tämä "kun äiti onneton niin lapsi on myös" on itsekäs selitys.
Tiedän että on vain yksi elämä josta pitää nauttia, mutta niin on lapsillakin vain yksi, joten kannattaa miettiä kumpi on tärkeämpi.
[/quote]
Yllättävän pienikin lapsi vaistoaa, ettei äiti/isä ole onnellinen. Meillä ero sen takia, että miehellä pitkään toinen nainen. Eron jälkeen lapset ovat puhuneet, että nyt on kiva, kun en ole kokoajan pahalla tuulella. Pitkään sitä eroa mietittiin, mutta ei se ole kenenkään etu, että yksi on pahalla tuulella koko ajan sen takia, että mies juoksee vieraissa. Piti avioliiton aikana toisen lapsen odotuksesta saakka tyttöystävää itsellään ja ei, kyse ei ollut siitä, etteikö kotona olisi saannut tai teoriassa kaikki hyvin.
Koska mies ei tyydytä naistaan seksuaalisesti. Jättää esileikit väliin ja alkaa yhdeksi lapsista.
Ihan mahtavaa tuo "laitoin lapsen onnen oman onneni edelle".siinä on paljon lapsen harteilla kun äiti lopulta katkeroituu onnettomassa suhteessa.kuka sanoo että lapset ovat onnettomia ilman ydinperhettä?tiedättekö ettei tämä meidän kulttuurin luoma tapa ole ainoa oikea? Kulisseja pidetään yllä ja erotaan sitten kun lapset ovat aikuisia tai ollaan vain edelleen itse onnettomia.kyllä kaikki voivat olla onnellisia,niin lapset kuin äiti.ja siinä on paras malli lapselle.minkälaisen mallin lapsi saa parisuhteesta,sitäkin on syytä miettiä.tottakai pitää yrittää ja koettaa ratkaista ongelmia.aina ratkaisuja ei löydy.paitsi ero.ja sen aikuiset voivat hoitaa fiksusti,niin että lapsella edelleen ovat kaikki hänelle tärkeät ihmiset elämässä.
[quote author="Vierailija" time="23.11.2013 klo 11:43"]
Osa ihmisistä on vakiintunut liian nuorena ja ensimmäisen seksikumppaninsa kanssa, on tosi nopeasti sitouduttu, hankittu lapset, koira, omakotitalo ja mökki tai vene. Sitten ikää on vasta 30-40 vuotta ja ihmetellään, että tässäkö se elämä on? Tyytymättömyys hyvään ja tavalliseen keskiluokkaiselämään saa monet "kasvamaan erilleen" eli suomeksi sanottuna kyllästymään ja haluamaan jotain muuta.
Tämä siis silloin kun liittoon ei liity mitään draamaa, kuten konkursseja, uskottomuuskriisejä, alkoholismia tai väkivaltaa.
[/quote]
Toinen ongelma on myös pariutuminen vanhemmalla iällä...
- ei ole vaihtoehtoja enää, mistä valita
- totuttu elämään omaa vapaata elämää, parisuhde/perhearki vaikeaa
- lapsettomuutta, jonka vuoksi odotukset parisuhteelta epärealistisia
- Kiirus tehdä lapset lyhyeeeseen suhteeseen pikaisen tutustumisen jälkeen, koska aikaa ei ole...
Ongelmansa myös tässä!
[quote author="Vierailija" time="23.11.2013 klo 11:50"]
Hassua aloituksessa on se, että se vihjaa siihen, että ongelma olisi vain ydinperheessä. Totuushan on, että edelleen ydinperhe on se kestävin perhemuoto.
[/quote]
Hassua tai ei, totuus on kuitenkin se, että ne ovat ne samat ydinperheensä ryssineet, joilla uusperheetkään eivät onnistu. Uusperhettä kun ei puhtaalta pöydältä pysty yksikään ihminen ryssimään.
Ja uusperheen hajoaminen ei mielestäni ole millään tapaa verrattavissa ydinperheen hajoamiseen, sama kuin vertaisi vakaata parisuhdetta fuckbuddy- säätöön tai johonkin muuhun epäkypsien ihmisten touhuiluun.